Vanha nahistelu siitä, onko tuima suolaista vai suolatonta ei ole mitään sen rinnalla, että valkoisia ihmisiä kutsutaan monissa Afrikan kielissä punaisiksi. Tummaihoisesta puhuttaessa suomalaisen mielikuva voi harhailla kahvinruskean ja yönmustan välillä,kun taas afrikkalaisilla on täsmäsanasto kuvaamaan mustaa ihonväriä ja sen useita vivahteita.

Muuttuneessa maailmassa, myös muuttuneessa Suomessa eri kulttuurit ovat tulleet entistä tietoisemmiksi toisistaan. Törmäyskursseiltakaan ei vältytä. Jonkun ”alkuasukkaan” kiukku kasvaa, toinen lausuu laupiaasti: ”Erilaisuus on rikkautta.” Mitä sanoo kirjailija, esseisti Olli Löytty, joka on nimenomaan pohtinut kulttuurisekoitusten merkityksiä?

-Ei erilaisuus ole rikkautta – eikä köyhyyttä. Se on normaalia.

Olli Löytty (s.1966) on tamperelainen tietokirjailija, joka työskentelee tutkijana Turun yliopistossa. Hän on kirjoittanut ja toimittanut useita teoksia, joissa pohditaan kulttuurista kanssakäymistä ja kansallisia identiteettejä. Löytty voitti Vuoden suomalainen essee -kilpailun 2010. -Kuva Heini Lehväslaiho

Tiedetään, että globalisoituminen herättää paitsi isoa ihastusta myös ärtymystä ja vastustusta. Omien tuntemusten pohjallako tässä liikutaan?

- Luulisin, että globaali ärsyttää silloin, kun se yhdistyy kritiikittömään ihasteluun kaiken sellaisen äärellä, joka tulee muualta. Muiden kulttuurien juhliminen ja pelkääminen ovat oikeastaan saman asian kääntöpuolet, sillä molemmat suhtautumistavat perustuvat niiden keskinäisen samanlaisuuden kiistämiseen.

Löytyn mukaan globaalisuus on maailmassa vaikuttava voima tai mekanismi, jonka vaikutuksia on mitattava suhteessa lokaaliin, paikalliseen. Pointti on siinä, miten ne sekoittuvat arjessa.

Vaasan veri ei vapise,

ei tietenkään

Olli Löytyn kirja Kulttuurien sekakäyttäjät (Teos 2011) tarkastelee yhtä terävästi kuin herkullisesti piintyneitä käsityksiä ja suhtautumistapoja. Se saa lukijan miettimään, huvittumaan, nolaantumaan. Kirjailija osoittaa, että elämänmenomme pohjaa pitkälti jähmeään stereotyyppiseen ajatteluun. Sitä todistavat myös vakiintuneet heimoidentiteetit.

Tuskinpa kaikissa pohjalaismiehissä sentään asuu pieni Härmän häjy ja -naisissa ylpeä matriarkan alku, joka ei muiden nähden itkeskele. Karjalaisetkaan tuskin jaksavat aina vetää iloa pintaan, ja melko varmasti myös hämäläinen on joskus lännen nopein.

Sosiaalista kanssakäymistä kulttuuripohjalta tutkaillut Löytty perustelee kuitenkin hyvin, miksi stereotyypittelyä silti tarvitaan. Hän näkee siitä olevan apua itsetuntemuksessa ja oman ryhmän määrittelyssä sekä tulevaa tilannetta ja muiden asianosaisten suhtautumista ja käytöstä ennakoitaessa.

-Meissä  ihmisissä on yhteisiä ja eroavia piirteitä. Ongelmaksi stereotyypit tulevat oikeastaan vain silloin, jos uskoo niihin liian vakaasti eikä osaa muuttaa suhtautumistaan silloin, kun stereotyyppi ei vastaakaan todellisuutta. Joustavaa stereotyyppien käyttämistä on, että myönnetään niiden tarpeellisuus mutta samalla pidetään mielessä niiden likimääräisyys,suhteellisuus.

Lähtömaan kulttuuri

selkänojana

Suomalaiset ovat tarvinneet sopeutumista monesti. Ns. suuren muuton aikaan maalta kaupunkeihin muuttaneet, Karjalan evakot, siirtolaiset/ulkosuomalaiset. Tulokasko on automaattisesti heikommalla?

-Joissakin asioissa tulokas voi olla vahvemmalla perustalla kuin ”natiivi”, tutkija toteaa.

-Tiedetäänhän, että siirtolaiset saattavat vaalia intomielisesti lähtömaansa kulttuuria, mutta onko kyse lopulta vahvuudesta vaiko kenties sisäänpäin käpertymisestä ja kyvyttömyydestä kotoutua asuinmaahansa? Siinä, että jotkut australian- ja amerikansuomalaiset  harrastavat suomalaisia kansantanhuja, on rakenteellisella tasolla jotain samaa kuin siinä, että jotkut somalialaisnaiset alkavat käyttää päähuivia vasta Suomeen muutettuaan. Lähtömaan kulttuuri tarjoaa turvaa uuden maan outoa kulttuuria vastaan. Mutta kyse on varmasti muustakin, ja myönnän puhuvani tässä aivan ulkopuolisena tarkkailijana.

Kun kirjassa lähestytään maahanmuuttokeskustelua – Suomi vastaanottavana maana -tekijä mainitsee meillä sisäsyntyiseksi koetun mutta todellisuudessa kautta maailman tutun ilmiön, muiden heimojen mollaamisen, naapuripilkan. Asuinpaikan mukaan on keksitty pilkkanimiä tyyliin Pöytyän pöllöt, Muolaan hölmöt, Paavolan pakanat, Kiteen kirkonpolttajat, Porin pirut, Rääkkylän rustokorvat, Kuortaneen nokiottat, Hollolan holosuut.

Uskomatonta

miten uskonto erottelee

Löytty palauttaa maan pinnalle meidät jotka nojaamme suomalaisen kulttuurin ainutlaatuisuuteen ja omaperäisyyteen.

-Kulttuureilla on hämmästyttävä kyky häivyttää näkyvistä ulkopuoliset vaikutteet, ja kuitenkin ne ovat kehittyneet nykyiseen olomuotoonsa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Mitä pitempään, sitä vaikeampaa on erotella oma ja vieras aines.

Kirjoittaja painottaa, että yhteinen maaperä keskustelussa löydetään parhaiten, kun halutaan oikeasti saada selville miksi toinen ajattelee eri tavalla. Sanelu ja saarna ovat hänen mukaansa varsin epäonnisia ratkaisuja.

Kouluissa sivutaan varmasti jo nyt monillakin tunneilla kulttuurien vuorovaikutusta. Tarvittaisiinko jopa erityinen oppiaine tähän tarkoitukseen?

Tutkija arvelee paremmaksi vaihtoehdoksi läpäisyperiaatteen eli sen että näitä asioita käsiteltäisiin kaikissa aineissa aina silloin, kun se on mielekästä, ei siis väkisin.

-Siitä voisi tietysti viritellä keskustelua, miten uskonnon oppiaineessa voitaisiin vastata tällaisiin kysymyksiin. On masentavaa ajatella, että juuri uskonto on se aine joka jakaa oppilaat eri luokkiin.

Kaarina Naski

Em. juttuun liittyen:

Karjala/Jamaika

Se, että kulttuurit ovat aina sekoituksia, ei tarkoita että yhdistelmät olisivat aina välttämättä hyviä ja toimivia. Olli Löyttyä arvelutti kovasti muuan tiedote Karjala-aiheisia lauluja jamaikalaisin reggaesävelin soittavasta yhtyeestä ja musiikin tarkoitusperistä:

“Yrityksenämme on yhdistää kahden kaukokaipuisen, suurvaltojen varjoissa taistelevan kansan sydämestä kaikuva kaihoisa paatos. Juuri reggaen tummanpuhuva ja lämpimästi läikähtelevä saundi avaa kontekstin ottaa pappojen ja mummujen ikiaikaiset narinat uudenlaiseen käsittelyyn.”

Kirjailijan tuohtumus tulee näkyviin mm. toteamuksesta:

“Tekeekö rinnastus oikeutta evakoille ja rastoille vai estääkö se kenties ymmärtämästä kummankaan yhteisön erilaisia kohtaloita?”

Niinpä. Ikiaikaiset narinat?!

Nationalismin eroja

Yhdysvaltalaisille kansakunta on jatkuvaa matkantekoa, asuttamista, työtä ja toimintaa, kun taas suomalaiselle kansakunta-ajattelulle on ominaista usko johonkin jo valmiiseen perustaan, alkuperään, jota on lakkaamatta vahvistettava ja puolustettava. (Kieli, kulttuuri, maa, sukujuuret.)

