USAsuomeksi kulttuurikatsaus

maaliskuu 29, 2009

Putoajat ja pudotetut

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 8:29 pm

 

Don DeLillo: Putoava mies.
Suomentanut Helene Buetzow. 313 s. Tammi 2008.

 Don DeLillo

”Pommin kantaja räjähtää kappaleiksi, kirjaimellisesti pieniksi paloiksi, ja lihan ja luun siruset lentävät ulospäin sellaisella voimalla ja vauhdilla että ne kiilautuvat, työntyvät kaikkien kantomatkan päässä olevien ihmisten kehoon. Eikö ole uskomatonta? Opiskelija istuu kahvilassa. Hän selviää iskusta hengissä. Sitten kuukausia myöhemmin ihon sisältä löytyy pieniä ihmislihapellettejä. Niitä sanotaan orgaanisiksi sirpaleiksi.”

 

Don DeLillon Putoava mies on kouraiseva lukukokemus, ja suggestiivisuutta lisää se että teos hengittää nyt lukijalle samassa rytmissä kuin ympäröivä yhteiskunta. Aurinkokasvoinen Florida ei tietenkään ole sama kuin New York, joka on DeLillon kaupunki ja rakastettu, mutta saman kiintymyksen Yhdysvaltain sydämeen jakaa kirjailijan kanssa myös täkäläinen väestö omine taustoineen. Monet etelään ehtoovuosikseen muuttaneista amerikkalaisista ja amerikansuomalaisista ovat viettäneet koko työikänsä pohjoisvaltioissa. Ja harva tilapäinenkään kävijä on koskaan voinut suhtautua New Yorkiin läpihuutojuttuna.

     Syyskuun yhdennentoista traumaa riittää podettavaksi ympäri maailmaa. DeLillo vie meidät suoraan keskelle kauhukuvaa, terrori-iskun jälkeisiin päiviin, mutta käyttää lisäksi ajallista etäisyyttä tapahtumaan hyväkseen – kumpaankin suuntaan. Kulisseista kuuluu myös Hammadin ääni. Hammadille ”kaikki oli islamia, joet ja purot. — Hänellä oli pommiliivi, ja hän tiesi olevansa vihdoin mies, valmis kuromaan umpeen välimatkan Jumalaan.”

 

Kulisseissa asuu pelko

 

Putoava mies ”Kulissi” ei ole sanana väärässä yhteydessä kyseisestä teoksesta puhuttaessa, yhtä vähän kuin teatterin dramaattisuus tavoittaessaan tunnistettavan, todellisen murhenäytelmän. Putoaminen on kirjan teemana, nimeä myöten ja siihen sisältyy paljon symboliikkaa. Keskeinen henkilö Keith on luhistuneesta tornista hengissä selviytyjä, mutta sen jälkeinen elämä jätti hänet lopuksi iäkseen, niinkuin näyttää, ”riippuvaiseksi”. Uhkapeli on hänen addiktinsa.

    Taide työstää koettua omalla tavallaan, performanssitaiteilija tekee uhmakkaita sukelluksia korkeilta paikoilta taivaan ja maan välille ja todentaa kuin sirkuslaiset joskus, kuolemansyöksyn. Läheisiä ihmissuhteita ja lasten maailmankuvaa leimaa pelko, kauhu menettämisestä, toistensa ja kaiken.

    Viime kädessä putoaminen on yhtä kuin äärimmilleen venytetty kulutusyhteiskunta. Mannaa harotaan kaksin käsin. Toiset eivät saa mitään ja toisille ei riitä mikään. Rikollisuus ja lama ovat laahuksena painavampia kuin niitä kannatteleva ihokas. Sisäisen sekasorron varjossa ulkopuolisille vastavoimille tarjoutuu tilaisuus. Ne rekisteröivät aukon suojautumisessa.

