USAsuomeksi kulttuurikatsaus

huhtikuu 13, 2009

Miehiä menee mutta taide elää

Filed under: Käännetty,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 5:24 pm

 

Notorious B.I.G., Doubt, Milk

Me suomalaiset, kuusen kainalossa, merenlahden levottomasti sykkivää sydäntä vasten tai jopa juuret tuulessa varttuneet oivallamme kukaties hitaammin kuin monet muut maailman lapset, mitä se merkitsee kansalle tai kansanosalle, kun ihmisarvo kyseenalaistetaan. Emme ole eläneet tynnyrissä, emmekä vailla ristiriitoja, olemme jopa monesti olleet ”rajalla” sekä sanan suorassa että vertauskuvallisessa merkityksessä. Mutta sittenkään, kirkkaassa valossa ja omakohtaisesti, väitän että vähänpä tiedämme.

Tällaisia tulee mieleen tutustuttaessa pienellä otannalla tuoreeseen Yhdysvaltoja läpivalaisevaan ja ajan kirjallisuutta sivuavaan elokuvatarjontaan.

    George Tillman Juniorin ohjaama Notorious B.I.G. kertoo 1997 surmatun hiphop-artisti Christopher Wallacen tarinan, nimiroolissa Jamal Woolard – keskeisissä tehtävissä mm. Derek Luke, Anthony Mackie ja Angela Bassett. Ja pääroolissa musiikki, joka yhä elää, samoin kuin arvelut teon vaikuttimista ja siihen syyllistyneistä. Ohjaajan aiempi mm. Robert de Niron tähdittämä filmi Men of Honor, Kunnian puolesta vuodelta 2000 käsitteli mustien asemaa Yhdysvaltain asevoimissa 1950 -luvulla.

Streepin instrumentti herkillä

Roomalaiskatolista koulua New Yorkin Brooklynissä käynyt Biggie oli, kiitos poikkeuksellisen lahjakkuutensa, muutaman vuoden ajan ennen varhaista kuolemaansa tähti. Toisella mustalla pojalla, Donald Millerillä puolestaan on välillisesti merkittävä tehtävä Meryl Streepin näyttelijäntaiteen upeassa näytössä, elokuvassa Doubt, epäilys.

   John Patrick Shanleyn kirjoittama ja ohjaama elokuva zoomaa vuoteen 1964 ja katoliseen kouluun New Yorkin Bronxissa. Tähän sisäoppilaitokseen on otettu koulun historian ensimmäinen mustaihoinen oppilas, Donald, johon uudistusmielinen opettaja ja pappi, isä Flynn suuntaa erityistä huomiota – tukeakseen ja kannustaakseen silmätikuksi joutunutta poikaa. Tällöin herää tai herätetään epäilys siitä että papin mielenkiinto ei olisikaan pyyteetöntä vaan että kyseessä olisi hyväksikäyttö. Seuraa titaanien taistelu koulun rehtorin, sisar Aloysiuksen – Meryl Streep – ja isä Flynnin – Philip Seymour Hoffman – välillä. Kaksi hienoa Oscar -palkittua näyttelijää vastakkain Pulitzer -palkitun tekstin elävöittäjinä. Säihke ei ole pysyä kankaalla vaan tulvii sieltä suoraan katsojan iholle. Eikä laidoillakaan pelata huonosti, ennen muuta nuori sisar James, Amy Adams vilpittömine lapsenkasvoineen ja ilmaisuineen jää mieleen.

    Moraalin ja totuuden perääminen on tässä yhteisössä niin rajua, että muutama yksilö voi hyvinkin musertua sellaisessa puristuksessa, eräät jouduttuaan välikappaleeksi. Niin kuin käykin. Vastapuoli väistyy lopulta vaikkei rikos tule toteennäytetyksi, mutta myös voittajan naamio putoaa. Streepin instrumentti on herkillä. Sisar Aloysius vetää niin tiukille että soi. Hänessä on poweria. Hänessä on – sittenkin – inhimillisyyttä.

Voitto suvaitsevaisuudelle

 Viime kädessä – ja laajennettuna koskemaan kokonaista kansaa tai kansoja – on Shanleyn tarinassa Doubt kysymys vallankäytöstä ja -nälästä, ikuisesta vastakkainasettelusta, vahvemmuudesta…

   Samaan kuvioon – isomman ”lupaan” murskata pienempi – ui myös Gus Van Santin ohjaama Milk, jonka käsikirjoituksen on laatinut tositapahtumien pohjalta Dustin Lance Black.

