Merkillisiä nukkupaikkoja…

 

 …ja kadehdittavia unenlahjoja

Muistitikku

 

Kaikki matkustavaiset tietävät, että silloin tällöin matkatavaroita katoaa. Tai eiväthän ne välttämättä kokonaan katoa. Vaihtobikinit tai -boxerit, isokertoimisin aurinkovoide ja kaiken-varalta-yskänlääke tai mitä kaikkea katoamaan tarkoitetuissa laukuissa nyt onkaan, saapuvat kyllä hotellille – loman häntäpäässä.

Tytön hukkaama laukku on kuitenkin eri asia kuin laukun hukkaama tyttö. Ja sellaistakin sattuu.

Taannoin Suomessa uutisoitiin Lapissa sattuneesta erikoisesta tapauksesta. Kaksivuotias tyttö oli kadonnut perheen lomamökistä. Hätäkeskus viritti suuretsinnän.

Tarinan sankari oli lapsen isoäiti, joka löysi pienellä viiveellä tytön avoimesta matkalaukusta. Sama huonetila oli tutkittu jo moneen kertaan, mutta kukaan ei ollut keksinyt katsoa laukun välikannen alle. Siellä pienokainen nukkui herttaisen tietämättömänä aiheuttamastaan hätäännyksestä.

XXXXX

Matkatavara voi harvoin jos koskaan olla lapsena kun taas lapsi voi olla matkatavarana. Ette usko vai?

Oltiin tulossa vuosia (tosi monta vuotta) sitten Pohjois-Karjalasta sukuloimasta. Isä teki junanpenkillä nuokkuvalle tytölle – minulle – katonrajaan, matkatavaroille varattuun ”verkkokeinuun” pesän ja asetteli sinne kuin linnunpojan. Yhtään ei pelottanut, tällä menopelillä oli suggeroiva tuutulaulu.

Junan vihellys oli kuitenkin sellainen signaali, että siihen havahduimme me kaikki, siis me pakaasitkin. Sekin kuultiin, kun miesääni – konnari varmaan – sanoi, että älkää sitten unohtako sitä yhtä nyssäkkää tänne, sitä pellavatukkaista.

-Onpa hassu setä, huomautin isän repulle ja isolle ruudulliselle, parhaat päivänsä nähneelle kassille, joka tuoksui karjalanpaistille. Ja vaivuin taas uneen.

 XXXXX

Kuten muistetaan, epäiltiin Coloradossakin äskettäin lapsen olevan matkatavarana. Mutta onneksi se oli erehdys, sillä heliumpallo, jonka koriin hänen arveltiin kiivenneen, nousi huimiin korkeuksiin. Poika oli piilosilla kotonaan eikä pallossa, mikä kuulostaa paljon järkevämmältä. Kun löytää kunnon piilon, voi ottaa huilit ja pelata sen jälkeen virkeänä palloa, ilman heliumia.

 XXXXX

 Antun Matilla oli tapana vedellä päiväunet ruumisarkussa, siinä samassa, jonne hänet asetettiin sitten aikanaan ikiuneen nukuttuaan. Arkun hankkiminen mantereelta kauas ulkosaariin ei nimittäin ollut kaikkina vuodenaikoina ja nopealla aikataululla mahdollista. Niinpä asia oli hoidettu aavistuslähtöisesti, koska Matti oli sairastellut pitkään. Toivuttuaan hän huomasi puupalttoon vintillä ja päätti testata sen. Asialliseksi havaitsi.

Epäilemättä olivat vähintäänkin yhtä hyvää tekoa myös saarenmiehen hermot.

  XXXXX

 Voiko jollakulla olla liian hyvät unenlahjat? Kyllä vaan. Lumperin Jussilla oli. Hän keräsi voimia nukahtelemalla aina silloin tällöin. Työpaikalla tietenkin, sillä sen verran piti olla kotiin päin.

Jussin oli mentävä työkaverinsa kanssa korjaamaan lannoitesekoittajan raappoja. Ei mikään mukava tehtävä, vaikkei olisi suljetun paikan kammoakaan. Pienestä luukusta sisään matalaan kattilantapaiseen. Monen olo olisi varmaan käynyt tukalaksi. Kaveri huhki ahkerasti, jotta päästäisiin pian pois. Jussikin sen minkä kuorsaamiseltaan kerkesi. Oli nähnyt hyvin sekavia unia!

Työsuojelu oli Jussin mielestä tärkeä asia. Hänellä itsellään vain oli itsesuojeluvaistokin hukassa.

 XXXXX

 Teattereissa ja konserteissa näkee joskus kulttuurin ystäviä, jotka rentoutuvat ihan uneen asti. Mutta mitä jos näyttelijät tai muusikot lavalla nukahtelisivat? Kyllä niinkin on käynyt. Helsingin Sanomissa oli vastikään uutinen 50 vuoden takaa. Siinä kerrottiin, miten Duke Ellingtonin orkesteri oli esiintynyt väsyneenä Kööpenhaminassa. Eräs soittajista nukahti kesken kaiken, eikä häntä tahdottu millään saada hereille. Mutta sen verran hyvä oli ollut kokonaisanti, ettei pikku välikohtaus tahtia haitannut, sananmukaisesti.

 -koonaski-

Pikku tuutista: taidetta ja rakkautta

 

Kolmivuotias Noora istuu omissa aatoksissaan aamiaispöydässä, tuijottaa munanleikkuria ja ottaa sen lähempään tarkasteluun. Kohottaa vempaimen äkkiä haaveellisen näköisenä leuan alle ja alkaa ”soittaa”…

Muu perhe ei ehdi vielä sanoa juuta eikä jaata, kun viulisti nostaa kätensä merkiksi ja lausahtaa juhlallisesti:

-Ja nyt! Kaikki mukaan!

XXXXX

-Mikä nyt on? Oletko tulossa kipeäksi? Vai oletko riidellyt Aapon kanssa?

Joonas katsoo loukkaantuneena. Pitäisihän äidin tietää. Sentään niin iso murhe. Koko maailman kokoinen. Aapokin melkein itki.

-Mieti vähän. Popin kuningas on kuollut!

XXXXX

Päiväkodeissa pohditaan joskus tulevaisuutta pitkällekin. Reino on kertonut kotona, että he ovat päättäneet Lauran kanssa mennä naimisiin. Sitten isoina.

Kotiväen harmittavasti udellessa, kuinka moiseen päätökseen on tultu näinkin varhain, poika tuhahtaa:

-Kun on samanlaiset kiikkuvauhdit.

