Kirjan ääni ja kirjailijan
Heli Laaksonen, Pursu, 125 s. Otava
Luettuaan Heli Laaksosen tarinakirjan Pursu voi suomen kielen sanoja puhallella kuin ilmapalloja. Voi miten värikkäitä niistä tuleekin. Kuvausta ”nii nätti ko jouluomena” ei hetikohta osaisi yhdistää niskapoikkiseen hiireen. Varmaan vain runoilijat voivat nähdä moisen loukkuun jääneen kuokkavieraan ylevämmässä olotilassa, ”hiirien kirkkaures” tai hämys.
Miten hän loukkaantuukaan järripeipon puolesta, jonka laulun lintukirja määrittelee ”epämusikaaliseksi karheaksi ryystöksi”. Myös lukijalla ”syrän on täys myätätuntto”.
Nykyihmiset pursuavat enimmäkseen kielteisiä ajatuksia. He nolostuvat, häpeilevätkin entistä helpommin. Silloin teksti yllyttää ottamaan oppia sudesta. Nimittäin siitä luontodokumentin yksilöstä, joka jolkutellessaan ja maisemia katsellessaan törmäsi vahingossa puuhun. Horjui vähän aikaa niin, että kylki maata viisti. Mitäkö se sen jälkeen teki?
”Hiuka vaan hän pörhistel karvojas, oikas reittiäs ja jatko yht kreppavast menoas, ei yhtä vilkuillu et ketä näki”. Eikä ollut tarpeen myötähäpeä, ”ei see susi hävenny ittekkä”.
Samalla hyvällä silmällä ja kannustavasti Laaksonen katselee koko luomakuntaa. Hän löytää positiivista merkitystä esimerkiksi mööplaamisesta, kotonuhjakkaisuudesta ja vilkuttamisesta. Lapsikin jo tietää, mitä vilkuttaminen tarkoittaa:
”Hei vaan toine ihmine!”
Sielunsisaret
Pursun, konstailemattomilla pikku piirroksilla elävöittämänsä kolumnikoelman lisäksi tekijältä on ilmestynyt vastikään toinenkin teos, yhteistyössä enontekiöläisen Katja Keskitalon kanssa. Kahta kielialuetta, lounaissuomalaista ja lappilaista yhdistelevä runokalenteri Kiakaus (Otava) herätti jo ennakkoon kovasti uteliaisuutta. Kalenterin on kuvittanut kouvolalainen valokuvaaja Jari-Jukka Nippala.
-Tekotapa oli alusta saakka suuren vapauden antava, Laaksonen kertoo. -Vuoropuhelua käytiin sähköpostitse. Usein Katjalta tuli kysymyspostia puolenyön aikaan, minä suosin aamuyötä. Niistä sitten muokkasimme kiinnostavimmat kiekaukset.
-Olemme sielunsisaria, pidämme pimeistä vuodenajoista, ajamme autoa kaikissa keleissä, emme saa käsitöitä sujumaan. Minulla on hyvin vahva luontosuhde. Kiertueillakin koitan päästä edes vartiksi luontoon. Syön eväitä metsätien varressa, nuuskin hakkuuaukion pihkaa, kipaisen asioilla muurahaiskeon vieressä, puuteroin… Kyl on virkune runonkirjottaja, mikä siit metäst astu ulos!
Kalenterikumppani Katja suhtautunee metsiin ja maisemaan luonnollisemmin.
-Hän asuu somassa pikkukylässä järvelle antavalla hiekkaharjulla Ehkäpä siinä jotenkin tottuu kauneuteen eikä jaksa joka ilta syttyä yli lentävästä joutsenesta.
Kaikki jampakoituu
Helillä alkaa olla murrepankissa jo pulskasti sisältöä. Pohjalaisia ”tähkiäkin” on oikein kirjan verran (muusikko Lauri Tähkästä ja hänen bändistään kertova teos Ilo joka elättelöö).
Ilo ja rempseys kuulostaa hyvältä, mutta masennusta väitetään kansallispiirteeksemme. Millaisia huomioita olet tehnyt?
-Lounaista ja pohjoista alakuloa en osaa äkkiseltään erotella – ehkäpä se värittää kaikkea meissä, iloakin. Mitään remakoita ja räväköitä emme ole.
Katjassa ei Helin mukaan onneksi ole sitä piirrettä, mikä on korostunut viime vuosien pohjoisen kirjallisuudessa, viehtymystä inhorealismiin.
-Tuntuu melkein säännöltä, että jos kirjoittaa lapin murteella tai niistä lähtökohdista, pitää novelleihin ujuttaa vähintäinkin sadistinen isä. Katjalla sen sijaan ”kaikki jampakoituu”.
-Tarkoittaa suunnilleen jotta simmost, et kyl see siit suttanttu.
Eteläpohjalaisen depression runoilija on huomannut kääntyvän uhmakkaasti itseään vastaan. Ainakin jos käyttää laulajapoika Lauri Tähkää mittatikkuna.
-Henkinen väsymys pusertuu sankariteoksi, vaikkapa itse kootuksi hirsitalon kehikoksi sen sijaan että pudottaisiin tekemättömäksi.
Yhteisenä toimintamallina suomalaisille kirjailija tunnistaa sen, että ihmisten ilmoilla täytyy olla koko ajan reipas ja laitettu, nyykähtää saa vasta kotona. Pohjalaiset sanovat sen sattuvasti: ”Kylän kohoralla komiasti, vaikka mettällä vähän kompuroottooki”.
Ootsie meilt päin?
Heli Laaksonen myös esittää runojaan ja usein suurilla estradeilla. Syksyn kiertue pyyhkäisi pohjoista Pohjanmaata, liippasi Lappia ja sukelsi Savoon.
Heimopiirteissä on hänen mielestään kyse siitä, millaisia ominaisuuksia ympäröivä yhteisö ihmisessä vahvistaa. Tuohon päätelmään on helppo yhtyä. Luonnostaan verkkainen saa varmaan Hämeessä hyväksyntää, kun taas vilkas ja sanavalmis savolainen sekä impulsiivinen ja tunteikas karjalainen keräävät omiensa parissa kiitosta juuri näistä piirteistään siinä missä uusmaalaiset jämptiydestään ja yritteliäisyydestään ja rannikkoseutujen asukkaat usein rennosta ja väljemmästä suhtaumisestaan.
-Varsinais-Suomessa vaatimattomin saa kirkkaimman kruunun, mut muute viättä kyl aika ykstotist elämä, arvioi runoilija hilpeyttä äänessään.
Lämpimiä, tarkkaavaisia, etukenossa istuvia kuulijoita kasvaa eri puolilla maata, mutta harvemmassa on niitä, jotka innostuvat runoillassa itse ottamaan osaa.
-Kerran eräs kuulijoista tahtoi laulaa minulle, toinen lausua runon. Tämä tapahtui jossain Rovaniemellä.
Jos turkulaisen yleisön joukosta joku nousisi seisomaan ja pyytäisi saada laulaa, Lounais-Suomen sanamaija on melkoisen varma, että virallisapua soitettaisiin oikopäätä.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 