   Harvey Milk oli Yhdysvaltain ensimmäinen poliittiseen virkaan valittu julkihomo. Hänet surmattiin ampumalla, 48-vuotiaana, vuonna 1978. Ajan poliittinen asetelma kokonaisuudessaan kun ei millään muodoin ollut vielä tuolloin – edes San Franciscossa – valmis taipumaan vapaamielisyyden mutkalle. Tien raivaajien loppu on usein ollut väkivaltainen, niin myös Milkin, joka itse toteutti kapinoinnissaan väkivallatonta vastarintaa. Taposta, ei murhasta, tuomion saanutta miestä ei kukaan enää muista, mutta Harvey Milkistä tuli marttyyri.

   Sean Penn vie vaativan nimiroolinsa rohkeudella, ilolla ja hartaudella. Hän lainasi kasvonsa Harveylle ja eli miehen lyhyeksi jääneen elämän valkokankaalla täysillä. Se voidaan tulkita myös kannanotoksi, joka muistetaan. Voitoksi suvaitsevaisuudelle.

Kuvauksellisesti lajissaan upeita, niin teknisesti kuin taiteellisesti, ovat kaikki kolme filmiä. Notorious savuisina sykkivissä miljöissään, Milk verhottua tai riehakasta aistillisuutta ja poliittista kiihkoa tulivassa värikkyydessään ja Doubt kristillistä ankaruutta huokuvine interiööreineen, joista kasvotutkielmat ja ilmearsenaalit nousevat erinomaisesti esille.

Kaarina Naski

Mainokset

huhtikuu 5, 2009

Perille on päästävä

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 11:11 pm

Johanna Sinisalo, Linnunaivot. 331s. Teos 2008

Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin. 381. Otava 2008

 

 linnunaivot

 

”Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä.

   Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä.”

 

 

Näin vakuuttaa kirjailija Johanna Sinisalo romaanissaan Linnunaivot toisen päähenkilönsä Heidin suulla.

   Ja näinhän sen täytyy olla, huomaan pohtivani, kun varpaani tekevät vinhasti jälkiä hiekkaan ja katse tähyää pitkin rantaviivaa niin kauas, että kaksi sinistä, taivaan ja meren näyttävät sekoittuvan toisiinsa. Että jos olisi rinkka selässä ja kylkiin hakkaisivat kaulassa roikkuvat vaelluskengät ja aurinkolasien linssitkin tuulen tuoman merisuolan kuorruttamat. Voi ei.

   Mutta toisaalta. Tasmanian vaellus kuulostaa vielä hienommalta kuin vaikkapa Bostonin maraton. Ja jotain samaahan niissä on. Selviytymislajeissa.

 

 

Entäs tämä:

”Kun kolmatta päivää maisema jatkuu samanlaisena nyppyläisenä tasankona eikä pääse minnekään pois, alkaa pakosta ajatella että tällainen on maapallon alfa ja sen omega tulee olemaan. Saaret ovat pieniä pilkkuja vain, mantereet ovat pieniä saaria vain, maailmanmeri on ainoa suuri ja jumalantapainen. Sen sisuksista maat ovat syntyneet ja lopussa se huuhtoo ne kaikki sisäänsä.”

 

ollijalonenOllaan Jàvea-Xàbiassa, jos se nyt kenellekään mitään sanoo. Joka tapauksessa ”Afrikan ja Algerian rannikko on jo niin lähellä että äsken lensi yli valtava lokkiparvi joka laskeutui ehkä kalamatalikon päälle.”

 

Rätisevä seinä uhkaa selän takana

 

Edellämainitussa on kysymys Olli Jalosen romaanin joukkueesta 6, joka taivaltaa ei enempää eikä vähempää kuin maanpiirin ympäri. Purjehtien, patikoiden. Eikä mitenkään väljällä aikataululla. Ollaan mukana Halleyn muistokilpailussa. Osviittana on tuon tunnetun englantilaisen tähtitieteilijän ammoin tekemä matka. Mies oli syntynyt 1600-luvun puolessavälissä, ja hänet pitäisi muistaa ainakin  Halleyn komeetasta.