    Don DeLillo on Yhdysvaltain kirjallisuuden ykkösiä pyrkimyksellään ymmärtää kuvaamiaan ilmiöitä ja ihmisiä, löytää siinä hellyys- missä kipupisteet ja lipua ironiaveneellään tajunnanvirtaa. Kielen persoonallinen ilmaisuvoima säilyy käännöksessä. Kirjailija muistetaan Suomessa siitäkin, että muutaman vuoden takaisessa teoksessaan Esittäjä hän mainitsee moneen kertaan  katoavaksi runoudeksi määrittelemänsä verkkolähetyksen. Näyttöruudulla on Kotkaan vievä maantie öisine liikenteineen.     

 

Koskaan päättymätöntä työtä

 

Feniks-linnun tavoin odotetaan Yhdysvaltain nousevan tornien tuhkasta uuden presidentin myötä. Paineet litistävät, mutta tavoitteilla on tuulta siipien alla.

 

   Palm Beach Postin Parade-lehdessä julkaistussa Barack Obaman kirjeessä lapsilleen, Malialle ja Sashalle presidentti kertoo, miten hänen ollessaan vielä pikkupoika äiti painotti hänelle itsenäisyysjulistuksen tärkeyttä.

   ”Teidän isoäitinne sanoi, että ne miehet ja naiset marssivat tasa-arvoisuuden puolesta koska he uskoivat, että paperille kaksi vuosisataa sitten pannut sanat merkitsisivät jotain. Hän auttoi minua ymmärtämään, että Amerikka ei ole suuri siksi, että se on täydellinen vaan koska siitä voidaan aina tehdä parempi. Ja se on päättymätöntä työtä. – – –  Toivon teidän molempien ryhtyvän siihen työhön, oikaisevan vääryyksiä joita näette ja toimivan niin, että muut saisivat samanlaiset mahdollisuudet kuin teillä on ollut.” 

 

Tästä tulee mieleen Kymenlaaksosta 1960-luvun taitteessa isoon länteen lähteneen Jukan kertomus siitä, miten hänen perheellään oli alkuun melkoiset sisäänajovaikeudet. Ennen kuin sähköalan työtä ammattimiehelle löytyi ja kielitaito karttui piti tehdä kaikenlaista, muun muassa siistimishommia puistossa. Seitsenvuotias esikoistyttö näytti eräänä päivänä kovin miettiväiseltä ja tuumasi sitten:

    Isä, eikö voitaisi lähteä Suomeen lehtiä haravoimaan?”

  Jukan silmänurkka kostui vielä vuosikymmenten jälkeen tätä muistellessa.

 

 

Kaarina Naski
Florida

 

 

 

 

Musiikki ottaa meidät syliinsä

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 6:39 pm
Tags: ,

 

Richard Powers: Laulut joita lauloimme.
Suomentanut Markku Päkkilä. 968 s. Gummerus 2008

richard_powers_mv “Iltaisin me laulamme. Musiikki ottaa meidät syliinsä. Se tarjoaa meille rajallisen turvan kotikadullamme, vaikka olisi peräisin miten kaukaa. Mieleeni ei juolahda, ettei musiikki kuuluisikaan meille, että se olisi vain viimeinen häivähdys jonkun jo unohtamasta vanhasta unesta. Jokainen laulamamme laulu herää olemassaolevaksi tässä ja nyt, sinä iltana kun tartumme siihen.”

 Viisihenkinen Stromin perhe. Äiti Delia on mustan suvun vaalein jälkeläinen, jonka kasvot ”soivat E-duurissa, kauneuden sävellajissa” ja isä David kalvakka Saksan juutalainen, arvostettu fyysikko, jolle ”jokainen liikkuva piste on jonkin viuhuvan maailmankaikkeuden keskus”.

    Pojat Jonah ja Joey, yhteiseltä lempinimeltään JoJo ja tytär Ruth. Heidän kauttaan amerikkalaiskirjailija Richard Powers tarkasteleeYhdysvaltain historiaa niin että se muodostaa loogisen jatkumon taistelussa tasa-arvoisuuden puolesta.  Faktat ovat faktoja, mutta ihonväriä tärkeämmäksi tässä tarinassa nousee äänenväri, väkivaltaa voimakkaammaksi äänenlaatu ja saarnoja väkevämmäksi muureja murtava musiikki.

