USAsuomeksi kulttuurikatsaus

Touko 24, 2009

Älä elämää pelkää

Filed under: Elokuvat — kulttuuriusasuomeksi @ 6:04 pm

Kun elokuva on velkaa laatukirjallisuudelle, se voi olla ylpeä siitä. Onnistuessaan nimittäin. On ehkä syytä hokea kuin lapset hiekkakakkuja tehdessään: ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku!”

Vuoden 2009 ensimmäisiin elokuvaensi-iltoihin lukeutunut Two Lovers – Kaksi rakastajaa perustuu löyhästi Dostojevskin Valkeisiin öihin. Kyseessä on amerikkalainen draamafilmi, jonka käsikirjoituksen ovat laatineet James Gray ja Richard Menello. Gray on myös elokuvan ohjaaja (s.1969), jonka nimi on jäänyt muistiin jo 1990-luvulta (Little Odessa) ja joka elää parhaillaan erittäin voimakasta luomiskautta.

Two Lovers on rakkaustarina, jossa on vanhanaikaista lumoa kukkurapäin. Joaquin Phoenix on se toinen rakastaja, Leonard. Hän on dostojevskiläinen antisankari, jonka kanssa katsoja voi elää mielen mustimmat tuokiot aina itsemurhan partaalle siinä missä auvoisimman, lähes tukahduttavan onnen ja hurmion. Vastanäyttelijänä herkkäkasvoinen Gwyneth Paltrow tekee vetovoimaisen roolin. Naimisissa olevaan mieheen rakastuneen ja rakkaudessaan pettyneen Michellen kyljessä voisi olla lappu: ”Varovasti, rikki menevää”. Eri syistä elämänuskonsa menettäneet nuoret, Leonard ja suloinen Michelle, löytävät toisistaan kipulääkkeen – mutta vain ohimeneväksi hetkeksi. Valttikortti on nimittäin kohtalolla.

Ympäristö ja kuva

käsi kädessä

Filmin atmosfääri on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin sen ihmiskuvaus. Tapahtumapaikkana on venäjänjuutalainen naapurusto New Yorkin Brooklynissä. Leonardilla on vaatimattomat kotiolot mutta hän elää rakkauden täyttämässä ilmapiirissä. Nuoren miehen häilyvyys ja mielen herkkyys tiedetään, ja hänellä on aina turvanaan perhe, suku ja vahva kulttuuriperintö. Hänelle varattuun, ehkä liiankin ahdistavaan suojarakennelmaan kuuluu myös perhetuttavien tytär Sandra (Vinessa Shaw), jonka vilpitön kiintymys viime kädessä pelastaa Leonardin omalta tuhoisalta itseltään.

Erityisen puhtaan ja kauniin, sydämellisen roolisuorituksen Leonardin äitinä Ruthina tekee Isabella Rossellini. Elokuvayleisö toistelee – ainakin eteläisessä Floridassa tekemäni havainnon mukaan – toteamusta ”just like her mother”. Ja totta. Isabella toi väistämättä mieleen rakastetun Ingrid Bergmanin. Eikä epäilystäkään, etteikö maskeeraaja olisi vielä auttanut asiaa…

Kuva kulkee, sanoisin slaavilaisvireisesti, vanhaa kerrostaloarkkitehtuuria, katukuvaa ja ruskeansävyjä hyödyntäen sekä viipyvin, hehkuvin kasvotutkielmin. Vesi on kerronnan tärkeä elementti, ja tummien vesien tuntumassa päämäärättä vaeltavassa nuoressamiehessä voi nähdä ruumiillistuvan erään maailmankirjallisuuden ydinhahmon, dostojevskiläisen elämän pelkääjän.

Kauaskantava

tematiikka

Ison D:n viesti sulkee filmin myötä huomaansa myös nykypäivän nuorison ja eritoten sen luuserit, joitten paha olo saattaa purkautua väkivaltaisilla tavoilla. Yhteiskunnasta vastuuta kantavien odotetaankin tekevän kaikkensa, jotta nuorten sisäinen kasvu voisi tapahtua häiriöttä. Kotien liiallinen suojelunhalu tai täydellinen piittaamattomuus lienevät ääripäät.

Vaikka ihmisen vapaus päättää tekemisistään kuulostaa kauniilta, on se usein sangen monimutkaista, taistelua oikean ja väärän välillä. Mutta sehän juuri on elämää. Ja ansaitsee tulla kohdatuksi rohkeasti, pystypäin.

Kaarina Naski

Mainokset

Touko 14, 2009

Aina on joku joka kertoo hyvän tarinan

Filed under: Elokuvat — kulttuuriusasuomeksi @ 10:40 am

 

Elokuva pystyy kenties muita taiteenlajeja voimakkaammin ohjailemaan mielikuviamme. Parhaimmillaan se tarkoittaa ääriviivojen taidokasta terästämistä tai häivyttämistä, pahimmoillaan manipuloimista.

 Moderni filmi ei tarvitse pohjakseen perinteistä tarinaformaattia, se pystyy kutomaan näkymättömän verkon niin että vain hienonhienot säikeet pitävät koossa liikkuvaa kuvakollaasia. Mutta jos ja kun pohjalla kuitenkin on uniikki lumollaan häikäisevä kertomus, niin luova tiimi saa sen kohoamaan korkeuksiin.

 

Entä jos

mentäisiin vastapäivään

 Benjamin Button

Uusista elokuvista nostaisin tällä kriteerillä kärkeen Benjamin Buttonin uskomattoman elämän. David Fincher ohjasi, Brad Pitt ja Cate Blanchett antoivat peliin koko ilmaisuinstrumenttinsa. Ja kuka siellä onkaan taustalla? Minnesotan iso poika F. Scott Fitzgerald, Yhdysvaltain suurimpia 1900-luvun kirjailijoita. Hänen novellinsa Benjamin Buttonista on vuodelta 1922.

