Don DeLillo: Putoava mies.
Suomentanut Helene Buetzow. 313 s. Tammi 2008.
”Pommin kantaja räjähtää kappaleiksi, kirjaimellisesti pieniksi paloiksi, ja lihan ja luun siruset lentävät ulospäin sellaisella voimalla ja vauhdilla että ne kiilautuvat, työntyvät kaikkien kantomatkan päässä olevien ihmisten kehoon. Eikö ole uskomatonta? Opiskelija istuu kahvilassa. Hän selviää iskusta hengissä. Sitten kuukausia myöhemmin ihon sisältä löytyy pieniä ihmislihapellettejä. Niitä sanotaan orgaanisiksi sirpaleiksi.”
Don DeLillon Putoava mies on kouraiseva lukukokemus, ja suggestiivisuutta lisää se että teos hengittää nyt lukijalle samassa rytmissä kuin ympäröivä yhteiskunta. Aurinkokasvoinen Florida ei tietenkään ole sama kuin New York, joka on DeLillon kaupunki ja rakastettu, mutta saman kiintymyksen Yhdysvaltain sydämeen jakaa kirjailijan kanssa myös täkäläinen väestö omine taustoineen. Monet etelään ehtoovuosikseen muuttaneista amerikkalaisista ja amerikansuomalaisista ovat viettäneet koko työikänsä pohjoisvaltioissa. Ja harva tilapäinenkään kävijä on koskaan voinut suhtautua New Yorkiin läpihuutojuttuna.
Syyskuun yhdennentoista traumaa riittää podettavaksi ympäri maailmaa. DeLillo vie meidät suoraan keskelle kauhukuvaa, terrori-iskun jälkeisiin päiviin, mutta käyttää lisäksi ajallista etäisyyttä tapahtumaan hyväkseen – kumpaankin suuntaan. Kulisseista kuuluu myös Hammadin ääni. Hammadille ”kaikki oli islamia, joet ja purot. — Hänellä oli pommiliivi, ja hän tiesi olevansa vihdoin mies, valmis kuromaan umpeen välimatkan Jumalaan.”
Kulisseissa asuu pelko
”Kulissi” ei ole sanana väärässä yhteydessä kyseisestä teoksesta puhuttaessa, yhtä vähän kuin teatterin dramaattisuus tavoittaessaan tunnistettavan, todellisen murhenäytelmän. Putoaminen on kirjan teemana, nimeä myöten ja siihen sisältyy paljon symboliikkaa. Keskeinen henkilö Keith on luhistuneesta tornista hengissä selviytyjä, mutta sen jälkeinen elämä jätti hänet lopuksi iäkseen, niinkuin näyttää, ”riippuvaiseksi”. Uhkapeli on hänen addiktinsa.
Taide työstää koettua omalla tavallaan, performanssitaiteilija tekee uhmakkaita sukelluksia korkeilta paikoilta taivaan ja maan välille ja todentaa kuin sirkuslaiset joskus, kuolemansyöksyn. Läheisiä ihmissuhteita ja lasten maailmankuvaa leimaa pelko, kauhu menettämisestä, toistensa ja kaiken.
Viime kädessä putoaminen on yhtä kuin äärimmilleen venytetty kulutusyhteiskunta. Mannaa harotaan kaksin käsin. Toiset eivät saa mitään ja toisille ei riitä mikään. Rikollisuus ja lama ovat laahuksena painavampia kuin niitä kannatteleva ihokas. Sisäisen sekasorron varjossa ulkopuolisille vastavoimille tarjoutuu tilaisuus. Ne rekisteröivät aukon suojautumisessa.
Don DeLillo on Yhdysvaltain kirjallisuuden ykkösiä pyrkimyksellään ymmärtää kuvaamiaan ilmiöitä ja ihmisiä, löytää siinä hellyys- missä kipupisteet ja lipua ironiaveneellään tajunnanvirtaa. Kielen persoonallinen ilmaisuvoima säilyy käännöksessä. Kirjailija muistetaan Suomessa siitäkin, että muutaman vuoden takaisessa teoksessaan Esittäjä hän mainitsee moneen kertaan katoavaksi runoudeksi määrittelemänsä verkkolähetyksen. Näyttöruudulla on Kotkaan vievä maantie öisine liikenteineen.
Koskaan päättymätöntä työtä
Feniks-linnun tavoin odotetaan Yhdysvaltain nousevan tornien tuhkasta uuden presidentin myötä. Paineet litistävät, mutta tavoitteilla on tuulta siipien alla.
Palm Beach Postin Parade-lehdessä julkaistussa Barack Obaman kirjeessä lapsilleen, Malialle ja Sashalle presidentti kertoo, miten hänen ollessaan vielä pikkupoika äiti painotti hänelle itsenäisyysjulistuksen tärkeyttä.
”Teidän isoäitinne sanoi, että ne miehet ja naiset marssivat tasa-arvoisuuden puolesta koska he uskoivat, että paperille kaksi vuosisataa sitten pannut sanat merkitsisivät jotain. Hän auttoi minua ymmärtämään, että Amerikka ei ole suuri siksi, että se on täydellinen vaan koska siitä voidaan aina tehdä parempi. Ja se on päättymätöntä työtä. – – – Toivon teidän molempien ryhtyvän siihen työhön, oikaisevan vääryyksiä joita näette ja toimivan niin, että muut saisivat samanlaiset mahdollisuudet kuin teillä on ollut.”
Tästä tulee mieleen Kymenlaaksosta 1960-luvun taitteessa isoon länteen lähteneen Jukan kertomus siitä, miten hänen perheellään oli alkuun melkoiset sisäänajovaikeudet. Ennen kuin sähköalan työtä ammattimiehelle löytyi ja kielitaito karttui piti tehdä kaikenlaista, muun muassa siistimishommia puistossa. Seitsenvuotias esikoistyttö näytti eräänä päivänä kovin miettiväiseltä ja tuumasi sitten:
” Isä, eikö voitaisi lähteä Suomeen lehtiä haravoimaan?”
Jukan silmänurkka kostui vielä vuosikymmenten jälkeen tätä muistellessa.
Kaarina Naski
Florida
Kirjan hienous on siinä, että se todellakin soi. Kirjailijan omakohtainen syvällinen perehtyneisyys lied-lauluun, ikivanhaan kirkkomusiikkiin, oopperaan ja moderneihin sovelluksiin on niin vakuuttavaa, että hän sytyttää lukijansa. Perinteen kautta, ei vähiten mustan musiikin lähteistä ammentaen kuljetaan kohti uutta luovia kokeiluja.
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 