XXXXX

Joonaksellakin on päiväkodissa mielitietty. Kaikki sen tietävät varsinkin sen aamun jälkeen, jolloin poika kajautti jo heti ovelta:

-Iida, voisitko tulla rakastelemaan mun kanssa!

-koonaski-

 

Pikku tuutista: pöytätavoista

  

Ollaan sukulaisissa. Pöytä on katettu kauniisti, ja 3-vuotias Kaisla tarkastelee näkymää kiinnostuneena. Nyökkii hyväksyvästi. Kunnes huomaa perunakulhon. Tilli tuoksuu. Tyttö lausahtaa:

-Onko teillä aina ruohikkoa perunoiden päällä?

XXXXX

Perhe on aamupalalla. Kuopus käyttäytyy jotenkin eri lailla. Ei kiemurtele tuolissaan, ei uita leipää kaakaossa, murustele lattialle eikä lätsytä juustonsiivua poskessaan. Eikä hänellä, pikku puhekoneella, ole asiaa kenellekään. Istuu selkä suorana, kasvoillaan tulkitsematon ilme.

-Mikä nyt on, Reino?, kysyy isosisko.

-Ottaisin velliä, kiitos, vastaa puhuteltu ääntäen joka sanan yhtä huolellisesti kuin painokkaasti.

Lapsi on valmistautumassa elämänsä toiseen tarhapäivään.

XXXXX

Tuomas on viiden vanha mutta jättänyt tähän saakka erään pääsiäisherkun väliin. Serkkulassa kuitenkin tulee tosipaikka eteen. Pala nousee kurkkuun, kun mämmilautanen lähestyy. Ei auta näyttää nyhveröltä.

Niinpä poika kohottautuu, ottaa isäntämiehen ilmeen ja kajauttaa:

-Tuota mää oon tottunu sanomaan paskaks.

- koonaski -

Hei vaan toine ihmine!

Kirjan ääni ja kirjailijan 

Heli Laaksonen, Pursu,  125 s. Otava

-Eik jokasel ol valta ja vähä velvollisuuski hakke sopivin uama täsä elämäs? Ja jos ei löyry, ni voi otta lappio ja kaiva oma. Tätä mieltä on Pursu ja sen kirjoittaja Heli Laaksonen. - Kuva Jari-Jukka Nippala

Luettuaan Heli Laaksosen tarinakirjan Pursu voi suomen kielen sanoja puhallella kuin ilmapalloja. Voi miten värikkäitä niistä tuleekin. Kuvausta ”nii nätti ko jouluomena” ei hetikohta osaisi yhdistää niskapoikkiseen hiireen. Varmaan vain runoilijat voivat nähdä moisen loukkuun jääneen kuokkavieraan ylevämmässä olotilassa, ”hiirien kirkkaures” tai hämys.

Miten hän loukkaantuukaan järripeipon puolesta, jonka laulun lintukirja määrittelee ”epämusikaaliseksi karheaksi ryystöksi”. Myös lukijalla ”syrän on täys myätätuntto”.

Nykyihmiset pursuavat enimmäkseen kielteisiä ajatuksia. He nolostuvat, häpeilevätkin entistä helpommin. Silloin teksti yllyttää ottamaan oppia sudesta. Nimittäin siitä luontodokumentin yksilöstä, joka jolkutellessaan ja maisemia katsellessaan törmäsi vahingossa puuhun. Horjui vähän aikaa niin, että kylki maata viisti. Mitäkö se sen jälkeen teki?

”Hiuka vaan hän pörhistel karvojas, oikas reittiäs ja jatko yht kreppavast menoas, ei yhtä vilkuillu et ketä näki”. Eikä ollut tarpeen myötähäpeä, ”ei see susi hävenny ittekkä”.

Samalla hyvällä silmällä ja kannustavasti Laaksonen katselee koko luomakuntaa. Hän löytää positiivista merkitystä esimerkiksi mööplaamisesta, kotonuhjakkaisuudesta ja vilkuttamisesta. Lapsikin jo tietää, mitä vilkuttaminen tarkoittaa:

”Hei vaan toine ihmine!”

Sielunsisaret

Pursun, konstailemattomilla pikku piirroksilla elävöittämänsä kolumnikoelman lisäksi tekijältä on ilmestynyt vastikään toinenkin teos, yhteistyössä enontekiöläisen Katja Keskitalon kanssa. Kahta kielialuetta, lounaissuomalaista ja lappilaista yhdistelevä runokalenteri Kiakaus (Otava) herätti jo ennakkoon kovasti uteliaisuutta. Kalenterin on kuvittanut kouvolalainen valokuvaaja Jari-Jukka Nippala.

-Tekotapa oli alusta saakka suuren vapauden antava, Laaksonen kertoo. -Vuoropuhelua käytiin sähköpostitse. Usein Katjalta tuli kysymyspostia puolenyön aikaan, minä suosin aamuyötä. Niistä sitten muokkasimme kiinnostavimmat kiekaukset.

-Olemme sielunsisaria, pidämme pimeistä vuodenajoista, ajamme autoa kaikissa keleissä, emme saa käsitöitä sujumaan. Minulla on hyvin vahva luontosuhde. Kiertueillakin koitan päästä edes vartiksi luontoon. Syön eväitä metsätien varressa, nuuskin hakkuuaukion pihkaa, kipaisen asioilla muurahaiskeon vieressä, puuteroin… Kyl on virkune runonkirjottaja, mikä siit metäst astu ulos!

Kalenterikumppani Katja suhtautunee metsiin ja maisemaan luonnollisemmin.

-Hän asuu somassa pikkukylässä järvelle antavalla hiekkaharjulla Ehkäpä siinä jotenkin tottuu kauneuteen eikä jaksa joka ilta syttyä yli lentävästä joutsenesta.

Kaikki jampakoituu

Helillä alkaa olla murrepankissa jo pulskasti sisältöä. Pohjalaisia ”tähkiäkin” on oikein kirjan verran (muusikko Lauri Tähkästä ja hänen bändistään kertova teos Ilo joka elättelöö).

Ilo ja rempseys kuulostaa hyvältä, mutta masennusta väitetään kansallispiirteeksemme. Millaisia huomioita olet tehnyt?

-Lounaista ja pohjoista alakuloa en osaa äkkiseltään erotella – ehkäpä se värittää kaikkea meissä, iloakin. Mitään remakoita ja räväköitä emme ole.

Katjassa ei Helin mukaan onneksi ole sitä piirrettä, mikä on korostunut viime vuosien pohjoisen kirjallisuudessa, viehtymystä inhorealismiin.