Terveisiä abeille

Kevään abeille  Olli Löytty, Ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksen jäsen lausuu rohkaisevia terveisiä:

-Suomen lukioissa on hyvät äidinkielenkirjat. Niitä kannattaa lukea!

-Nykyinen tekstitaidon koe mittaa mielestäni paremmin monia sellaisia kielenkäytön taitoja, joita perinteisen esseekokeen eli entisen aineen perusteella ei voida niin eksplisiittisesti tarkastella. Toisaalta essee ehkä kertoo jotakin ajattelun kypsyydestä.

-Henkilökohtaisesti näen mielekkäämmäksi oppilaan kirjoitustaidon kuin ajattelun kypsyyden mittaamisen, joskohta on tietysti myös selvää, että näitä kahta ei voi erottaa toisistaan.

Ruusut ja risut

Niin olivat hyvät koetulokset, että opettaja sanoi irakilaispoikaa oikeaksi suomalaiseksi. Tämä meni hyvillä mielin kotiin, mutta siellä ei oltu kehuista mielissään.

Kavereilleen poika selvitti seuraavana päivänä:

-Tosi turboa. Vasta tunti suomalaisena ja jo kaksi selkäsaunaa maahanmuuttajilta!

(kansan suusta, ei Löytyn kirjasta)

Yritys hyvä kymmenen

Polvenkorkuiset pohjalaisveljekset päättivät, notta ruvetahan kiroolemahan, ollahan jo siinä iäs.

Ensin joutui mietintänurkkaan isompi, joka oli toivonut aamiaiseksi “muroja, saatana”. Ja kotvan päästä toinen, joka yritti itkukurkussa pitää kiinni sovitusta: “Ei ainakaan niitä helvetin muroja!”

(lentävä ankdootti, ei kyseisestä kirjasta)

ja voittoon

Miltä se tuntuu olla kilpahiihtäjä? No mä siihen aina, että ei se miltään tunnu, että lähinnä se on hitonmoista treeniä ja kipua... - Lainaus näytelmästä Kansanhiihto 2012. Kuvassa Juha Varis hengitys- ja rasitustestissä. Kansallisteatteri

Onko se nyt ihme jos joku ottaessaan pultit hyppii seinille? Harvinaisempaa on kiivetä sinne itsensä voittamismielessä. Sillä lailla tekee Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho.

-Minulla on korkean paikan pelko, mutta seinäkiipeilyssä ulkona kallioilla voitan sen, voitan itseni.

Tätä samaa hän arvelee monen maratoneja harrastavan tavoittelevan. Itselleen näyttäminen on palkitsevaa. Myllyaho puhuu myös juoksulenkkien puolesta.

-Istun usein työskennellessäni kumarassa, olen jännittynyt ohjatessani. Jähmettynyt energia vapautuu juostessa.

Mikä liikuntaharrastus pääjohtajalla vielä on, se kannattaa jättää tarinan loppuun, ettei lukija aivan alkusenteillä päsähtäisi kateudesta vihreäksi.

Urheilu suorastaan vyöryy näinä aikoina kansalliselle päänäyttämölle.

-Onhan se tietenkin vähän erikoista, mutta näytelmiin ennakkoon kohdistuneesta kiinnostuksesta päätellen olemme hyvinkin ajassa, Myllyaho sanoo.

Miika Nousiaisen palkittu romaani Maaninkavaara on jo Kansallisen kartalla ja Kansanhiihto 2012 ensi helmikuussa.

Identiteetin nimissä

Kun hiihtäjä Mika Myllylä jätti elämän ladut, tragedia järkytti ihmisiä kautta maan. Teatterilaiset se sai pohtimaan hiihtämistä ja hiihdon merkitystä laajemmin.

-Mietimme siihen liittyvää politiikkaa, kohtuuttomuutta, dopingia, kansanhiihtoa, kunnossa pysymistä, hiihdon kauneutta. Sitäkin että sukset saatetaan Suomessa myydä loppuun heti hiihtokauden kynnyksellä.

Jotakinhan siinä siis on, joka tekee siitä erityislaatuisen jopa urheilun sisällä.

Kansallisessa pääteltiin, että tämä jos mikä on suomalaisuutta ja että sen käsitteleminen näytelmämuodossa sopisi hyvin Täällä Pohjantähden alla 2011 -produktion jatkoksi. Tarvittiin näyttelijä joka on hiihtäjä. Sellainen löytyi omasta porukasta, rääkkiin lupautui Juha Varis, jolla on kilpahiihtäjataustaa. Rääkiksi sitä nimittäin voi hyvällä syyllä kutsua, jos harjoittelee niinkuin ammattilaiset, veren maku suussa.

Myllyahon mukaan näin tulee todennetuksi konkreettisesti, miten rankkaa kilpahiihto on työnä.

-Helposti nähdään vain suoritus, joka vastaa tai ei vastaa odotuksia. Ei tiedetä ammatista ja sen kovuudesta oikeasti. Kyseessä on mitä vaativin kestävyyslaji, jossa tärkeitä ovat tekniikka ja hapenottokyky.

Variksella on mestaruusluokan valmentaja, jonka mukana tehtävään tulee autenttisuutta ja ammattilaisen maailmaa. Tekijäkolmikosta Paula Korva on ollut vastikään Vuokatissa seuraamassa Juhalle tehtävää hengitys- ja rasitustestiä. Hän hoitaa dokumentaarista puolta, kuvaa ja videoi eri vaiheita.

Näkyvyyttä on

Taina West kirjoittaa poliitikkojen puheenvuoroja, ja Myllyaho laatii dramaturgista pohjaa.

-Tekstin toimivuutta kokeillaan alinomaa, näyttelijät ovat tottuneet tällaiseen prosessilähtöiseen työtapaan. Äskettäin juuri kirjoitin 150 liuskaa turhaan, pääjohtaja huokaa.

Urheilun tärkeys korostuu, kun siihen puututaan kansakunnan kaapin päältä. Presidentti Tarja Halosen taannoiset kommentit taklausten vähentämiseksi jääkiekossa ovat herättäneet kohua. Samoin kävi aikanaan presidentti Mauno Koiviston lausuttua varoituksensa liiallisista kansallistunteen ilmaisuista arvokisoissa. -Mutta toisaalta, sanoo Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. -Toisaalta, olihan hienoa olla muitten mukana riemuitsemassa Suomen maailmanmestaruudesta jääkiekossa! Itsetuntokysymys mitä suurimmassa määrin. - Kuva K. Naski

Äkkipäätä ei monikaan tule ajatelleeksi, miten paljon politiikkaa urheiluun liittyy. Mm. Hiihtoliitossa saa runsaasti näkyvyyttä. Maan presidenteilläkin on tai heille haetaan jokin oma laji, jonka kautta he voivat näkyä. Presidentti Tarja Halonen mm. on kertonut harrastavansa kävelyä, uintia, vesijumppaa, hiihtoa ja vatsatanssia. Ahtisaarella oli koripallonsa, Koivistolla lentopallo, Kekkonen oli yleisurheilija ja hiihtäjä, Mannerheim tunnettiin ratsastajana ja Ukko-Pekka Svinhufvud mestariluokan tarkkuusampujana. Parhaillaan ison kiinnostuksen kohteena olevat presidenttiehdokkaat tuskin piilottavat hekään lajikynttiläänsä vakan alle.

Kulttuuri – ei niin kaukana

Hiihdon merkitys korostui sotavuosina. Suomen armeijan kaukopartio-osastoilla oli tärkeä tehtävä sodankäynnissä; tiedustelutehtäviin valittiin hiihto- ja ampumaurheilun huippuja. Ja vuodesta 1946 lähtien on maassamme toteutettu kansanhiihtoa. Senhän sisäänajoi kuntoliikunnan kehittäjä Lauri ”Tahko” Pihkala, jonka sanoihin järjestäjätahot yhä luottavat: ”Hiihto sopii kaikille vauhtia rakastaville, niin lihaville kuin laihoillekin ja eritoten lihaville.”

-Kansa on vertauskuvallisestikin hiihtänyt johtajiensa mukana, ja kansanhiihtolaatikko on voitu nähdä yhteydentunnon symbolina Mika Myllyaho toteaa.

-Harrastukset yhdistävät ihmisiä. Kilpaurheiluhan on vain pieni osa urheilusta, johon liittyy myös järjestötoimintaa, vapaaehtoistyötä, kansanvaltaa.

Työväen näyttämöpäivät on hänen mielestään eräs osoitus siitä, miten urheilulla ja kulttuurilla on keskinäisiä sidoksia.

