Uusi omakotialue on muotoutumassa. Tuoreimpia muuttajia ovat esikoululainen Jussi ja hänen vanhempansa ja sisaruksensa. Kutsutaan lähinaapurit kakkukahville. Äidin kaataessa kahvia vieras täti huomioi lapset ja esittää ystävällisesti nuorimmalle vähemmän omaperäisen kysymyksen:
-Mikäs se tästä Jussista tulee isona?
Poika kohottautuu ja vastaa salamannopeasti:
-Musta tulee homo!
Äidiltä roiskahtaa kahvia liinalle, eikä kukaan keksi sanoa mitään. Jussi sen sijaan pysyy asialinjalla ja jatkaa:
-Tarhassakaan en ole pussanut kuin maskottipeikkoa.
Juniorin haalarit ovat kuivumassa. Poika kuikoilee vähän väliä niiden perään.
-Jäikö sinne taskuihin jotain?, kysyy äiti.
-Ei…tai juu. Kaks tai kolme kaljkkia.
-Jaha. Että karkkeja. Kuka ne antoi?
-Itte otin. Kaupasta.
Seuraa pelisääntöjen tarkistus. Heti huomenissa lähdettäisiin katumusretkelle, maksamaan ja pyytämään anteeksi.
Kun asiassa edetään, Juniori näyttää nololta ja empivältä. Ojentaa kuitenkin äidin antamat lantit kauppiaalle ja selittää (ettei vain äänessä olisi ripaus kehuakin):
-Kun miä ljyästin kaupan!
Myös Villelle oli hiukan epäselvää, miten kaupassa pitäisi toimia, ettei tulisi moitteita. Karkkipussin hyllyltä ottaminen lupaa pyytämättä ei näköjään ollut oikea tapa, koska äiti sanoi toruvalla äänellä:
-Millä sinä sen maksat?
Ville mietti vähän ja sanoi sitten: Mä ostan ilmaseksi.
Päiväkodissaon lista, jota välillä tarkennetaan ja täydennetään yhdessä. Siinä on sellaisia juttuja kuin: ei saa heittää hiekkaa toisten päälle, ei pidä napata leikkikaluja kaverin kädestä, pyörällä saa ajaa kukin vuorollaan, ei saa sanoa pahasti eikä kiroilla.
Kysyttäessä taas kerran, pitäisikö listaan lisätä jotain, Reiskalla näytti olevan asiaa. Hän vilkaisi uhmakkaasti tiettyyn suuntaan samalla kun sanoi tädille:
-Voisitko Jaana laittaa siihen, että ei saa hirvistellä.
Reiska on leikkimässä tarhakaverin kotona. Edelliskerrasta viisastuneena isä on antanut – ääni taisi vähän jyristä – tiukat ohjeet: Kun tullaan hakemaan kotiin, ei sitten laiteta hanttiin eikä viivytellä.
Kaikki näyttääkin sujuvan mallikkaasti. Isän ei tarvitse odottaa, poika on hetkessä valmiina. Kävellään reippaasti, kumpikaan ei puhu mitään. Pienemmällä on kysyvä ilme. Lopulta ei enää malta odottaa kehuja vaan sanoo:
-Eikö menny hyvin, isi? Enkä satuttanu ketään!
Joonas soittaa kummilleen. Ääni kuulostaa kovin surkealta.
-No, mikä nyt Joonas?
-Hammas heiluu!
-Älä välitä. Se lähtee kohta ja…
-Apua. Varmalla sattuu.
-Ei satu. Verta voi vähän tulla, mutta…
-Mä tiesin sen. Verta! Mähän pelkään verta.
-Mutta mutta – veri on punaista ja eikös punainen ole sinun lempivärisi.
-Mä en ala, mä en ala, mä en ala.
-? ? ?
-Just kun mä vaihdoin mun lempivärin vihreeks!
Topin 6-vuotispäivä on tulossa. Äiti sanoo, että hän saa kutsua niin monta vierasta kuin tahtoo.
-Joo, innostuu Topi. -Mutta kiinalaisia ja ruotsalaisia mää en mun synttäreille taho.
-Ai jaa. Jos heitä edes teidän tarhassa olisi… Mutta miksi et kutsuisi?
Esko Salminen Cyrano de Bergeracin nimiroolissa Kansallisteatterissa 1993. Suuren suosion saaneen esityksen ohjasi Willensaunaan Laura Jäntti. Kuva Leena Klemelä.
Nenä (vrt. nokka). Tällä pikku sanalla pystytään viestimään ihmisestä monenmoisia asioita, myönteisiä, kielteisiä, naurettavia, kiusallisia, hellyttäviä.
Nöpönenä tai nenännypykkä on pikkulapsella, kun taas mahtavan tuulenhalkaisijan omaavaa tyyppiä (naistenmiestä?) kiitellään: ”Sil oli nokka kuin paatinkokka”.
Kun joku ottaa nokkiinsa, se on sama kuin ”laittaisi herneen nenään”. Nokittamisessa pitää olla varovainen, sillä rahapelit ovat kinkkisiä, siinä voi mennä talot ja tokeet.
Yhdellä on aristokraattinen kyömynenä, toinen saa pitkän nenän, kolmas katsoo nenänvarttaan pitkin, neljäs on nenäkäs, ja loput istuvat kuka kenenkin kanssa nokakkain eli nenätysten.