-Tuntuu melkein säännöltä, että jos kirjoittaa lapin murteella tai niistä lähtökohdista, pitää novelleihin ujuttaa vähintäinkin sadistinen isä. Katjalla sen sijaan ”kaikki jampakoituu”.

-Tarkoittaa suunnilleen jotta simmost, et kyl see siit suttanttu.

Eteläpohjalaisen depression runoilija on huomannut kääntyvän uhmakkaasti itseään vastaan. Ainakin jos käyttää laulajapoika Lauri Tähkää mittatikkuna.

-Henkinen väsymys pusertuu sankariteoksi, vaikkapa itse kootuksi hirsitalon kehikoksi sen sijaan että pudottaisiin tekemättömäksi.

Yhteisenä toimintamallina suomalaisille kirjailija tunnistaa sen, että ihmisten ilmoilla täytyy olla koko ajan reipas ja laitettu, nyykähtää saa vasta kotona. Pohjalaiset sanovat sen sattuvasti: ”Kylän kohoralla komiasti, vaikka mettällä vähän kompuroottooki”.

Ootsie meilt päin?

Heli Laaksonen & Katja Keskitalo, Kiakaus, kalenteri 2010

Heli Laaksonen myös esittää runojaan ja usein suurilla estradeilla. Syksyn kiertue pyyhkäisi pohjoista Pohjanmaata, liippasi Lappia ja sukelsi Savoon.

Heimopiirteissä on hänen mielestään kyse siitä, millaisia ominaisuuksia ympäröivä yhteisö ihmisessä vahvistaa. Tuohon päätelmään on helppo yhtyä. Luonnostaan verkkainen saa varmaan Hämeessä hyväksyntää, kun taas vilkas ja sanavalmis savolainen sekä impulsiivinen ja tunteikas karjalainen keräävät omiensa parissa kiitosta juuri näistä piirteistään siinä missä uusmaalaiset jämptiydestään ja yritteliäisyydestään ja rannikkoseutujen asukkaat usein rennosta ja väljemmästä suhtaumisestaan.

-Varsinais-Suomessa vaatimattomin saa kirkkaimman kruunun, mut muute viättä kyl aika ykstotist elämä, arvioi runoilija hilpeyttä äänessään.

Lämpimiä, tarkkaavaisia, etukenossa istuvia kuulijoita kasvaa eri puolilla maata, mutta harvemmassa on niitä, jotka innostuvat runoillassa itse ottamaan osaa.

-Kerran eräs kuulijoista tahtoi laulaa minulle, toinen lausua runon. Tämä tapahtui jossain Rovaniemellä.

Jos turkulaisen yleisön joukosta joku nousisi seisomaan ja pyytäisi saada laulaa, Lounais-Suomen sanamaija on melkoisen varma, että virallisapua soitettaisiin oikopäätä.

Kaarina Naski

Valtakunnan häirikkö

 Railakkaasti   -  Kapulaista rattaissa

Veikko Vennamon näköinen mies - Pertti Sveholm. Kuva Tapio Vanhatalo.

Valtakunnan häirikkö. Henri Kapulaisen näytelmä kantaesityksenä Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Ohjaus Raila Leppäkoski, lavastus Antti Mattila, puvut Elina Kolehmainen, musiikki Petja Lähde, valot Risto Heikkerö, ääni Mauri Siirala, maskit Salla Sivén, hiukset ja peruukit Taina Tervo ja Tanja Hynninen. Rooleissa Pertti Sveholm, Leena Uotila, Eija Vilpas, Mikko Kivinen, Jari Pehkonen, Pekka Huotari, Jouko Klemettilä, Petja Lähde.

Raila Leppäkoski on ansioitunut teatteriosaaja, tunnettu tarkkanäköisestä ja tiukasta – vaan ei herranähköön tiukkapipoisesta – otteestaan. Ja kun Henri Kapulaisen näytelmäkin on railakas, niin siinähän sitä sitten mennään koko ajan kuin tuli persuksissa (anteeksi alatyylinen mutta kattava ilmaus!).

 XXXXX

 Leppäkoski puhuu kevyestä ”vieraannuttamisesta” brechtiläisittäin, eikä esitys tee ainakaan vääryyttä kyseiselle tyylilajille. Näköisyyttä on ja ei ole, ihan kuin Picasson tauluissa. Se kuva, joka jatkosodan jälkeisestä siirtoväen asuttajasta ja värikkäästä poliitikosta piirtyy on siinä määrin rosoinen ja inhimillinen, ettei sitä voi kuin rakastaa. Vennamo – niin arvelen – katselee ilkikurisena jostakin Karjalaan päin viettävältä alapilveltä ja nyökkii: ”kyllä kansa tietää”.

Mutta ilman pääroolin täsmämiehitystä olisi voitu olla vaikeuksissa, sillä niin paljolti tässä riiputaan ja ravataan nimihenkilön, ”valtakunnan häirikön” kytkyssä. Pertti Sveholm maalaa säästelemättömin värein ja osuvin nyanssein sellaisen roolihahmon, josta mikä näyttämö tahansa voisi olla ylpeä. Hyviä näyttelijöitä ja ikuisia pikkupoikia kumpikin, Pertti ja Veikko.

Kapulaisen tekstin pohjalta kuitenkin ponnistetaan, ja se antaa hyvät raamit. Isosta lähihistorian materiaalista kirjailija on valinnut olennaisen ja laatinut sitten korteille järjestyksen. Julkisuushahmoista hän on muovannut karrikatyyrit, jotka pursuilevat yli reunojen Leppäkosken nautinnollisessa henkilöohjauksessa. Pintaa pintaa mutta niin valikoituna, että piirteiden tuttuus iskee suoraan katsojain hupihermoon.

Kuulijoihin kärjistyksin vetoaminen, mustavalkoisuus – poikkeuksellistako politiikassa? Entä sitten valtaannosto, apureiden palkitseminen, kavereiden pettäminen ja jättäminen, kosto, laskelmointi ja omanvoiton pyynti? Politiikalla on monet kasvot, ja niihin kuuluu myös populistinen poski.

 XXXXX

 Koomikkorooleista napakympin ampuu Jari Pehkonen. Hän saa taikurin lailla kaikki Virolais-kliseet näkyviksi ja tekee yhtä hyssyä Eino Poutiais-roolin, tuon vetoavan kansanmiehen, joka oli raivoraitis mutta tunsi silti ainoastaan ”kovan teen”. Pehkonen on jo ennestään armoitettu notkeilija, mutta eipä jättänyt kynttiläänsä vakan alle myöskään Pekka Huotari monissa rooleissaan. Sumeilemattomalla ele- ja ilmekielellä hän maukui ja marisi vähäväkisten ruumiillistumana itsensä suoraan yleisön sydämiin.