-Urheilu on tärkeä fyysisen hyvinvoinnin ylläpitäjä, kulttuuri on yhtä merkittävä henkisten arvojen puolella. Tekemisen tavassakin on tiettyä samankaltaisuutta. Teatterissa ohjaaja vertautuu urheiluvalmentajiin, tiimi joukkueisiin, taktiikkaa tarvitaan molemmissa. Urheilu on selkeämmin mitattavaa, mutta kyllä teatteriakin pyritään mittaamaan – kritiikillä. Ja näyttelijöissä on paljon niitä jotka liikkuvat ja urheilevat. Meillä Kansallisteatterissakin ovat harrastuksellisesti edustettuin monet palloilulajit, lenkkeily ja jopa miekkailu.

Eräässä vaiheessahan teatteri haki tunnetiloja fyysisyyden kautta. Tämä eritoten Jouko Turkalta tuttu metodi on yhä mahdollinen ja käyttökelpoinen, mutta Myllyaho huomauttaa, että tekemisen tapa on nykyisin paljolti erilainen, yhdessä kypsyttämistä jo tekstistä lähtien.

-Kuka hakee energiansa lenkillä, kuka jotenkin muuten, se on henkilökohtaista.

Täysillä

-Kilpailu on nykyisin mielentila, joka liittyy kaikkeen. Se on kuin huume, sanoo Myllyaho. -Siitä kertoo myös kilpailujen suuri määrä televisiossa. Luovuuttakin päästään siten punnitsemaan. Jokainen haluaa olla rakastettu ja hyväksytty, mutta jos siihen pyrkiessään muuttaa samalla käyttäytymismalleja, se askarruttaa.

-Teatterin ja taiteen merkitys moraalikoodiston tarjoajana ja muistuttajana on suuri, ja erityisen suuri se on niille jotka ovat sulkeneet kirkon ja sen antamat ohjeet elämästään.

... treeniä ja kipua. Mutta miten sitä sitten selittää ihmisille, jotka väittää totuutena että Cooperin tulos ei nouse enää kun on täyttänyt neljäkymmentä. Että se on vain hyväksyttävä kun takuu tulee täyteen. Ja mä sanon että paskapuhetta. - Em. lainauksen jatko-osa. Kuvalla otsikko: romahdus.

Kilpailemiseen liittyy väistämättä sankaruus ja intohimo. Niitä kaikkia käsitellään Kansallisteatterissa kahdessa em. urheiluaiheisessa näytelmässä ja työhön suuntautunutta intohimoa ja moraalikysymyksiä kolmannessa, Katja Krohnin Pikkujättiläisessä (ensi-ilta 2.12.)

-Niin tarpeellinen käynnistin kuin intohimo onkin, äärimmäisyyksiin mentäessä siinä on vaaransa. Ja vastuu lisääntyy.

Yhdysvaltalainen professori ja kirjailija Joseph Campbell on valottanut sankaruusteemaa teoksessaan ja todennut sankaruuteen pyrittävän kaikkialla. Myllyahon mielestä tuota myyttiä toteuttavat myös sarjat ja leffat, jopa Tanssii tähtien kanssa.

-Kaikki pyrkivät maaliin, kesken ei voi lopettaa, sillä puolittaisia sankareita ei ole. Ja lehdistö on mukana paitsi voitoissa myös siinä vaiheessa kun joku tiputetaan alas. Silloinhan voi vielä ottaa käyttöön antisankaruuden sitäkin hyödyntäen.

Saa nauraa

Huolimatta lähtökohdan vakavuudesta Kansanhiihto 2012 on tragikomedia, näytelmä, jossa saa nauraa paljon. Eikä Maaninkavaarassakaan, jossa tytärtään valmentavan perheenisän menestyksen hinku ja urheiluhulluus on viety äärimmilleen, taatusti väistellä koomisuutta joka on alkuteoksen tärkeä rakennusaine.

Entä mitä henkilökohtaisia urheilusaavutuksia pääjohtajalla onkaan vielä taskussaan? Tai pikemminkin vyötäisillään. Karaten musta vyö!

KAARINA NASKI

————————————————————————————————————————————————————————

Näin on

On se saatana, kun Suomessa yritetään pohtia energiansäästöä. Paavo Nurmi keksi siihen ratkaisun jo kymmenluvulla. Se on tasainen vauhti ja taloudellinen eteneminen.

Miika Nousiainen, Maaninkavaara

xxx

Illanistujaisissa seurueeseen kuului myös muuan pankinjohtaja, joka tuntui olevan hyvin tärkeä titteleistä. Hän ei ilmeisesti tuntenut minua, ja kysyi Juusolta (Walden) asemastani Yhtyneissä.

-Asema on tähän tilaisuuteen riittävä, vastasi Juuso, ja kyselyt loppuivat siihen!

Veikko Hakulinen, Lassi Hakulinen, Haku-Veikko – suurhiihtäjä Veikko Hakulisen muistelmat

xxx

Norjalaisen mestarihiihtäjän Björn Dählien suhteellinen hapenottokyky oli epävirallisen arvion mukaan 96 millilitraa painokiloa kohti minuutissa. Mika Myllylällä 90. Alle ”80-millisillä” tekee jo tiukkaa voittosijoille normaalimatkalla huipputason kisoissa.

Tavallisilla pulliaisilla mainittu lukema on noin 30.

————————————————————————————————————————————————————————————

Urheilijat näyttelijöinä

Todisteina siitä, että urheilu ja kulttuuri kulkevat joskus käsi kädessä, ovat mm. seuraavat nimet:

Tapio Rautavaara, keihäänheiton kultaa Lontoon olympialaisissa 1948 ja MM jousiammunnan joukkuekilpailuissa 1958, laulaja, elokuvanäyttelijä

Åke Lindman, maajoukkuetason jalkapalloilija, näyttelijä, ohjaaja

Johnny Weissmüller, moninkertainen olympiavoittaja uinnissa, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Esther Williams, uimari, elokuvanäyttelijä

Herman Brix, kuulantyöntäjä, elokuvanäyttelijä (Tarzan)

Eleanor Holm, uimari, olympiavoittaja, elokuvanäyttelijä

Burt Lancaster, voimistelija, sirkusakrobaatti, elokuvanäyttelijä

Toni Sailer, alppihiihtäjä, elokuvanäyttelijä,

Arnold Schwartzenegger, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä, poliitikko

O.J. Simpson, jalkapalloilija, elokuvanäyttelijä

Sylvester Stallone, kehonrakentaja, elokuvanäyttelijä

————————————————————————————————————————————————————————————

"Taas syttyy tähdet, minne lähdet?/ minne menet laulumies?/ minne lie, minne lie/ sinne minne tuuli kuljettaa/ sinne lie, sinne lie/ menee laulumies." Mm. tähän J. Karjalaisen lauluun ja laulumiehen valtakirjaan tutustuu lukija J.P. Pulkkisen uudessa teoksessa. - Kuva Kaarina Naski..

-Korvakuulolta, hänellä oli tapana sanoa hienoista ylpeyttä äänessään mutta hymyä silmänurkissaan, kun ihmiset ihmettelivät, miten hän osasi, miten oli onnistunut kesyttämään mandoliinin.

Onhan se ihme näin jälkeenpäin ajatellen. Taiteen opinahjot olivat Hovinsaaren sahayhdyskunnan monilapsisista perheistä yhtä kaukana kuin aloitteleva lautapoika sahanhoitajasta. Mutta mitäs kun musikaalisuutta jaettaessa olivat kaikki sattuneet olemaan paikalla, koko tämän perheen lapsilauma. Vanhin keksittiin torvisoittokuntaan, nuorin hankki niin pian kuin kynnelle kykeni ”maniskan”, ja muut sisarukset heidän väliltään, tytöt ja pojat, oppivat lennossa melodiat. Kun yksi löysi kuoron, laittoi hän oppimansa kiertoon, ja pian laulettiin äänissä. Ahtaita hellahuoneita ei ollut suunniteltu isoille lapsikatraille, mutta olosuhteet pakottivat, ja musiikki avarsi. -Aina oli tilaa yhdelle joka osasi laulaa, väitti isäni. Ja hänhän se paremmin tiesi kun omasta lapsuudenkodistaan tarinoi. Ja kertoessaan hän näppäili hiljaa ja lempeästi mandoliiniaan: ”Oi muistatko vielä sen virren, joka lapsena laulettiin…” Kunnes valitsi repertoaaristaan vähän keveämpää: ”Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies…” Sitäkin hän oli. Ja paljon muuta. Rakas isäni.

