Perille on päästävä

Johanna Sinisalo, Linnunaivot. 331s. Teos 2008

Olli Jalonen, 14 solmua Greenwichiin. 381. Otava 2008

 

 

 

”Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä.

   Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä.”

 

 

Näin vakuuttaa kirjailija Johanna Sinisalo romaanissaan Linnunaivot toisen päähenkilönsä Heidin suulla.

   Ja näinhän sen täytyy olla, huomaan pohtivani, kun varpaani tekevät vinhasti jälkiä hiekkaan ja katse tähyää pitkin rantaviivaa niin kauas, että kaksi sinistä, taivaan ja meren näyttävät sekoittuvan toisiinsa. Että jos olisi rinkka selässä ja kylkiin hakkaisivat kaulassa roikkuvat vaelluskengät ja aurinkolasien linssitkin tuulen tuoman merisuolan kuorruttamat. Voi ei.

   Mutta toisaalta. Tasmanian vaellus kuulostaa vielä hienommalta kuin vaikkapa Bostonin maraton. Ja jotain samaahan niissä on. Selviytymislajeissa.

 

 

Entäs tämä:

”Kun kolmatta päivää maisema jatkuu samanlaisena nyppyläisenä tasankona eikä pääse minnekään pois, alkaa pakosta ajatella että tällainen on maapallon alfa ja sen omega tulee olemaan. Saaret ovat pieniä pilkkuja vain, mantereet ovat pieniä saaria vain, maailmanmeri on ainoa suuri ja jumalantapainen. Sen sisuksista maat ovat syntyneet ja lopussa se huuhtoo ne kaikki sisäänsä.”

 

Ollaan Jàvea-Xàbiassa, jos se nyt kenellekään mitään sanoo. Joka tapauksessa ”Afrikan ja Algerian rannikko on jo niin lähellä että äsken lensi yli valtava lokkiparvi joka laskeutui ehkä kalamatalikon päälle.”

 

Rätisevä seinä uhkaa selän takana

 

Edellämainitussa on kysymys Olli Jalosen romaanin joukkueesta 6, joka taivaltaa ei enempää eikä vähempää kuin maanpiirin ympäri. Purjehtien, patikoiden. Eikä mitenkään väljällä aikataululla. Ollaan mukana Halleyn muistokilpailussa. Osviittana on tuon tunnetun englantilaisen tähtitieteilijän ammoin tekemä matka. Mies oli syntynyt 1600-luvun puolessavälissä, ja hänet pitäisi muistaa ainakin  Halleyn komeetasta.

   Kirjassaan 14 solmua Greenwichiin Jalonen käsittelee Sinisalon tapaan uhkarohkeaa urakkaa, itsensä voittamista ääriolosuhteissa, elämysten isoa annostelua. Mustanpuhuvat varpaankynnet ovat vain alkusoittoa sille mihin fysiikka joutuu venymään.

   Molemmat kirjailijat ovat Finlandia-palkittuja. Sattumana voidaan pitää, että kumpikin on tarinassaan ”on the road”, matkan päällä –  kirjoittajanrepussaan omakohtainen tiukka lajituntuma. Kumpikin näkee myös rakkauden alinomaisessa liikkeessä olevana. Juoni ei ole vailla jännitystä, tarttumapinta on ekologinen ja/tai filosofinen.

     Luomakunta kaikkineen  näyttäytyy paitsi kauniina myös velvoittavana ja suorastaan kehottaa ihmistä jäsentämään paremmin myös omaa paikkaansa siinä. Punnittavaksi tulee  myös nykypäivälle ominaisen korosteisen elämyshakuisuuden hinta.

    Linnunaivojen kuvaus Australian metsäpaloista –  kun ”lintuja putoilee ilmasta kuin valtavia tummia rakeita” ja  ”huumaava rätisevä seinä lähenee” pakenijoita –  kaikki tuo tuntuu melkeinpä etiäiseltä saman maanosan äskettäisille tulentuhoille. Kartta kuuluu Sinisalon romaanin varusteisiin – erinomaista. Jalosen kirjaan ei ole katsottu tarvittavan minkäänlaista apua kartologiasta, harmi.  

 

Riskinottajia myös valkokankaalla

 

Luusereita harvempi ihailee kun taas selviytyjiä on aina rakastettu. Robert Siegel tarjoaa tarinassaan jotain  tältä väliltä, riskinottajan. Ohjaaja Darren Aronofsky on työstänyt elokuvaksi The Wrestlerin – Painijan, tähtenä Mickey Rourke.

    Rourke tekee komean comebackin filmimaailmaan, josta hän ehti olla pitkään poissa. Hän on nyt uutuuden nimihenkilö Randy Ram Robinson. Wrestling, jota parhaiten vastannee suomennos showpaini, ei juuri ole mieltä ylentävä urheilu/näytöslaji. Hiki päässä heiluvat lihaskimppu-urhot  telovat toisiaan roimasti, tekevät uskomattomia syöksyjä kanveesiin  Ja veri roiskuu. Pitää sattua ja satuttaa. Paljon ei asialle vihkiytymätöntä lohduta, että oikeasti ammattilaiset ovat kavereita. Vaikka sairasta niin  sairaan viihdyttävää.

   Kyseinen miljöö ruokkii nykyistä kaikkivoipaa elokuvaa, joka näyttää uppoavan lajiin nautinnolla ja ehdoitta.

   Paluuta areenalle uhmaten tekevän kehäraakki-Robinsonin tarina on mittatilaustyötä Rourkelle, sillä kelpo näyttelijä muistetaan hyvin katoamistempustaan nyrkkeilykehiin. Hänen kerrotaan treenanneen vimmatusti täällä Floridassakin, Miamissa. Rourke ei ollut suinkaan 90-luvulla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ennen filmipestejä hänet jo noteerattiin maineikkailla nyrkkeilytalleilla nuorena lupauksena. Ottelunälkä ja kehien kutsu lienevät saaneet uudella yrittämällä täyttymyksensä ilman suurta menestystäkin.

    Ja se mitä oli paussin aikana opittu se koitui taiteilijana kypsymisen hyväksi. Jos naama onkin ”kehäkohotusten” jäljiltä kuluneempi, niin tulkinta on nautittava, huumorinpilkkeinen, emotionaalisesti uskottava. Ihmissuhteissaan karille ajaneen äijäilyssä on kipeyttä, joka on niin kovasti tutunomaista myös suomalaisen miehen kohdalla. Elokuvan musiikki painii arvosarjoissa. Tunnusmelodian The Wrestler tulkitsee Bruce Springsteen. Palkitusti. 

 

    Taitaisi Mickey Rourkekin allekirjoittaa Olli Jalosen sanat:

”Ei ole sattumia. On merkityksiä, on tarkoitus ja kerroksia, kerros kerroksen päällä.”

 

 

 

Kaarina Naski

Florida