Urho Kekkoselle ei nyt anneta paljon tilaa, mutta se mikä annetaan sen täyttää Mikko Kivinen mallikkaasti.

Leena Uotila on Sirkka Vennamona Sveholmille näpsäkkä sivustatuki, varma yhteenpeluri, ja Eija Vilpas, voi miun päiviäin – tässä tulkinnassa karjalaisuus ei todellakaan ole päälleliimattua!

Kun Vilpas – Veikko Vennamon äitinä – ohjeistaa poikaansa, että ”säätiöi ain ko voit”, niin kukapa sitä kyseenalaistamaan. Vasitenkaan, kun säätiöinti on niin ”evullista”.

 

Kaarina Naski

Mistä on pahat pojat tehty?

Jonathan Littell, Hyväntahtoiset

suom. Ville Keynäs. WSOY. 857 s.

Jonathan Littell

 Syyttäminen ja syyllistäminen leimaavat arjen elämää ihmissuhteissa.

Syyllisyys ja syyllisyydentunto ovatkin sitten jo isompia moraalifilosofisia ja eettisiä kysymyksiä, joita myös taide on viljalti hyödyntänyt aina antiikin ajoista lähtien.

Siinä missä klassikko Dostojevskin Rikos ja rangaistus keskittää probleeman käsittelyn yhden ihmisen ratkaisuihin 1800-luvun Pietarissa, siinä Ranskassa asuva nykypäivän amerikkalaiskirjailija Jonathan Littell tutkii teoksessaan Hyväntahtoiset valtiota joukkomurhaajana.

 Kärsimyksellä

on merkitystä

 Littellin romaanin päähenkilö, saksalainen Maximilian Aue, sivistynyt herkkävaistoinen mies, osallistuu SS-upseerina Ukrainan juutalaisten kansanmurhien järjestelyyn ja toteuttamiseen toisessa maailmansodassa.

Teos, joka ilmestyi ensin ranskaksi, on saanut Goncourt-palkinnon ja Ranskan akatemian suuren romaanipalkinnon. Littellin vieminä kahlataan läpi sotatantereiden, läpi tahmean veren ja ihmisen eritteiden. Kipu, pelko, kylmyys ja nälkä konkretisoituvat, mutta vallalla vyötetyiltä on jo kauan sitten mennyt tunto, omatunto ja oikeudentunto ennen muuta.

Auen tarinasta ei puutu jännitystä. Se vaatii keskittymistä mutta pitää lukijan otteessaan maaliin saakka. Kirjassa tutustutaan moniin persoonallisuuksiin, joiden luonteenpiirteet riittävät tekemään heistä kiintoisia, kielteisin tai myönteisin etumerkein. Myös heihin, joilla on aikalaisten mielissä sotaoikeudenkäynnistä kellumaan jääneet nimet Eichmannista Speeriin. Lukijan on vaikea mieltää, että Eichmann soitti kamarimusiikkiyhtyeessä. ”Enimmäkseen Brahmsia. Ja vähän Beethovenia.” Mitä hän sotatoimissa soitti, sehän tiedetään. Ei välttämättä toista viulua.

Hitlerin pääarkkitehdistä Albert Speeristä kirjan kertoja Aue toteaa: ”Otan vapauden pitää melkoisen säädyttöminä hänen sodanjälkeisiä julkisia pahoittelujaan, jotka tosin pelastivat hänen nahkansa – - – ja myöhemmin pakottivat hänet vääntyilemään mitä omituisimmille kiemuroille pysyäkseen johdonmukaisena, kun olisi ollut niin yksinkertaista ja vapauttavaa sanoa: Kyllä minä tiesin, entä sitten?”

Jos käskyttäjät ovat enimmäkseen sadistisia ja sekopäisiä, niin suoritusportaan yksilöiden reaktiot vaihtelevat sokeasta tottelemisesta hämmentyneeseen mukautumiseen. Tai joittenkin kohdalla kaikesta irtautumiseen, kun psyyke joutuu äärirajoille. Monen tiedemiehen ja humanistin oli oikeustieteilijä Maximilian Auen lailla varmaan mahdotonta pitkän päälle selittää itselleen miksi oli mukana tuhokoneistossa tai käsittää ”tappamisen helppouden ja kuolemisen vaikeuden välistä valtavaa epäsuhtaa”.

 Ei ikinä

vapaasta tahdostaan

 Maximilianilla on takanaan traumoja. Hänen isänsä on jättänyt perheen, ja poika syyttää tästä äitiään. Ensimmäiset seksuaaliset kokemuksensa hän saa sisarensa kanssa, jolle siitä lähtien omistaa rakkauden tunteen yksinoikeudella. Etäännyttyään palvontansa kohteesta Maximilian tuntee eroottista vetovoimaa vain miehiä kohtaan.

Vaikka tekeekin natsibyrokratian pelinappulana epäröimättä sen minkä katsoo velvollisuudekseen, ei tämä SS-upseeri sentään kiellä – ”välttämättömyyden” nimissäkään – inhimillisen kärsimyksen merkitystä. Katumuksen hän sen sijaan kiistää. Ristiriitaista.

Kirjailijan mukaan hänen antisankarinsa oli yksi heistä jotka syntyivät väärään aikaan väärään paikkaan:

”Kuten useimmat, minäkään en koskaan halunnut tulla murhaajaksi.- – - Olisin opiskellut kirjallisuutta, jos olisin voinut. Kirjoittanut, jos minulla olisi ollut lahjoja, muussa tapauksessa ehkä opettanut, joka tapauksessa elänyt kauniiden ja miellyttävien asioiden parissa, ihmistahdon parhaiden luomusten keskellä. Kuka, paitsi hullu, valitsee vapaasta tahdostaan murhan?”

 Probleema

yhä ratkaisematta

 Totalitarismista on pelottavia esimerkkejä kautta maailman – nykypäivänäkin – mutta Jonathan Littellin suuren romaanin luettuaan huomaa seuraavansa uutistulvaa juuri Hyväntahtoisia vasten peilaten.

Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun voitti Saksassa syntynyt, Itävallassa asuva Michael Haneke ohjaamallaan elokuvalla Das Weisse Band (Valkoinen nauha). Se kertoo pohjoissaksalaisesta kylästä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kylässä tapahtuu sarja julmia rikoksia, ja filmi johdattanee natsismin juurille.