Kunnon mies

Tuoreessa elämäkerrassa nobelisti Martti Ahtisaaresta (Katri Merikallio, Tapani Ruokanen, Matkalla, 655 s. Otava), kerrotaan evakkopojan kasarmilapsuudesta ja mm. siitä, kuinka hänen äitinsä Tyyne Ahtisaari kävi mielellään teatterissa ja sunnuntaikirkossakin. Martti tuli mukaan ja viihtyi, kun pääsi kajauttamaan virsiä, ja äidille hänen heleä lauluäänensä oli ilon ja ylpeyden aihe. Musikaalisuutta oli suvussa, sillä Martin isän Oiva Ahtisaaren serkkuja olivat kotkalaiset Valtosen sisarukset, Harmony Sisters -nimellä tunnetut. Mairen, Veeran ja Raijan äiti Ester Adolfsen – Pelastusarmeijan Pikku-Esteri – oli Oivan täti, hänen norjalaistaustaisia sukulaisiaan. -Kun ryhmä tuli esiintymään Kuopioon, silloin lähti isäkin mukaan tilaisuuteen, Ahtisaari kertoo kirjassa.

Poikansa kuvaamana Oiva Ahtisaari oli aidosti uskonnollinen ja ”sellainen kunnon mies, ei suuri intellektuelli, mutta piti itsensä ajan tasalla ja äänesti varmaankin kokoomusta”. Ensimmäisen ulkomaan matkansa silloin jo leskimies Oiva teki 1974 Tansaniaan. Suurlähetystön residenssiin hän olikin erityisen tervetullut, ja Marko Ahtisaari muistaa isoisäänsä lämmöllä: ”Vaari vietti aikaa minun kanssani ja toi elämään jämptiyttä ja turvallisuutta.”

Ihmissuhteiden oivalsi tuleva presidentti jo varsin varhain olevan keskiössä myös kehitysfilofisessa pohdinnassa. Ollessaan vähän yli parikymppisenä Pakistanissa hän näki miten lapset tässä suunnattoman köyhässä maassa ”pitivät erinomaisen huolen vanhemmistaan, he kunnioittivat heitä todella ja tekivät mitä tahansa heidän vuokseen”. Se oli erilaista rikkautta. Että kyseisen matkan kokemukset antoivat nuorellemiehelle merkittävän sysäyksen politiikkaan lähtöön, sen voi hyvin uskoa.

Laulumies

Pieni kaistale maata on tekijänsä neljäs kirja. Pulkkinen on tehnyt radio-ohjelmia Yleisradiossa vuodesta 1990 ja tv-ohjelmia vuodesta 1995. Hänet muistetaan mm. lukuisista kirjallisuusaiheisista dokumenteista ja henkilökuvista. Tämän vuoden lopulla valmistuu kiintoisa dokumenttielokuva Marlon Brandon Suomi, joka kertoo suuren elokuvatähden ja pienen pohjoisen valtion kohtaamisesta. - Kuva Juha-Pekka Laakio.

Ihminen kuljettaa mukanaan muistoja, saa lohtua niistä ja ajattelulleen syvyyttä. Monella meistä on ikiomia soivia muistoja.

Joidenkin kohdalla musiikki jäsentää koko olemassaoloa tai se voi olla yhtä kuin Pieni kaistale maata. Mainitun nimen on J.P. Pulkkinen antanut uudelle kirjalleen (174 s., Teos). Pulkkinen on 1959 syntynyt helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja. Kun hän tekee tekstissään kolmenkymmenen biisin mittaisen matkan, on kyydissä mahtavaa olla. ”Maailma ei ole looginen, maailma on laulu”, hän väittää jo alkutaipaleella. Vastaan hangoittelevankin on myönnettävä, että se on laittamattomasti sanottu. Ja melkeinpä näemme kirjailijan 12-vuotiaana vantaalaisena koulupoikana, jolloin rock oli jo tulossa kukkulan takaa meille päin. Miksei ”laaksossa etenevä vankkurikaravaani aavistanut mitään”? Siksi että aika ei ollut vielä kypsä.

Pieni kappale maata on ylistyslaulu musiikille, eritoten rockille, mutta myös nuoruudelle, bändille, perheelle.

Van Morrisonin Young Lovers Do esimerkiksi on biisi, jossa kirjailija aistii omakohtaisesti ”nuoren rakkauden takkua” ja kaikkien ensimmäisten kertojen ”valheellista suloa”. Kolmikymppinen asuntovelkainen filosofian kandidaatti taas kaivaa hengessään pitkää ojaa. Hän kuuntelee Depeche Moden biisiä Personal Jesus, paimentaa esikoispoikaansa ja kokee Ylioppilaskunnan laulajien joulukonsertissa tavoittavansa suoran yhteyden kouluaikaisiin joulujuhliin, urkuharmonin syvään sointiin ja sen myötä jopa joulusta kevääseen, Suvivirteen.

Lapsille luettavan joulusadun ”kyytipojaksi” sopi Kate Bush, ja Johnny Cashin ääni on mukana kun kirjailija muistelee ensimmäistä näkemäänsä vainajaa, vaariaan. ”Pääsin katsomaan avonaista arkkua ennen hautajaisia — Näin, että henki oli kadonnut. Vaari oli poissa, jäljellä oli kuori. Se oli pelottava ja helpottava näky, eikä siinä ollut mitään metallimusiikkiin viittaavaa, ei lepakoita helvetistä, ei pääkallosormuksia…”

J.P. Pulkkisen kirja on onnistunut monessa mielessä. Se vakuuttaa intohimoisella suhtautumisellaan, antaa uuden näkökulman ja toimii sillan rakentajana. Lukijan omat mieltymykset voivat olla erilaiset, mutta siitä ei olekaan kysymys. Musiikki jäsentää vaellusta, eikä kilometripylvään kohdalla välttämättä viritetä suosikkikappaletta. Mutta se mikä siellä silloin soi, se jättää pysyvän jäljen.

Kaarina Naski

-Voi kun tulis jääkiekkoa!, huokaisi muuan nuori nainen illan televisio-ohjelmaa tarkistaessaan.

-Mitä?, puuskahti työkaveri. -Ethän sä ikinä katso matseja!

-Paitsi silloin kun mulla on meneillään unettomuuskausi…

-Nyt ei kyllä sytytä.

-Jääkiekkohan on älyttömän hyvää unilääkettä…

Miksei, miksei. Kaikki lampaat ikäänkuin samassa kaukalossa, jos ontuvaa vertausta käytetään. Fanit ovat tuutulaulusta satavarmasti eri mieltä, mutta unettomuus sinänsä ei leikiksi jouda. Siitä osoituksena on mm. vastikään ilmestynyt Hyvää yötä -teos (210 s. Kirjapaja), joka tarjoaa apua univaikeuksiin. Kirjoittajat ovat kyseisen ongelmakentän ansioituneita ammattilaisia, helsinkiläispsykologi Soili Kajaste ja psykiatri Juha Markkula Turusta. Heidän mukaansa unettomuus on yleinen vaiva mutta hoidettavissa. Terapiaa on tarjolla, ja monet hyötyvät jo pelkästään keinoista joita tutkijat suosittelevat kotikonsteiksi, itsehoidoksi.

Nuorten uniongelmat eivät ole tutkijain mukaan vähäisimpiä. Monet murrosikäiset nukkuvat väärään aikaan, liian vähän ja välillä liikaa. Omatoiminen tiedonhankinta ja koulun tuki esimerkiksi terveystiedon tunnilla ovat suositeltuja ratkaisuja. Univajeen korjauduttua "koulusuoritukset kohenevat, painonhallinta on helpompaa ja iho on parempi". Kuva Kaarina Naski.

Unet huoltoon

On olemassa jopa erityinen unilääketieteen alue. Kirjassa puhutaan mm. elimistön rytmien merkityksestä. On uni-valverytmiä ja ruoansulatusrytmiä. Joskus ne joutuvat keskenään ristiriitaan, ja tällöin häiriintyy sisäinen kello, se jonka ”tehtäväksi on paljastunut muun muassa solun jakautumisen sääntely”. Kysymys on siis terveydellisesti varsin tärkeästä asiasta.

Kirjoittajat korostavat, että voimme tukea rytmitystä, huoltaa untamme:

”Kun nousemme aamulla säännöllisesti, aterioimme säännöllisesti ja vahvistamme terveyttämme liikkumalla, luomme pohjaa unen palautumiselle.”

Kahvin vika?

Pyrittäessä pääsemään eroon univaikeuksista on kirjan mukaan syytä tarkistaa elämäntapoja. Tupakoitsijat esimerkiksi ovat jo alkuasetelmassa tupakoimattomia huonommassa asemassa. Jos lopettaminen ei onnistu, askel parempaan on tupakoinnin vähentäminen ennen nukkumaan menoa ja yöllisen tupakoinnin lopettaminen.