Elokuvan alussa juhlitaan New Orleansissa ensimmäisen maailmansodan päättymistä 1918, joka on Benjaminin syntymävuosi. Kyseessä ei ole kymmenen pisteen vauva, ei ensinkään vaan vanhusta muistuttava vastasyntynyt, joka jää äidistään orvoksi ja jonka isä hylkää. Poika saa kuitenkin hyvän varaäidin sekä ”kummeja” kokonaisen vanhainkodillisen.

Kirjailija tarkastelee nerokkaalla tavalla vuosien karttumista, sillä kun Benjamin voittaa ikävimmät ikäihmisten krempat, hän rupeaa etenemään vastapäivään samaa tahtia kuin toiset vanhenevat. Näin ollen myöskään rakkaus ei kaiken järjen mukaan voi tehdä hänen kohdallaan pesää, sillä junat kulkevat liiaksi eri suuntiin. Fitzgerald näkee kuitenkin rakkaudessa enemmän, ja sitäpaitsi saduissa on kaikki mahdollista. Samalla hän tulee ottaneeksi viisaalla ja tunteikkaalla tavalla kantaa tolkuttomaan ikuisen nuoruuden tavoitteluun.

Niin, jos ihmiset saisivat valita kumpaan suuntaan he haluaisivat kellon kohdallaan käyvän, niin moniko haluaisi Benjaminin aikaraudan. Molemmissa päissä ihmiseloa kun joka tapauksessa odottaisi poistuma.

 

Pidä unelmista

kiinni, Hanna

 The Reader

Myös toisen amerikkalaisen draamaelokuvan nimi jo viittaa sen vahvoihin kirjallisuuskytkyihin, The Reader – Lukija. Sekä käsikirjoituksen laatinut Sir David Hare että elokuvan ohjaaja Stephen Daldry ovat brittejä, samoin kuin naispääosasta Oscarin saanut Kate Winslet. Mutta perustana on arvostetun saksalaisen nykykirjailija Bernhard Schlinkin samanniminen romaani, joka ylsi heti ilmestyttyään vuonna 1995 bestseller -listoille. Se on käännetty 39 kielelle. Filmi huipentuu oikeudenkäyntiin, ja tätä fiktiota siivittää vahva asiantuntemus, sillä Schlink on yleisen oikeustieteen ja oikeustieteen filosofian professori Humboldtin yliopistossa Berliinissä.

Keskeiseksi ei nouse mielestäni kysymys tarinan uskottavuudesta eikä sen etiikasta vaan ihmiskohtaloista, jotka nähdään sattuman ja intohimon kuohuissa. Joku voi juuttua syyllisyyskysymykseen, olkoonkin että historia on jo kokenut, todennut ja tuominnut natsi-Saksan aikaiset rikokset ihmisyyttä kohtaan. Jyrkimmissä arvioinneissa onkin taideteoksen itseisarvo saattanut unohtua ja lapsi mennä pesuveden mukana.

Hanna Schmitz on tarinan alussa aikuinen nainen, joka ajautuu – kuin jotain paeten – seksisuhteeseen nuoren, aivan liian nuoren, pojan kanssa. Seikkailusta tulee kummallekin elämää isompi asia. Suhdetta värittää lukeminen. Poika, Michael Berg, lukee naiselleen, joka suorastaan ahmii kuulemaansa tekstiä. Samalla myös pojan käsitys hyvästä kirjallisuudesta syvenee. Erityisen merkittäväksi nousee kummallekin Tshehovin novelli Nainen ja sylikoira. Hanna samaistunee se mystiseen naiseen ja avainviestiin: unelmat ovat välttämättömiä. Toteutuvat tai eivät, ne kannattelevat arkea, auttavat jaksamaan.

 

Häpeän eri asteet

 

Hanna katoaa Michaelin elämästä, kunnes tiet tangeeraavat taas. Oikeustieteen opiskelija näkee rakastettunsa nyt oikeussalissa ja kuulee järkytyksekseen, että tämä on tuomiolla sotarikoksista Auschwitzissa. Michael oivaltaa, ettei Hanna keskitysleirin vartijana voinut olla pääasiallisessa vastuussa eräistä syytöksistä jo yksinomaan luku- ja kirjoitustaidottomuutensa takia, mutta itse nainen ei siihen vetoa. Hän ei halua nostaa esille traumaansa; se olkoon osana isompaa häpeää. Hän lähtee sovittamaan syyllisyyttään ”valitsemallaan” pitkällä tuomiolla.

Vankilassa Hanna opettelee lukemaan, ja vuosien takaiset tekstit heräävät hänelle uudelleen eloon sekä ex-rakastajan nauhoittamina että omin lukukokemuksin.

Miespääosa jakaantuu kahdelle näyttelijälle, nuorukaisroolissa vahvan läpimurron tehnyt David Kross ja varttuneena Michaelina Ralph Fiennes.

Kerrotaan kirjailijan halunneen elokuvan kieleksi englannin, ei saksaa. Ennakoiko hän kielteistä arvostelua, joka ison menestyksen ohella oli väistämätön. Arkoihin asioihin kajoaminen vääräksi katsotulla tavalla on nostattanut tunteita.

Itse tarina puhuu ja puhuttelee kuitenkin lähikosketuksella. Unelmilla on aikansa ja niihin paluu, surullista kyllä, usein mahdotonta. Ja lopultahan kaikki vajoaa unohdukseen, sillä niinkuin Shakespeare sanoi: ”unta vain on lyhyt elämämme”.

 

Kaarina Naski

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.