Hiljattain on julkaistu suomeksi ranskalaiskirjailija Philippe Claudelin romaani Varjojen raportti (Otava, suom. Ville Keynäs). Se perustuu tositarinoihin toisen maailmansodan ajalta. Siinäkin on keskeisenä kyläyhteisö. Ja muukalaisviha.

Uuden suomalaisen teatterin festivaalilla Petroskoissa ei saanut esittää Jari Juutisen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Minä olen Adolf Eichmann. Teoksessa pohditaan SS-upseeri Adolf Eichmannin syyllisyyttä. ”Kuoleman asiamiehen” oma kuolemaantuomio toimeenpantiin 1962.- Näytelmä nähtiin Avignonin kansainvälisten teatterifestivaalien off-ohjelmistossa 2008, mutta Petroskoihin Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys ei kelvannut, koska natsisymbolit ovat lailla kiellettyjä Venäjällä, myös teattereissa.

Suomen elokuvasäätiöltä on saanut tukea elokuva Iron Sky. Siinä natsit ovat ehättäneet kuuhun asti. Siellä heitä on pieni erikoisryhmä sodasta pelastuneita. Kyseessä on tieteisfantasia, käsikirjoittajana kirjailija Johanna Sinisalo. Filmin ohjaa Timo Vuorensola.

Nykypäivän pinnanalaisista virtauksista todisteena on Suomessakin ilmennyt natsihenkistä uhoa nettikirjoittelussa.

 Tie joka ei

johda mihinkään?

 Juutalaisvastaisuuden viriämisestä Aasiassa kirjoittaa yhdysvaltalainen tietokirjailija ja professori Ian Buruma (Helsingin Sanomat 18.4.). Kyseessä on hänen mukaansa salaliittoteoria, jonkalaisille on maaperää yhteiskunnissa joissa uutisvälitystä ja tiedonhankintaa on rajoitettu. Kiinalaiset olettavat juutalaisilla olevan ”aikeita nousta maailman johtoon manipuloimalla kansainvälistä rahoitusjärjestelmää”.

Miten sanoikaan saksalaiskirjailija Bertolt Brecht Kiinaan sijoittamassaan allegorisessa näytelmässä (suom. Elvi Sinervo):

 Aika jätti vanhat, ja he toivon heitti.

Aika se on rahaa, väitetään.

Nuorten eessä selvänä on reitti,

vaan ei sekään, tiemmä, johda mihinkään.

Kyseinen Brechtin maanpaossa kirjoittama näytelmä on nimeltään Setshuanin hyvä ihminen ja Littellin romaani Hyväntahtoiset. Sattumaako?

Kaikki ovat tietävinään mistä on suloiset pienet pojat tehty. Entä ne isot ja pahat?

 Kaarina Naski

 

 

 

 

 

 

 

Älä elämää pelkää

Kun elokuva on velkaa laatukirjallisuudelle, se voi olla ylpeä siitä. Onnistuessaan nimittäin. On ehkä syytä hokea kuin lapset hiekkakakkuja tehdessään: ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku!”

Vuoden 2009 ensimmäisiin elokuvaensi-iltoihin lukeutunut Two Lovers – Kaksi rakastajaa perustuu löyhästi Dostojevskin Valkeisiin öihin. Kyseessä on amerikkalainen draamafilmi, jonka käsikirjoituksen ovat laatineet James Gray ja Richard Menello. Gray on myös elokuvan ohjaaja (s.1969), jonka nimi on jäänyt muistiin jo 1990-luvulta (Little Odessa) ja joka elää parhaillaan erittäin voimakasta luomiskautta.

Two Lovers on rakkaustarina, jossa on vanhanaikaista lumoa kukkurapäin. Joaquin Phoenix on se toinen rakastaja, Leonard. Hän on dostojevskiläinen antisankari, jonka kanssa katsoja voi elää mielen mustimmat tuokiot aina itsemurhan partaalle siinä missä auvoisimman, lähes tukahduttavan onnen ja hurmion. Vastanäyttelijänä herkkäkasvoinen Gwyneth Paltrow tekee vetovoimaisen roolin. Naimisissa olevaan mieheen rakastuneen ja rakkaudessaan pettyneen Michellen kyljessä voisi olla lappu: ”Varovasti, rikki menevää”. Eri syistä elämänuskonsa menettäneet nuoret, Leonard ja suloinen Michelle, löytävät toisistaan kipulääkkeen – mutta vain ohimeneväksi hetkeksi. Valttikortti on nimittäin kohtalolla.

Ympäristö ja kuva

käsi kädessä

Filmin atmosfääri on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin sen ihmiskuvaus. Tapahtumapaikkana on venäjänjuutalainen naapurusto New Yorkin Brooklynissä. Leonardilla on vaatimattomat kotiolot mutta hän elää rakkauden täyttämässä ilmapiirissä. Nuoren miehen häilyvyys ja mielen herkkyys tiedetään, ja hänellä on aina turvanaan perhe, suku ja vahva kulttuuriperintö. Hänelle varattuun, ehkä liiankin ahdistavaan suojarakennelmaan kuuluu myös perhetuttavien tytär Sandra (Vinessa Shaw), jonka vilpitön kiintymys viime kädessä pelastaa Leonardin omalta tuhoisalta itseltään.

Erityisen puhtaan ja kauniin, sydämellisen roolisuorituksen Leonardin äitinä Ruthina tekee Isabella Rossellini. Elokuvayleisö toistelee – ainakin eteläisessä Floridassa tekemäni havainnon mukaan – toteamusta ”just like her mother”. Ja totta. Isabella toi väistämättä mieleen rakastetun Ingrid Bergmanin. Eikä epäilystäkään, etteikö maskeeraaja olisi vielä auttanut asiaa…

Kuva kulkee, sanoisin slaavilaisvireisesti, vanhaa kerrostaloarkkitehtuuria, katukuvaa ja ruskeansävyjä hyödyntäen sekä viipyvin, hehkuvin kasvotutkielmin. Vesi on kerronnan tärkeä elementti, ja tummien vesien tuntumassa päämäärättä vaeltavassa nuoressamiehessä voi nähdä ruumiillistuvan erään maailmankirjallisuuden ydinhahmon, dostojevskiläisen elämän pelkääjän.

Kauaskantava

tematiikka

Ison D:n viesti sulkee filmin myötä huomaansa myös nykypäivän nuorison ja eritoten sen luuserit, joitten paha olo saattaa purkautua väkivaltaisilla tavoilla. Yhteiskunnasta vastuuta kantavien odotetaankin tekevän kaikkensa, jotta nuorten sisäinen kasvu voisi tapahtua häiriöttä. Kotien liiallinen suojelunhalu tai täydellinen piittaamattomuus lienevät ääripäät.