Kofeiinille herkkien on hyvä ottaa huomioon myös muut kofeiinin lähteet kuin kahvi. Moni ei ehkä ole tullut ajatelleeksi että vihreässä teessä, ”terveystuotteessa”, on huomattavia määriä kofeiinia ja muita ksantiineja. Käytännössä vaikutus on hitaampaa mutta kestää pidempään. Herkillä ihmisillä ”yksikin kupillinen vihreää teetä aamulla voi vielä illalla häiritä nukahtamista”.

Pitkään jatkuneen ja runsaan alkoholinkäytön tiedetään heikentävän unen laatua. Plusmerkkinen asia, liikunta taas olisi hyvä ajoittaa myöhäiseen iltapäivään tai aikaiseen iltaan, jotta aineenvaihdunta ehtii rauhoittua ja keho viiletä ennen nukkumaan menoa.

Valssia ja

villasukkia

”Yritän nukkua”, saattaa joku sanoa ärsyyntyneenä, jos kokee tulleensa häirityksi. Toinen puolestaan huokaisee saman masentuneena – ainoa mikä häntä häiritsee on se, ettei uni tule. Ja turhaantuneena kieriskellessä vireystila vain nousee ja estää unta. Lampaiden laskeminen on monelle tuttua, mutta entä muut mielikuvat? Asiantuntijat antavat (hiukan koomiselta kuulostavia) esimerkkejä:

”Tanssin harrastaja voi mielessään koettaa tanssia hidasta valssia, innokas neuloja kutoa villasukkaa ja pilkkijä kuvitella itsensä kevätjäälle odottamaan ahvenen nykäisyä.”

Rauhoittavia hoitokeinoja ylivireyden tasaamiseksi on kuitenkin monia, mm. erilaisia hengitys- ja rentoutumisharjoituksia. Progressiivista rentoutumista esimerkiksi on se kun vuorotellen jännittää ja rentouttaa lihaksia. Tekniikka on yksinkertainen – joogan harrastajille tuttu – mutta vaatii harjoitusta. Siihen unettomuuden ja unihäiriöiden hoitoon perehtyneet kirjan tekijät antavat yksityiskohtaisia ohjeita.

Kognitiivisia menetelmiä käytettäessä keskitytään huolten ja uskomusten tarkkaan analysointiin – mitä ihmisessä oikeasti tapahtuu kun hän ei nuku. Päivän paketointi ja mielen päästäminen automaattiohjaukselle ovat avainasioita.

Vetreät vaarit

nukkuvat hyvin

Ikääntyneiden ihmisten unentarpeen vähenemisestä ja siihen liittyvästä problematiikasta puhutaan paljon. Mutta moniko tiesi, että suurimmat muutokset unen säätelyssä tapahtuvat jo keski-iässä ja että terveet vanhukset, joilla on elämää ympärillään, nukkuvat hyvin.

Ja varmemmaksi vakuudeksi resepti: liikunta lisää terveyttä, se vahvistaa immuunipuolustusta ja minimoi sopivin treenein fyysisen suorituskyvyn heikentymistä, kun taas sosiaalisuus koituu mielenterveyden ja elämänilon hyväks.i

Kajaste ja Markkula ovat laatineet varsin kattavan tutkimustietoon perustuvan kirjan, josta hyötyvät niin unihäiriöiset kuin hoitohenkilökunta. Makuasia on sitten, voisiko tietoteos olla sekä ilmaisultaan että typografialtaan ”keveämpi”. Popularisointi ja vapaatyylinen kirjoittaminen ei ole itsetarkoitus, mutta etunsa sillä eittämättä on lukijakunnan tavoitettavuuden kannalta.

Kaarina Naski

Mies valitti lääkärille, ettei kukaan ymmärrä häntä. -Mitä tarkoitatte?, sanoi lääkäri.

-Siinä näette, kuului vastaus.

Kirjailija joka kadotti kirjaimet, 288 s. Oliver Sacksin teoksen on suomentanut Henry Tanner. Tammi

Niin kauan kuin pystymme itse jotenkuten hallinnoimaan yläkertaa, on kaikki vielä hyvin, mutta voi tulla päivä jona tunnemme olevamme hukassa. Mitä jos emme äkkiä pystykään lukemaan tai tajuamaan lukemaamme. Entä jollei puhe kulje tai käsi tottele.

Kirjasyksystä on poimittavissa yhtä eloisa kuin informatiivinen teos, joka liittyy ihmismielen toimintaan, sen lievempiin taikka pysyvämpiin häiriötiloihin.

Oliver Sacksilla, joka toimii neurologian ja psykiatrian professorina Columbian yliopistossa New Yorkissa, on jo ennestään suuri lukijakunta. Kirjailija joka kadotti kirjaimet on hänen yhdestoista kirjansa. Teoksen aliotsikko ”ja muita mielen arvoituksia” kuvaa erinomaisen hyvin sitä aihepiiriä, joka on kirjailijan innoittaja. Teksti kertoo paitsi ihmisaivojen ihmeellisestä mukautumiskyvystä myös tekijänsä kosketusherkästä huumorintajusta ja isosta empatiasta, lähimmäisenrakkaudesta. Sacks valaisee kirjallaan ennen muuta niiden päivän, jotka kamppailevat korjatakseen henkilökohtaisen ”tietokoneensa” aivovaurion jäljiltä. Lukuisten esimerkkien kautta paljastuu sanoma kirkkaana: ihmisen sisäiset voimavarat ovat hämmästyttävät  ja usein niitä mitataan juuri kriisitilanteissa.

Roskia nuottiviivastolla

Jotkut menevät paniikkiin pelkästään saatuaan roskan silmäänsä, eivätkä he varmaan pysty edes kuvittelemaan Lilian Kallirin kohtaloa. Lilian erotti kyllä yksittäiset kirjaimet alimmaltakin riviltä silmälääkärin vastaanotolla muttei silti pystynyt lukemaan sanoja. Ja mikä vielä pahempaa – kun oli kyseessä konsertoiva pianisti – hän ei myöskään pystynyt lukemaan nuotteja. Partituurit olivat muuttuneet käsittämättömiksi. Rouva Kallir hakeutui tohtori Sacksin neurologimaineen ja kirjallisen tuotannon tuntien hänen potilaakseen. Lilianin vaivana oli aleksia, lukemiskyvyttömyys, jollainen voi olla esimerkiksi aivohalvauksen aiheuttama, mutta tutkimuksissa selvisi, että hänen tapauksessaan oli kysymyksessä erityinen rappeutumatauti.

Oliver Sacks laatii viisaita, kiehtovia tarinoita. Hän on sekä näkijä että kokija, sillä hän kertoo avoimesti myös omasta sairaudestaan, syövästä joka on heikentänyt näkökykyä. - Kuva Elena Seibert.

Sacksin laatimat muistiinpanot kehittyvät toisinaan tutkielmiksi ja sairauskertomukset ovat samalla elämäkertoja. Hän ystävystyy usein potilaittensa – niin myös Lilianin – kanssa ja seuraa heidän vaiheitaan pitkällä periodilla. Samalla tavoin hän kertoi mm. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi -kirjan (1985) sankarista tri P:stä. Tämä tragikoomista ainesta sisältänyt teos oli tuttu myös Lilian Kallirille.

Mitä siitä, jos…

Tri P:n ja Lilianin tapauksissa oli Sacksin mukaan yhtymäkohtia mutta myös eroavaisuuksia. Kumpikin potilas kehitti strategian tukalasta tilanteesta selviytymiseksi, ja molemmat myös pystyivät jatkamaan pahenevista oireistaan huolimatta korkeatasoista opetustyötään. Eroavuudet johtuivat tutkijan mielestä paitsi oireiden vakavuusasteesta myös yksilöllisistä luonteenpiirteistä ja taustasta.

Kun tri P. keksi peitetarinoita salatakseen sairautensa, eikä hänellä ollut siitä kyllin syvää ymmärrystä, rouva Kallir taas oli hyvin selvillä missä mennään ja vielä kymmenkunta vuotta ensioireiden jälkeen hän matkusti ja opetti. Näin siitäkin huolimatta ettei tunnistanut esineitä muutoin kuin päättelyn avulla niitä aistimuksia käyttäen jotka olivat jäljellä. Väri, muoto, rakenne ja liike tulivat määrääviksi.

Lukija oivaltaa, että luovuus on epäilemättä selviytymisessä suureksi avuksi. Sacks kertoo, että sen jälkeen kun Lilian oli kadottanut nuotit, hän koki vähitellen musiikkimuistinsa ja -mielikuvituksensa vahvistuneen ja muuttuneen joustavammiksi. Tällä oli iso merkitys jatkamisen kannalta. Mitä siitä vaikka luulikin viulua banjoksi ja sateenvarjoa käärmeeksi, taiteessaan hän nousi tautinsa yläpuolelle ja pystyi pitämään mielessään, muuntelemaan ja ilmaisemaan musiikkia uudella lailla.