 

Miksi Ruthin laulu sammui

 

Niin kaunista ja rohkeata kuin vanhempien luottamus onkin siihen, että heidän lapsensa voisivat kasvaa rotu-sanaa huomioimatta, viisasta se ei ole. Ihmelapsi Jonah ja hänen etevä pianistiveljensä, kirjan kertoja, tosin selvittävät esteet – sivuilleen liikoja vilkuilematta ja vesihautaa pelkäämättä. He päätyvät musiikkimaailman loistokkaimmille estradeille eikä varsinkaan Jonahille mikään ”palkintopalli” ole liian korkea – Euroopassakaan.

   Mutta yhteiskunnallisessa liikenteessä puolivaloillakin ajaen he tulevat myös tietoisiksi rotusorrosta, monista kohua herättäneistä traagisista tapahtumista, jotka koskettavat heidänkin perhettään. Äidin kuolema räjähdysmäisessä tulipalossa jää kalvavaksi mysteeriksi.

   Tiedostavin ja jyrkimmin suhtautuva on perheen kuopus, jonka laulu sammui jo pikkutyttönä maman varhaiseen poismenoon. Hänessä on barrikadeille kiipeävää tulisielua, ja hän se toimii silmien avaajana myös isoveljilleen.

 

Sitähän jokainen hinkuu

 

laulutjoitalauloimmeKirjan hienous on siinä, että se todellakin soi. Kirjailijan omakohtainen syvällinen perehtyneisyys lied-lauluun, ikivanhaan kirkkomusiikkiin, oopperaan ja moderneihin sovelluksiin on niin vakuuttavaa, että hän sytyttää lukijansa. Perinteen kautta, ei vähiten mustan musiikin lähteistä ammentaen kuljetaan kohti uutta luovia kokeiluja.  Yhteiskunnallisessa ajattelussa ja toiminnassa edetään samanaikaisesti kohti merkittävää muutosta.

   Powers näyttää mikä on fiktion merkitys puolivuosisataisen lähihistorian vetämisessä näyttämölle niin, että se on koko leveydeltään katsojan tajuttavissa. Mistä kulttuurista tahansa lukija tulee, hänelle piirtyvät nyt erään ihmisoikeustaistelun kasvot.

    Ne voivat olla vaikka Ruthin kasvot.  Hän kuuluu sanovan: ”Ei sinun tarvitse kantaa huolta mustasta kulttuuriperinnöstä. Sitä hinkuu joka ikinen valkoinen poika kaikilla maailman mantereilla.”

    Vai tarkennetaanko sittenkin Ruthin räppäripojan Kwamen piirteisiin. Kwame vastaa: ”Mutta valkoset ei tajuu, tätä meidän musaa rajuu”.

 

Rinnalla tai peesissä

 

Korkean sivistystason omaavan Richards Powersin kirja voidaan nähdä paitsi ja ennen muuta upeana romaanina myös akateemisesta maailmasta viritettynä alkufanfaarina uuden presidentin kaudelle. Niin moni kuuntelee ja on valmis veikkaamaan kapellimestarin taitojen puolesta.

   Sattumaa tuskin on, että elokuvamaailmassa on niin ikään meneillään samanlainen tai sitä sivuava buumi. Tämä tulee mieleen katsellessa mm hienoa Notorious B.I.G.-elokuvaa. Filmin nimi on yhtä kuin hiphop-tähti Chistopher Wallacen lempinimi. Biggie oli 90-luvun merkittävimpiä räppäreitä New Yorkissa. Hänet surmattiin kaksitoista vuotta vuotta sitten 24-vuotiaana. Elokuvan ensi-iltabileissä  New Yorkin Brooklynissä tammikuussa puukotettiin neljää ihmistä.

   Biggie on edelleen rap-muusikoiden inspiroija ympäri maailman. Ja hänen tunnetuimmista kappaleistaan tuli ”lauluja joita lauloimme”. Niinpä ei ole ihme, että leffan näytöksessä tavallisena arki-iltana täällä floridalaiskaupungissa monet biisit palkittiin aplodeilla.

      

 

Kaarina Naski
Florida                                               

 

 

 

 

 

Pidä blogia WordPress.comissa.