Vaikka ihmisen vapaus päättää tekemisistään kuulostaa kauniilta, on se usein sangen monimutkaista, taistelua oikean ja väärän välillä. Mutta sehän juuri on elämää. Ja ansaitsee tulla kohdatuksi rohkeasti, pystypäin.

Kaarina Naski

Aina on joku joka kertoo hyvän tarinan

 

Elokuva pystyy kenties muita taiteenlajeja voimakkaammin ohjailemaan mielikuviamme. Parhaimmillaan se tarkoittaa ääriviivojen taidokasta terästämistä tai häivyttämistä, pahimmoillaan manipuloimista.

 Moderni filmi ei tarvitse pohjakseen perinteistä tarinaformaattia, se pystyy kutomaan näkymättömän verkon niin että vain hienonhienot säikeet pitävät koossa liikkuvaa kuvakollaasia. Mutta jos ja kun pohjalla kuitenkin on uniikki lumollaan häikäisevä kertomus, niin luova tiimi saa sen kohoamaan korkeuksiin.

 

Entä jos

mentäisiin vastapäivään

 

Uusista elokuvista nostaisin tällä kriteerillä kärkeen Benjamin Buttonin uskomattoman elämän. David Fincher ohjasi, Brad Pitt ja Cate Blanchett antoivat peliin koko ilmaisuinstrumenttinsa. Ja kuka siellä onkaan taustalla? Minnesotan iso poika F. Scott Fitzgerald, Yhdysvaltain suurimpia 1900-luvun kirjailijoita. Hänen novellinsa Benjamin Buttonista on vuodelta 1922.

Elokuvan alussa juhlitaan New Orleansissa ensimmäisen maailmansodan päättymistä 1918, joka on Benjaminin syntymävuosi. Kyseessä ei ole kymmenen pisteen vauva, ei ensinkään vaan vanhusta muistuttava vastasyntynyt, joka jää äidistään orvoksi ja jonka isä hylkää. Poika saa kuitenkin hyvän varaäidin sekä ”kummeja” kokonaisen vanhainkodillisen.

Kirjailija tarkastelee nerokkaalla tavalla vuosien karttumista, sillä kun Benjamin voittaa ikävimmät ikäihmisten krempat, hän rupeaa etenemään vastapäivään samaa tahtia kuin toiset vanhenevat. Näin ollen myöskään rakkaus ei kaiken järjen mukaan voi tehdä hänen kohdallaan pesää, sillä junat kulkevat liiaksi eri suuntiin. Fitzgerald näkee kuitenkin rakkaudessa enemmän, ja sitäpaitsi saduissa on kaikki mahdollista. Samalla hän tulee ottaneeksi viisaalla ja tunteikkaalla tavalla kantaa tolkuttomaan ikuisen nuoruuden tavoitteluun.

Niin, jos ihmiset saisivat valita kumpaan suuntaan he haluaisivat kellon kohdallaan käyvän, niin moniko haluaisi Benjaminin aikaraudan. Molemmissa päissä ihmiseloa kun joka tapauksessa odottaisi poistuma.

 

Pidä unelmista

kiinni, Hanna

 

Myös toisen amerikkalaisen draamaelokuvan nimi jo viittaa sen vahvoihin kirjallisuuskytkyihin, The Reader – Lukija. Sekä käsikirjoituksen laatinut Sir David Hare että elokuvan ohjaaja Stephen Daldry ovat brittejä, samoin kuin naispääosasta Oscarin saanut Kate Winslet. Mutta perustana on arvostetun saksalaisen nykykirjailija Bernhard Schlinkin samanniminen romaani, joka ylsi heti ilmestyttyään vuonna 1995 bestseller -listoille. Se on käännetty 39 kielelle. Filmi huipentuu oikeudenkäyntiin, ja tätä fiktiota siivittää vahva asiantuntemus, sillä Schlink on yleisen oikeustieteen ja oikeustieteen filosofian professori Humboldtin yliopistossa Berliinissä.

Keskeiseksi ei nouse mielestäni kysymys tarinan uskottavuudesta eikä sen etiikasta vaan ihmiskohtaloista, jotka nähdään sattuman ja intohimon kuohuissa. Joku voi juuttua syyllisyyskysymykseen, olkoonkin että historia on jo kokenut, todennut ja tuominnut natsi-Saksan aikaiset rikokset ihmisyyttä kohtaan. Jyrkimmissä arvioinneissa onkin taideteoksen itseisarvo saattanut unohtua ja lapsi mennä pesuveden mukana.

Hanna Schmitz on tarinan alussa aikuinen nainen, joka ajautuu – kuin jotain paeten – seksisuhteeseen nuoren, aivan liian nuoren, pojan kanssa. Seikkailusta tulee kummallekin elämää isompi asia. Suhdetta värittää lukeminen. Poika, Michael Berg, lukee naiselleen, joka suorastaan ahmii kuulemaansa tekstiä. Samalla myös pojan käsitys hyvästä kirjallisuudesta syvenee. Erityisen merkittäväksi nousee kummallekin Tshehovin novelli Nainen ja sylikoira. Hanna samaistunee se mystiseen naiseen ja avainviestiin: unelmat ovat välttämättömiä. Toteutuvat tai eivät, ne kannattelevat arkea, auttavat jaksamaan.

 

Häpeän eri asteet

 

Hanna katoaa Michaelin elämästä, kunnes tiet tangeeraavat taas. Oikeustieteen opiskelija näkee rakastettunsa nyt oikeussalissa ja kuulee järkytyksekseen, että tämä on tuomiolla sotarikoksista Auschwitzissa. Michael oivaltaa, ettei Hanna keskitysleirin vartijana voinut olla pääasiallisessa vastuussa eräistä syytöksistä jo yksinomaan luku- ja kirjoitustaidottomuutensa takia, mutta itse nainen ei siihen vetoa. Hän ei halua nostaa esille traumaansa; se olkoon osana isompaa häpeää. Hän lähtee sovittamaan syyllisyyttään ”valitsemallaan” pitkällä tuomiolla.

Vankilassa Hanna opettelee lukemaan, ja vuosien takaiset tekstit heräävät hänelle uudelleen eloon sekä ex-rakastajan nauhoittamina että omin lukukokemuksin.

Miespääosa jakaantuu kahdelle näyttelijälle, nuorukaisroolissa vahvan läpimurron tehnyt David Kross ja varttuneena Michaelina Ralph Fiennes.