Ei hullumpi yhdistelmä

Samoin antaa uskoa kohtalotovereille teoksen nimikertomus kanadalaiskirjailija Howard Engelistä, jolta aivohalvaus vei työskentelyn tarveaineet, kirjaimet. Monien vaiheiden jälkeen Engel oli ensin ”pelkkä” lukija, vaikka jo se oli sekä tuskallista että ”toisinaan helvetillisen turhauttavaa”, sitten muistikirjaan kirjoittaja ja lopulta taas lyhytkestoiseksi muuttuneesta muististaankin selkävoiton ottanut kirjailija. Tähän mennessä on hukassa olleita kirjaimia löytynyt kolmen tuoreen teoksen verran.

Aivojen kompensointikyvystä voi siis löytyä koodi todellisuuden hahmottamiseen ja kommunikoimiseen silloinkin kuin koko rakennelma näyttää dramaattisesti sortuneen. Ongelmat eivät ehkä koskaan katoa, mutta kuten Howard Engel sanoo ”minusta tuli parempi niiden ratkaisemisessa.”

Oliver Sacks kertoo kasvaneensa kodissa, joka oli täynnä valkotakkeja ja elämänmyönteisiä keskusteluja ihmisten kyvystä kantaa sairautensa tai selvitä niistä. Uskomme häntä kun hän arvelee, että kenties oli väistämätöntä ruveta siitä taustasta sekä lääkäriksi että tarinankertojaksi. Ei hullumpi yhdistelmä kun pyritään jäsentämään ihmisen paikkaa maailmassa.

Kaarina Naski

Viipurin linnassa, joka rakennettiin 1293, on sekä historian hohtoa että muistojen patinaa. Pamaus-seura on nimivelkaa Viipurin Pamaukselle, joka kansantarinan mukaan oli suuri räjähdys vuonna 1495. Kansanrunossa kerrotaan, että vihollisen tulivoima oli sitä luokkaa, että "räystähät meni rämyksi,/ linnan paatsahat pamuksi,/tuohikattoset tomuksi". Knut Possea kiitettiin ytyä täynnä olleen räjähdysseoksen aikaansaamisesta. Pamaus säikäytti suunniltaan valloitushaluiset ja ajoi heidät pakosalle. - Kuva 2000-luvulta, Viipuri-keskuksen Helsingin toimisto.

-Venäläisten kansallisylpeys on noussut elintason myötä. He eivät ikipäivänä luovu Karjalasta. On kuin tyhjään metsään huutaisit, toteaa Viipurin pienoismallin tekijä, rakennusarkkitehti Juha Lankinen (s. 1937). Hän on yksi niistä monista joiden sydän pamppailee Karjalan palauttamisen puolesta mutta joka kauhistuu pelkkää ajatusta siitä, että alueen mukana saataisiin 300 000 ”ottopoikaa”.

-Ei kiitos, sanoo Lankinen.

Karjala-aiheisia teoksia ilmestyy paljon, mutta yhä löytyy tarpeellista sanottavaa. Pertti Araviidan (s.1939) haastattelukirja kuuluu uusimpiin. Pamauksen poikia -kirjan keskiössä on Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain Seura Pamaus, jonka perustamissanat lausuttiin 1891. Kyseisen seuran jäsenmäärä on nykyisin 700 ja sen toiminnan tarkoituksena on ollut alkuajoista lähtien kaupan, teollisuuden ja muun liike-elämän seuraaminen ja kehittäminen sekä karjalaisen kulttuuritoiminnan tukeminen.

Henkilötasolta

Karjalaisjuurisia vaikuttajia on nähty vuosikymmenten mittaan näköalapaikoilla Suomessa, ja heistä on teokseen valikoitunut tärkeä osa. He ovat kauppa-, vuori-, teollisuus- ja viestintäneuvoksia, urheilujohtajia, lehti-, pankki- ja lakimiehiä, monen alan yrittäjiä, merenkävijöitä, taiteen ja tieteen edustajia. Suomalaisen yhteiskuntakakun päällimmäistä kerrosta.

Pertti Araviita, Pamauksen poikia, 251 s. Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain Seura Pamaus ry, 2010. Tekijä on syntynyt Viipurissa, kasvanut Kotkassa ja toiminut yritysjohtajana Helsingissä. Pamauksen poikia on Araviidan yhdeksäs kirja.

Teoksen funktio sen teettäjän kannalta on ymmärrettävä; siinä taltioidaan Pamauksen lähihistoriaa henkilötasolta. Samalla syntyy eräs näkökulma maamme sodanjälkeisiin oloihin.

Kirja vastaa, kiitos tekijänsä valppauden, tiedonhalun ja oman evakkouden, moniin aiheesta esiin nouseviin kysymyksiin, mutta yhteenvetoa jäi kaipaamaan. Vastausten nivominen ainakin muutamilta osin olisi selkiyttänyt. Mikä esimerkiksi erottaa tämän joukon jostakin muusta satunnaisesti valitusta pärjääjien ryhmästä? Missä se karjalaisuus eritoten näkyy? Vaikkei kyseessä ole tutkielma, kirjoittajan päätelmillä on arvonsa ja ne ovat omiaan herättämään keskustelua.

Samantyyppisesti muotoiltujen haastattelujen kokoamisessa yksiin kansiin on myös vaarana toiston tuntu. Tiukka editoiminen olisi ollut kokonaisuudelle eduksi. Mutta miinuksista huolimatta kirjalla on ansionsa ja oma paikkansa mittavan Karjala-aineiston täydentäjänä.

Sopeutumista

Vähiten kiinnostava asia ei ole haastateltujen suhtautuminen Karjalan menettämiseen ja sen mahdolliseen palauttamiseen. Ja kantaa on otettu. Seuraavat poiminnot kirjasta tarjoavat vastauksia, joissa on niin tunnelatausta kuin tarvetta harmoniaan:

Suomea on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. (Kauko Sipponen)

Palautuskeskustelu hyytyy, kun siirtoväki menee manan majoille. (Pekka Pinomaa)

Poliittisella taholla ei edes karjalaissyntyinen pääministerimme Matti Vanhanen tuntunut uskaltavan ottaa asiassa askeleita. (Heikki Mälkki)

En hyväksy ollenkaan sitä, että luovutetun alueen venäläisväestö tulisi Suomen kansalaisiksi. Sehän olisi uusi sotakorvaus. (Pentti Pasuri)

Sellainen pajunkäyden syöttö pitää lopettaa. Että talvisota olisi voitu välttää, jos olisi myönnytty venäläisten tukikohtavaatimuksiin. (Jukka Viinanen)

On parempi sopeutua tilanteeseen kuin ruveta katkeruudella pilaamaan elämäänsä. (Paavo Korhonen)

Tausta taskussa

Sananmukaisesti tausta on aina taskussa Antti O. Arposella (s. 1950), Karjala-lehden päätoimittajalla, tietokirjailijalla ja urheiluhistorioitsijalla. Hän puhuu karjalaisuudesta geeniperimänä – muusta väestöstä erottuvine luonnepiirteineen – sekä elämäntapana. Hän asuu Etelä-Karjalassa ja luotsaa heimolehteä, jonka uskoo jatkavan kerran viikossa ilmestyvänä ainakin kymmenen seuraavaa vuotta. Sisältöä on uudistettu ja uudistetaan vähitellen, mutta radikaaleille muutoksille Arponen ei syty, koska tietää kokeneena lehtimiehenä tilaajien olevan tottumuksissaan vanhakantaisia. Levikki on noin 10 000 ja laskussa lukijakunnan ikääntymisen myötä.

Vanhaa valkjärveläistä sukua olevan Kauko Sipposen ura on ollut maineikas ja monialainen, siihen on mahtunut yliopiston kansleriutta ja maaherraa, mutta parhaiten hänet muistetaan tasavallan presidentin kansliapäällikkönä. Sipposen Viipuri oli urheilukaupunki. Hän oli kymmenvuotias kun Keskuskentällä järjestettiin ensimmäiset viralliset Kalevan Kisat 1937. Viipurilaisten olympiavoittajien Sten Suvion ja Ale Saarvalan kunniaksi istutti tuolloin tammentaimet kukapas muu kuin Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kaleva Kekkonen. - Kuva Pertti Araviita.

Viipuri on fyysisesti tuolla puolen rajaa mutta sydämissä tällä puolen ja teoksessa se tulee näkyviin vaikkapa perinteikkäässä vanhassa nimistössä, kuten Viipurin Urheilijat tai modernia ajattelua ja tietokonemallintamista edustavana VirtuaaliViipurina.