   Kirjassaan 14 solmua Greenwichiin Jalonen käsittelee Sinisalon tapaan uhkarohkeaa urakkaa, itsensä voittamista ääriolosuhteissa, elämysten isoa annostelua. Mustanpuhuvat varpaankynnet ovat vain alkusoittoa sille mihin fysiikka joutuu venymään.

   Molemmat kirjailijat ovat Finlandia-palkittuja. Sattumana voidaan pitää, että kumpikin on tarinassaan ”on the road”, matkan päällä –  kirjoittajanrepussaan omakohtainen tiukka lajituntuma. Kumpikin näkee myös rakkauden alinomaisessa liikkeessä olevana. Juoni ei ole vailla jännitystä, tarttumapinta on ekologinen ja/tai filosofinen.

     Luomakunta kaikkineen  näyttäytyy paitsi kauniina myös velvoittavana ja suorastaan kehottaa ihmistä jäsentämään paremmin myös omaa paikkaansa siinä. Punnittavaksi tulee  myös nykypäivälle ominaisen korosteisen elämyshakuisuuden hinta.

    Linnunaivojen kuvaus Australian metsäpaloista –  kun ”lintuja putoilee ilmasta kuin valtavia tummia rakeita” ja  ”huumaava rätisevä seinä lähenee” pakenijoita –  kaikki tuo tuntuu melkeinpä etiäiseltä saman maanosan äskettäisille tulentuhoille. Kartta kuuluu Sinisalon romaanin varusteisiin – erinomaista. Jalosen kirjaan ei ole katsottu tarvittavan minkäänlaista apua kartologiasta, harmi.  

 

Riskinottajia myös valkokankaalla

 

Luusereita harvempi ihailee kun taas selviytyjiä on aina rakastettu. Robert Siegel tarjoaa tarinassaan jotain  tältä väliltä, riskinottajan. Ohjaaja Darren Aronofsky on työstänyt elokuvaksi The Wrestlerin – Painijan, tähtenä Mickey Rourke.

    Rourke tekee komean comebackin filmimaailmaan, josta hän ehti olla pitkään poissa. Hän on nyt uutuuden nimihenkilö Randy Ram Robinson. Wrestling, jota parhaiten vastannee suomennos showpaini, ei juuri ole mieltä ylentävä urheilu/näytöslaji. Hiki päässä heiluvat lihaskimppu-urhot  telovat toisiaan roimasti, tekevät uskomattomia syöksyjä kanveesiin  Ja veri roiskuu. Pitää sattua ja satuttaa. Paljon ei asialle vihkiytymätöntä lohduta, että oikeasti ammattilaiset ovat kavereita. Vaikka sairasta niin  sairaan viihdyttävää.

   Kyseinen miljöö ruokkii nykyistä kaikkivoipaa elokuvaa, joka näyttää uppoavan lajiin nautinnolla ja ehdoitta.

   Paluuta areenalle uhmaten tekevän kehäraakki-Robinsonin tarina on mittatilaustyötä Rourkelle, sillä kelpo näyttelijä muistetaan hyvin katoamistempustaan nyrkkeilykehiin. Hänen kerrotaan treenanneen vimmatusti täällä Floridassakin, Miamissa. Rourke ei ollut suinkaan 90-luvulla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ennen filmipestejä hänet jo noteerattiin maineikkailla nyrkkeilytalleilla nuorena lupauksena. Ottelunälkä ja kehien kutsu lienevät saaneet uudella yrittämällä täyttymyksensä ilman suurta menestystäkin.

    Ja se mitä oli paussin aikana opittu se koitui taiteilijana kypsymisen hyväksi. Jos naama onkin ”kehäkohotusten” jäljiltä kuluneempi, niin tulkinta on nautittava, huumorinpilkkeinen, emotionaalisesti uskottava. Ihmissuhteissaan karille ajaneen äijäilyssä on kipeyttä, joka on niin kovasti tutunomaista myös suomalaisen miehen kohdalla. Elokuvan musiikki painii arvosarjoissa. Tunnusmelodian The Wrestler tulkitsee Bruce Springsteen. Palkitusti. 

 

    Taitaisi Mickey Rourkekin allekirjoittaa Olli Jalosen sanat:

”Ei ole sattumia. On merkityksiä, on tarkoitus ja kerroksia, kerros kerroksen päällä.”

 

 

 

Kaarina Naski

Florida

Pidä blogia WordPress.comissa.