Kerrotaan kirjailijan halunneen elokuvan kieleksi englannin, ei saksaa. Ennakoiko hän kielteistä arvostelua, joka ison menestyksen ohella oli väistämätön. Arkoihin asioihin kajoaminen vääräksi katsotulla tavalla on nostattanut tunteita.

Itse tarina puhuu ja puhuttelee kuitenkin lähikosketuksella. Unelmilla on aikansa ja niihin paluu, surullista kyllä, usein mahdotonta. Ja lopultahan kaikki vajoaa unohdukseen, sillä niinkuin Shakespeare sanoi: ”unta vain on lyhyt elämämme”.

 

Kaarina Naski

Miehiä menee mutta taide elää

 

Notorious B.I.G., Doubt, Milk

Me suomalaiset, kuusen kainalossa, merenlahden levottomasti sykkivää sydäntä vasten tai jopa juuret tuulessa varttuneet oivallamme kukaties hitaammin kuin monet muut maailman lapset, mitä se merkitsee kansalle tai kansanosalle, kun ihmisarvo kyseenalaistetaan. Emme ole eläneet tynnyrissä, emmekä vailla ristiriitoja, olemme jopa monesti olleet “rajalla” sekä sanan suorassa että vertauskuvallisessa merkityksessä. Mutta sittenkään, kirkkaassa valossa ja omakohtaisesti, väitän että vähänpä tiedämme.

Tällaisia tulee mieleen tutustuttaessa pienellä otannalla tuoreeseen Yhdysvaltoja läpivalaisevaan ja ajan kirjallisuutta sivuavaan elokuvatarjontaan.

    George Tillman Juniorin ohjaama Notorious B.I.G. kertoo 1997 surmatun hiphop-artisti Christopher Wallacen tarinan, nimiroolissa Jamal Woolard – keskeisissä tehtävissä mm. Derek Luke, Anthony Mackie ja Angela Bassett. Ja pääroolissa musiikki, joka yhä elää, samoin kuin arvelut teon vaikuttimista ja siihen syyllistyneistä. Ohjaajan aiempi mm. Robert de Niron tähdittämä filmi Men of Honor, Kunnian puolesta vuodelta 2000 käsitteli mustien asemaa Yhdysvaltain asevoimissa 1950 -luvulla.

Streepin instrumentti herkillä

Roomalaiskatolista koulua New Yorkin Brooklynissä käynyt Biggie oli, kiitos poikkeuksellisen lahjakkuutensa, muutaman vuoden ajan ennen varhaista kuolemaansa tähti. Toisella mustalla pojalla, Donald Millerillä puolestaan on välillisesti merkittävä tehtävä Meryl Streepin näyttelijäntaiteen upeassa näytössä, elokuvassa Doubt, epäilys.

   John Patrick Shanleyn kirjoittama ja ohjaama elokuva zoomaa vuoteen 1964 ja katoliseen kouluun New Yorkin Bronxissa. Tähän sisäoppilaitokseen on otettu koulun historian ensimmäinen mustaihoinen oppilas, Donald, johon uudistusmielinen opettaja ja pappi, isä Flynn suuntaa erityistä huomiota – tukeakseen ja kannustaakseen silmätikuksi joutunutta poikaa. Tällöin herää tai herätetään epäilys siitä että papin mielenkiinto ei olisikaan pyyteetöntä vaan että kyseessä olisi hyväksikäyttö. Seuraa titaanien taistelu koulun rehtorin, sisar Aloysiuksen – Meryl Streep – ja isä Flynnin – Philip Seymour Hoffman – välillä. Kaksi hienoa Oscar -palkittua näyttelijää vastakkain Pulitzer -palkitun tekstin elävöittäjinä. Säihke ei ole pysyä kankaalla vaan tulvii sieltä suoraan katsojan iholle. Eikä laidoillakaan pelata huonosti, ennen muuta nuori sisar James, Amy Adams vilpittömine lapsenkasvoineen ja ilmaisuineen jää mieleen.

    Moraalin ja totuuden perääminen on tässä yhteisössä niin rajua, että muutama yksilö voi hyvinkin musertua sellaisessa puristuksessa, eräät jouduttuaan välikappaleeksi. Niin kuin käykin. Vastapuoli väistyy lopulta vaikkei rikos tule toteennäytetyksi, mutta myös voittajan naamio putoaa. Streepin instrumentti on herkillä. Sisar Aloysius vetää niin tiukille että soi. Hänessä on poweria. Hänessä on – sittenkin – inhimillisyyttä.

Voitto suvaitsevaisuudelle

 Viime kädessä – ja laajennettuna koskemaan kokonaista kansaa tai kansoja – on Shanleyn tarinassa Doubt kysymys vallankäytöstä ja -nälästä, ikuisesta vastakkainasettelusta, vahvemmuudesta…

   Samaan kuvioon – isomman “lupaan” murskata pienempi – ui myös Gus Van Santin ohjaama Milk, jonka käsikirjoituksen on laatinut tositapahtumien pohjalta Dustin Lance Black.

   Harvey Milk oli Yhdysvaltain ensimmäinen poliittiseen virkaan valittu julkihomo. Hänet surmattiin ampumalla, 48-vuotiaana, vuonna 1978. Ajan poliittinen asetelma kokonaisuudessaan kun ei millään muodoin ollut vielä tuolloin – edes San Franciscossa – valmis taipumaan vapaamielisyyden mutkalle. Tien raivaajien loppu on usein ollut väkivaltainen, niin myös Milkin, joka itse toteutti kapinoinnissaan väkivallatonta vastarintaa. Taposta, ei murhasta, tuomion saanutta miestä ei kukaan enää muista, mutta Harvey Milkistä tuli marttyyri.

   Sean Penn vie vaativan nimiroolinsa rohkeudella, ilolla ja hartaudella. Hän lainasi kasvonsa Harveylle ja eli miehen lyhyeksi jääneen elämän valkokankaalla täysillä. Se voidaan tulkita myös kannanotoksi, joka muistetaan. Voitoksi suvaitsevaisuudelle.

Kuvauksellisesti lajissaan upeita, niin teknisesti kuin taiteellisesti, ovat kaikki kolme filmiä. Notorious savuisina sykkivissä miljöissään, Milk verhottua tai riehakasta aistillisuutta ja poliittista kiihkoa tulivassa värikkyydessään ja Doubt kristillistä ankaruutta huokuvine interiööreineen, joista kasvotutkielmat ja ilmearsenaalit nousevat erinomaisesti esille.

Kaarina Naski

Perille on päästävä

Johanna Sinisalo, Linnunaivot. 331s. Teos 2008

Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin. 381. Otava 2008

 

 

 

”Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä.

   Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä.”