Kalamies Urkki

ja käskyttäjä Raade

Enemmän kuin Valcot, Nokiat, Nesteet ja Fortumit, enemmän kuin Itämeren öjyputki ja maamme oikeuslaitoksen kehitys tai pankkialan kriisi, joista kirjassa on näkijä- ja kokijatietoa, niitä kaikkia enemmän saattavat ns. tavallista lukijaa kiinnostaa kuitenkin luonnehdinnat tai anekdootit, jotka hauskasti ryydittävät tekstiä. Ei ole vaikea arvata, että presidentti Urho Kekkosesta on tosi monta mainintaa.

Kansliapäällikkö Kauko Sipponen(s. 1927) kertoo, miten Urkki oli vähän kärttyisä istuttaessa iltaa kalareissun jälkeen, eikä edes Kotkan Ruusua viritellyt. Adjutantin selitys liittyi päivän kalansaaliiseen: peli oli 1-6, Urkin tappioksi.

Kenraali Sami Sihvo (s. 1932), Kekkosen toinen adjutantti 1970-luvulla vahvistaa, että kalastuksessa Kekkosella oli kilpaurheilijan vietti, mutta metsästystä hän harrasti lähinnä seuran vuoksi. Sihvon lähtiessä ensimmäistä kertaa Kekkosen matkassa hirvijahtiin presidentti kertoi rukoilevansa etteivät ne hirvet vaan sattuisi hänen kohdalleen.

Vuorineuvos Jukka Viinanen (s. 1948) muisteli Nesteen patruunaa Uolevi Raadetta ja hänen käskykirjeitään. Esimerkkinä mm. se, jossa hän pyysi huomauttaa henkilökunnalle, ”että Nesteen pääkonttori ei ole sanomalehden toimitus. Täällä ei esiinnytä käytävillä paitahihasillaan.”

Karjalaisten laulun syntyvaiheista tietää musiikkimies, professori emeritus Reijo Pajamo (s.1938) kerrottavan tarinaa, jonka mukaan säveltäjä ja sanoittaja P.J. Hannikainen näytti laivamatkalla uutta lauluaan Jean Sibeliukselle, joka ei kuitenkaan näyttänyt intoutuvan, lausui siitä vain lyhyen kohteliaisuuden. Mutta kuullessaan maestron myöhemmin rallattavan sävelmää Hannikainen unohti välittömästi pettymyksensä.

Kaarina Naski

Uusi näkökulma on aina tervetullut, vaikka olisi kuten tässä ylösalaisin.

Päivän motto käsittelee sotakalustoa:

Panssarivaunu on raukan ase. Itse kömmitään turvaan ja sitten ammutaan suojattomia. Mielipidekeskustelussa sen vastine on nimetön nettikirjoittelu.

Lainaus Journalistilehdestä/Helsingin Sanomat 17.9.,

ulkomaantoimituksen varaesimies Sami Sillanpää

Siiri ei osaa sanoa ässää vaan tarjoaa sen paikalle h-kirjainta. Vieraissa herättää vähän kummastusta, kun tyttö kertoo nimekseen Hiiri.

Eräänä päivänä tulee eno kylään, huomaa jo kaukaa Siirin ja naapurin Valtterin pihamaalla ja huutaa: Hei sinä hurmaava Hiiri, arvaa mitä toin!

Siiri ei ehdi sanoa mitään, kun Valtteri parhaan kaverinsa puolesta loukkaantuneena ilmoittaa painokkaasti:

-Ei se ole mikään Hiili, se on Siili!

Valtterilta on ärrä kadoksissa.

xxx

Kun koko suku on näyttelijöitä, niin nuorimmaisetkin jo tuntevat tosi tarkkaan ainakin sen teatterin ohjelmiston, jossa vanhemmat ovat työssä. He pystyvät suoralta kädeltä kertomaan mitä menee missäkin näyttämöllä milloinkin ja minkä verran näytös kestää. Tottahan on oltava selvillä äidin ja isän kotiintuloajoista.

Niinpä kolmannen polven teatterilaisen Heidi Heralan tytär, tuolloin 4 v, selvitti eräänkin illan teatteritarjontaa: Ministerin muna. Ja se on lyhyt.

Näytelmän nimi oli oikeasti Munaako herra ministeri.

xxx

Kippari on kiinnostunut ”flaneetoista”. Hän kertoi tietävänsä jo ”Veenuksen ja Kuunuksen” ja kyseli mitä muita niitä on. Luetteleminen näytti olevan isästä helpompaa kuin planeettojen sijainnin määrittäminen, mutta onneksi poika oli tässä vaiheessa omillaan. Tarkalla osoitinsormella hän löysi päiväsaikaan Jupiterinkin kuin leikiten.

Iltapimeällä sitten isä väitti näkevänsä Kuunuksen. Kippari kovalla hopulla katsomaan. Ällistyneenä hän totesi: Ai, miä luulin, että tuo on kuu!

x

Kuu on, Kuunus voisi olla. Mikä oli todistettava.

-kaijuli-

Kaarina Naski

Tilannekomiikkaa

syntyy vaikka:

Apteekissa

Nuori nainen pöllähtää sisään posket punaisina. Farmaseuttipoika, harjoittelija, kävelee vastaan ja hämmästyy kun asiakas puikahtaa salamannopeasti etuoikealle hyllyn taakse. Mutta ei hätää, poika tekee täyskäännöksen ja loikkaa toista kautta vastaan: Ja mitähän saisi olla?

Tulija tarkastelee kenkiensä kärkiä ja aukoo suutaan, mutta mitään ei kuulu.

-Jaa-a. Kenkä siis hiertää. Laastarit ovat…

-Eiei auts, kun alapää, änkyttää asiakas – posket jos mahdollista vielä purppuraisempina.

-Ala… tuota… yhym… tuota. NIIN. Tietenkin. Siis tänne päin.

Menevät intiimipuolelle, jossa on tuubia ja purkkia, pulloa ja pyyhettä ja jos jonkin sortin asetinta.

-Nyt vain pitäisi tietää, että mihin vaivaan, sanoo alan tulevaisuuden toivo rohkaisevalla äänellä.

-No kun ne ringit…

-Ai, pitäisikö se olla lääkkeen nimi, ring tai jotain sinne päin?

Neito näyttää olevan jo itkemäisillään, mutta sisuuntuu sitten ja kiljaisee niin, että ikkunat helisevät.

-Ei kun ne pirun stringit hankaa..!

Laboratoriossa

Aamuvarhaisella muutama ihminen odottaa vuorolaput kädessään pääsyä kokeisiin. Yksi ovista aukeaa, ja valkotakkinen sanoo jotain. Vai sanooko? Kuulostaa ihan änkytykseltä:

-Munkonekino, ääh, eikun mumekono. Off.

Siinä sitä vilkuillaan toinen toistaan hämmästyneen näköisinä. Rupeaa naurattamaan. Ovi sulkeutuu. Avautuakseen taas viiden minuutin kuluttua. Sama laboratorioammattilainen. Jännitys kasvaa. Vieläköhän ovat tytöllä senat sakaisin.

-Munkkiaano vai mikäsenytoli. Mun… Hei, ei tää o mun juttu…

Loppu menee muminaksi. Porukka tirskuu paitsi vanhempi mies joka nikottelee.

Kun ovi taas aukeaa, kaikki ovat varpaillaan. Mutta sananmukaisesti sitä on nuorukainen joka juuri tulee paikalle, kun hänen nimeään, sitä hauskasti mukeltavaa koffia, ohvia tai nohvia kolmannen kerran huudetaan. Tumma, erityisen pitkä, hoikka ja kaurismainen. Kävelee kevyesti, puoliksi tanssien. Lantio keinahtelee irtonaisesti joka askeleella. Pyyhkäisee hiukset otsaltaan rennolla (hiukan diivamaisella ) liikkeellä ja suo sitten suuren salaperäisen hymyn koko yleisölle.

Valkotakkinen on juuttunut niille jalkojensa sijoille. Mutta kun kauris liukuu ohi, seuraa nainen perässä. Mutisee jotain, mutta emme kuule mitä. Arvattavasti sanat eivät kuitenkaan enää ole sekaisin.

Jäätelöjonossa

-Niin? (myyjä kiireisellä hermostuneella äänellä)

-Jäätelöä.

-Ja mitä ja mihin? (pipo näemmä tiukalla)

-No, tuota – tofua.

-Mihin se laitetaan?

-Mihin sitä nyt yleensäkin…

-Kippoon vai tötteröön?

-Tötteröön.

-Kun niitä on kahdenlaisia. Tääkö vai tää?

-Sama se.

-Eihän se nyt herranjestas sama ole! Ihan ERI ainetta. (kiljahdellen)

-Jaa. Tuo lähempänä oleva sitten.

-Laitetaanko puhtaalla kauhalla?

-??? Mikä mahtaisi olla vaihtoehto?

-Sellainen jolla kauhotaan muutakin jäätelöä. Että jos olette KOVASTIKIN ALLERGINEN maidolle niin pakko ottaa puhdas..!

-Nyt haluaisin todellakin se jäätelön – mätä hänet sitten vaikka puurokauhalla…

Kun mielevän haaveilijan aisaparina on rakastettava realisti, niin kyllähän se vetää sivustakatsojan suuta hymyyn. Vesa Vierikkoa ja Pertti Sveholmia fanittavat odottavat Ryhmäteatterin Don Quijotelta paljon. Kuva Sakari Tervo.

Kun joku kertoo nauraneensa vedet silmissä, toiset ymmärtävät heti, että hänellä on ollut tosi tosi hauskaa. Kysymys on silloin puhdistavasta ja arvostettavasta kokemuksesta, joita ei ihan joka päivälle osu. Milloin sinä olet viimeksi nauranut yhtä makeasti?

Arjen koomisessa tilanteessa?

Hyvälle vitsille?

Kirjaa lukiessa?

Televisiota katsellessa?

Teatterissa?

Huumori on hieno asia ja humoristit ovat rakastettavia. Mutta sellainenkin käsitys on vallalla, että elämä on käynyt vakavammaksi ja että ihmiset ovat tiukkapipoisempia kuin ennen. Jotkut saavat potkua vain vahingonilosta ja monet erilaisuudelle hekottamisesta.

Huumori vastaan diktatuuri

-Nauru yhdistyy minulla luovaan tilaan, sanoo Raila Leppäkoski. Kuva Tanja Ahola.

Mitä sanoo asiasta teatteriohjaaja Raila Leppäkoski, joka on pitkään toiminut myös Teatterikorkeakoulun ohjaaja- ja näyttelijätyön professorina. Tuottaako huumori meidän aikanamme vähemmän ja erilaisia kukkia kuin ennen? Ja mitä se ylipäätään on koko huumori, kirjallisuudessa, näyttämöllä?

-Huumori, kuten kaikki taide, on myös aikaansa sidottua. Se mikä on koomista tänään ei huvita huomenna, Leppäkoski toteaa. Hän ei kuitenkaan usko, että eri aikakausina olisi eroa siinä kuinka runsaana huumori kukkii.

-Sen toki historia on osoittanut, että totalitarismi ja diktatuuri ja fundamentalistiset ääriliikkeet sietävät huonosti huumoria ja yrittävät sen tukahduttaa. Huonolla menestyksellä tosin: diktatuurit romahtavat ja hirmuhallitsijat kuolevat, mutta huumori elää.

Omakohtaisesti huumori on Leppäkoskelle tapa katsoa maailmaa niin, että tunnistaa huvittavan ja naurettavan melkein missä tahansa ilmiössä ja tapahtumassa.

-Elämähän on aivan universaalisti koomista!

Ironia, satiiri ja parodia ovat erityisesti hänen mieleensä, koska ne ovat usein verbaalisia ja älyllisesti kutkuttavia. Näiden lempilajiensa yhdistelmänä hän näkee Cervantesin klassikon Don Quijote, joka on parhaillaan työn alla Ryhmäteatterissa.

Kuvallisena ja esittävänä huumori saa hänet oikeasti viihtymään, ei niinkään kirjallisuus sellaisenaan..

-Kurt Vonnegut on ainoa poikkeus, jonka teoksia luin aikanaan ilolla, ohjaaja sanoo. Junttihuumorille á la Esa Pakarinen hän ei oikein syty, vaikka myöntää senkin joskus olevan hulvattoman hauskaa kun kontrollikynnys ylittyy. Anarkismista ja epäsovinnaisuudesta hän pitää, ristiriitaisen yhdysvaltalaisen koomikon Andy Kaufmanin tyyliin.

Nauru ja luovuus

Joskus katsojat ihmettelevät, miten ihmeessä jotakuta ”pähkähullua” näytelmää pystytään esittämään niinsanotusti putoamatta, ilman että näyttelijöiden pokka pettää.

Ilmeisesti kiintiö täyttyy jo harjoitusten myötä, sillä ainakin ohjaaja tunnustaa nauravansa paljon harjoituksissa.

-Näin on, tehtiinpä sitten Hotakaista tai Cervantesia. Nauru yhdistyy minulla luovaan tilaan.

Leppäkosken mukaan komiikka teatterissa on aivan omien lakiensa alaista.

-Usein huvittaa eniten lavalla olevan kokonaisuuden koomisuus, tilanne, henkilöhahmot ja se, että näyttelijät ovat hirmu tosissaan – ei niinkään yksittäinen ”komiikka” tai sen tietoinen esittäminen.

Iso yleisö on farssien perään, mutta on myös katsojakuntaa, joka väistää niitä. Myöskään Leppäkoskea farssit eivät välttämättä naurata lainkaan, mutta hän painottaa, että ”hyvä näytteleminen missä tahansa draamassa kyllä.”

Syntyneet

veijareiksi

Tekstit, jotka syttyvät aina uudestaan ajassa kuin ajassa, kantavat nimitystä klassikko. Sellainen on 1500-1600 -luvuilta ponnistava veijariromaani Don Quijote. Espanjalaiskirjailijan onnistui läpivalaista teoksellaan ihmisyyden peruspiirteitä, kielteisiä ja myönteisiä, heikkoutta ja vahvuutta, vedota herkimpiinkin tunteisiin ja erottaa idealismi realismista. Manchalainen hidalgo, surullisen hahmon ritari on kohtalotoveri kaikille niille, jotka ovat vuosisatojen mittaan kokeneet taistelevansa tai uskaltautuneet taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Onko näillä sielun veljillä ollut yhtä mainiota apuria kuin Sancho Panza, se onkin toinen juttu.

Ryhmäteatteri tarjoaa siis pian klassikkohuumoria.

-Teos on pitkäaikainen haaveemme, joka pohjaa siihen, että Vesa Vierikko ja Pertti Sveholm ovat syntyneet Don Quijoteksi ja Sancho Panzaksi, sanoo Leppäkoski painokkaasti, hymyä äänessään. Hän lisää, että näytelmä tarjoaa mahtavan koomisen näkökulman meidänkin aikaamme, erityisesti vielä teatteriin ja jopa Ryhmäteatteriin, joka on hänen mukaansa käynyt oman taistelunsa, kolmikymmenvuotisen sotansa tuulimyllyjä ja noitia vastaan.

Vaikka kulloinkin tekeillä oleva työ tuntuu yleensä niin ohjaajasta kuin näyttelijäkunnasta hauskimmalta, jää matkan varrelta liiveihin myös sellaisia helmiä, joita on lysti tutkailla vielä vuosien päästä.

-Omia rakkaimpia muistojani huumorin parissa on Tabu -televisiosarjan tekeminen 1980-luvulla.

Se vuosi oli naurua täynnä.

Kaarina Naski

————————————————————————————————————————————————————————————–

No, onko hauskaa?

Miksi toinen päivä tuottaa ihmiselle enempi hankaluuksia kuin toinen? Mikä on se sääntö, että toisinaan kaikki menee haukan persieen ja toisinaan on niin mukavaa olla?

Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija

-Näiksää tuttuja?

-Jaa määkö? Ne on vaan jokku pöhköt kun siälä marssi. Ei viksu ihminen sinne mee näyttäytyyn.

- – -  Tosson toi yks näyttelijä. Sekin taitaa olla kommunisti.

-Mitä sää oikein sanoit? Mulla meni ohi.

-Mää sanoin. Ettei pitäs harkittemati lähtee mihkän kulkueisiin. Että mää oon kyä rauhan pualella mutten lähre mellakoimaan.

Sinikka Nopola, Ei tehrä tästä ny numeroo

-Minun kannaltani hankalimpia ovat just tommoset hiljaset lapset. (Talonmies)

-Jos se mies on persoonallisuus, edustaa pahvimuki korkeatasoisinta teollista muotoilua. (Konsultti)

-Kaikki mitä hän teki, rutisee, huojuu ja kitisee. (Charles Chaplin)

Kari Hotakainen, Buster Keaton

“Tunnutte olevan aika fiksu asiakas, kun älysitte aukaista sen ikkunan, kun kerta haisette pahalle.”

Kuljettaja kammoaa erityisesti ulkomaalaisia ja eritoten romaneja. Kertoi myös saaneensa eräältä asiakkaalta vauhdikkuudestaan liikanimen V-n Vittipaldi.

Töykeitä puhuva taksikuski tv-sarjasta Tabu (Wikipedia)