 

 

Näin vakuuttaa kirjailija Johanna Sinisalo romaanissaan Linnunaivot toisen päähenkilönsä Heidin suulla.

   Ja näinhän sen täytyy olla, huomaan pohtivani, kun varpaani tekevät vinhasti jälkiä hiekkaan ja katse tähyää pitkin rantaviivaa niin kauas, että kaksi sinistä, taivaan ja meren näyttävät sekoittuvan toisiinsa. Että jos olisi rinkka selässä ja kylkiin hakkaisivat kaulassa roikkuvat vaelluskengät ja aurinkolasien linssitkin tuulen tuoman merisuolan kuorruttamat. Voi ei.

   Mutta toisaalta. Tasmanian vaellus kuulostaa vielä hienommalta kuin vaikkapa Bostonin maraton. Ja jotain samaahan niissä on. Selviytymislajeissa.

 

 

Entäs tämä:

”Kun kolmatta päivää maisema jatkuu samanlaisena nyppyläisenä tasankona eikä pääse minnekään pois, alkaa pakosta ajatella että tällainen on maapallon alfa ja sen omega tulee olemaan. Saaret ovat pieniä pilkkuja vain, mantereet ovat pieniä saaria vain, maailmanmeri on ainoa suuri ja jumalantapainen. Sen sisuksista maat ovat syntyneet ja lopussa se huuhtoo ne kaikki sisäänsä.”

 

Ollaan Jàvea-Xàbiassa, jos se nyt kenellekään mitään sanoo. Joka tapauksessa ”Afrikan ja Algerian rannikko on jo niin lähellä että äsken lensi yli valtava lokkiparvi joka laskeutui ehkä kalamatalikon päälle.”

 

Rätisevä seinä uhkaa selän takana

 

Edellämainitussa on kysymys Olli Jalosen romaanin joukkueesta 6, joka taivaltaa ei enempää eikä vähempää kuin maanpiirin ympäri. Purjehtien, patikoiden. Eikä mitenkään väljällä aikataululla. Ollaan mukana Halleyn muistokilpailussa. Osviittana on tuon tunnetun englantilaisen tähtitieteilijän ammoin tekemä matka. Mies oli syntynyt 1600-luvun puolessavälissä, ja hänet pitäisi muistaa ainakin  Halleyn komeetasta.

   Kirjassaan 14 solmua Greenwichiin Jalonen käsittelee Sinisalon tapaan uhkarohkeaa urakkaa, itsensä voittamista ääriolosuhteissa, elämysten isoa annostelua. Mustanpuhuvat varpaankynnet ovat vain alkusoittoa sille mihin fysiikka joutuu venymään.

   Molemmat kirjailijat ovat Finlandia-palkittuja. Sattumana voidaan pitää, että kumpikin on tarinassaan ”on the road”, matkan päällä -  kirjoittajanrepussaan omakohtainen tiukka lajituntuma. Kumpikin näkee myös rakkauden alinomaisessa liikkeessä olevana. Juoni ei ole vailla jännitystä, tarttumapinta on ekologinen ja/tai filosofinen.

     Luomakunta kaikkineen  näyttäytyy paitsi kauniina myös velvoittavana ja suorastaan kehottaa ihmistä jäsentämään paremmin myös omaa paikkaansa siinä. Punnittavaksi tulee  myös nykypäivälle ominaisen korosteisen elämyshakuisuuden hinta.

    Linnunaivojen kuvaus Australian metsäpaloista -  kun ”lintuja putoilee ilmasta kuin valtavia tummia rakeita” ja  ”huumaava rätisevä seinä lähenee” pakenijoita -  kaikki tuo tuntuu melkeinpä etiäiseltä saman maanosan äskettäisille tulentuhoille. Kartta kuuluu Sinisalon romaanin varusteisiin – erinomaista. Jalosen kirjaan ei ole katsottu tarvittavan minkäänlaista apua kartologiasta, harmi.  

 

Riskinottajia myös valkokankaalla

 

Luusereita harvempi ihailee kun taas selviytyjiä on aina rakastettu. Robert Siegel tarjoaa tarinassaan jotain  tältä väliltä, riskinottajan. Ohjaaja Darren Aronofsky on työstänyt elokuvaksi The Wrestlerin – Painijan, tähtenä Mickey Rourke.

    Rourke tekee komean comebackin filmimaailmaan, josta hän ehti olla pitkään poissa. Hän on nyt uutuuden nimihenkilö Randy Ram Robinson. Wrestling, jota parhaiten vastannee suomennos showpaini, ei juuri ole mieltä ylentävä urheilu/näytöslaji. Hiki päässä heiluvat lihaskimppu-urhot  telovat toisiaan roimasti, tekevät uskomattomia syöksyjä kanveesiin  Ja veri roiskuu. Pitää sattua ja satuttaa. Paljon ei asialle vihkiytymätöntä lohduta, että oikeasti ammattilaiset ovat kavereita. Vaikka sairasta niin  sairaan viihdyttävää.

   Kyseinen miljöö ruokkii nykyistä kaikkivoipaa elokuvaa, joka näyttää uppoavan lajiin nautinnolla ja ehdoitta.

   Paluuta areenalle uhmaten tekevän kehäraakki-Robinsonin tarina on mittatilaustyötä Rourkelle, sillä kelpo näyttelijä muistetaan hyvin katoamistempustaan nyrkkeilykehiin. Hänen kerrotaan treenanneen vimmatusti täällä Floridassakin, Miamissa. Rourke ei ollut suinkaan 90-luvulla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ennen filmipestejä hänet jo noteerattiin maineikkailla nyrkkeilytalleilla nuorena lupauksena. Ottelunälkä ja kehien kutsu lienevät saaneet uudella yrittämällä täyttymyksensä ilman suurta menestystäkin.

    Ja se mitä oli paussin aikana opittu se koitui taiteilijana kypsymisen hyväksi. Jos naama onkin ”kehäkohotusten” jäljiltä kuluneempi, niin tulkinta on nautittava, huumorinpilkkeinen, emotionaalisesti uskottava. Ihmissuhteissaan karille ajaneen äijäilyssä on kipeyttä, joka on niin kovasti tutunomaista myös suomalaisen miehen kohdalla. Elokuvan musiikki painii arvosarjoissa. Tunnusmelodian The Wrestler tulkitsee Bruce Springsteen. Palkitusti. 

 

    Taitaisi Mickey Rourkekin allekirjoittaa Olli Jalosen sanat:

”Ei ole sattumia. On merkityksiä, on tarkoitus ja kerroksia, kerros kerroksen päällä.”

 

 

 

Kaarina Naski

Florida