Toinin karjalaisella isoäidillä oli tapana sanoa, jos joku kehuskeli tekemisiään, tienestejään tai lastensa pärjäämistä: ”Nennäis, häntäis, oot sie hiljaa!” Ylvästely, oman hännän nostaminen tiesi vanhan uskomuksen mukaan puhujalle pahaa.
Edelliseen vertautuu myös ylemmyys ja ylenkatse; eräät nostavat nokkaansa, olipa aihetta tai ei ja olipa nenä pysty tai pottu.
Nyrkkeilijöillä on usein muotoiltu nenä, eikä sitä häpeillä, päinvastoin. Henkisesti nenilleen voi saada jos ryhtyy nokkapokkaan periaatekysymyksistä. Erityisen epäileväinen kannattaa olla, jos päätöksessä ei muka ole nokan koputtamista. Toiset jäävät jahnaamaan ja saavat kokea, miten pyrstön noustessa nokka tarttuu ja nokan noustessa taas pyrstö on tervassa kiinni. Muutamilta on laitettu nenä niskaan – ei kiva. Itse olen kokeillut vain jalkojen laittamista niskaan. Tukalaa mutta ei siinä nenään satu.
Äiti kuulutti joskus, että ”vieraita tulee!” Me lapset siitä ikkunaan säntäämään, mutta ketään ei vielä näkynyt. -Nenä niin käkeää, selvitti äiti. Aika erikoista, sanottaisiin nykyään. Jos nenä kutisee, siitä syytetään allergiaa tai tulossa olevaa nuhaa. Ennen nenän käkeäminen tiesi hyvää. Tai sadetta. Tai vieraita.
Entisajan isät eivät juurikaan suukotelleet lapsiaan, mutta olihan muita keinoja kertoa, että rakkaita olette. Meillä sai paijauksia tai erikoistapauksessa hyvänyön toivotuksena nenänuukkaa. Hierottiin neniä kuin eskimot.
Kun on tiedossa hyvää ruokaa, on parasta olla etunenässä. Ja vaahteran nenät, ne ovat lapsia ja muitakin leikkiin valmiita varten.
Toimittajilta odotetaan uutisnenää. Vaikkei vainua olisikaan, niin vihjeen antajia riittää. Kerran toimitukseen soitettiin, että ihan konsuli Wennerstrandin näköinen mies oli pudonnut jäihin Myllynrannassa ja pelastajat hälytetty. Kylmässä kylpijän henkilöllisyyttä ei kuitenkaan saatu varmistetuksi lehden painoon mennessä.
Pääsikö epäily putkahtamaan palstoille asti, kuka muistaa, mutta huhu ainakin velloi kaupungissa heti aamutuimaan. Asiaan tuli myös valaistusta sellaisella voimalla, että luuria oli pidettävä kaukana korvasta: ”Täällä Wennerstrand. Kaikki päin helvetti. Miten se pitä ymmärtä, et mine vanha kaphornari hukku yks kuralammikko! ALDRIG I LIVET!!
Presidentti Charles de Gaulle muistetaan sekä käsillä puhujana että nenä-Kallena.
Lumikista tuttu on kääpiö Nuhanenä. Noidilla taas on syylänenä, lumiukoilla porkkana- ja sirkuspelleillä tietenkin iloisenpunainen pellennenä.
Erinomainen lahja poliitikoille olisi Pinokkion nenä. Eivätpä uskaltaisi narrata, kun oma nenä paljastaisi vilpin venymällä pituutta. Sarjakuvasankari Wagner voi sen sijaan vaikka sikavalehdella, koska hänet on varustettu kärsällä.
Jos on epäselvyyttä poppoon jäsenmäärästä, niin hankkikaa savea. Kukin painaa siihen nenällä kuopan, ja sitten vain ynnäämään.
Taide on aina oivaltanut, miten jännittävä uloke on ihmisen nenä. Jo mainittujen satuhahmojen välityksellä tuli viitatuksi saksalaisiin Grimmin veljeksiin sekä italialaiseen kirjailijaan Carlo Collodiin (Pinokkio). Wagner taas on (kuten myös Viivi) suomalaisen Juba Tuomolan luoma hahmo.
Kuten Grimmit ja Collodi myös ukrainalaissyntyinen Nikolai Gogol sekä
ranskalaiskirjailija Edmond Rostand vaikuttivat 1800-luvulla. Gogolin novelli, viisas ja terävänhauska Nenä valloittaa yhä sekä lukuelämyksenä että näyttämöillä, ja Rostand nosti esiin 1600-luvulla eläneen kollegansa, uljasnenäisen Cyrano de Bergeracin. Unohtumattoman elokuvahahmon antoi Bergeracille – Stanley Kramerin filmissä 1950 – puertoricolaisnäyttelijä José Ferrer ja uudemmassa – Jean-Paul Rappeneaun 1991 ohjaamassa versiossa – toinen karismaattinen näyttelijä, ranskalainen Gérard Depardieu.
Cyrano oli 30-vuotisen sodan veteraani, miekkamies jonka tarina on sydämeenkäypä. Cyrano uhrautui ystävänsä ja rakkautensa puolesta. Hän suuntasi mestarilliset säkeensä palvontansa kohteelle – piilosta, toisen, samaan naiseen rakastuneen miehen suulla ja nimiin.
Sankarilta sai helposti nenille. Jotenkin tähän tapaan (ei sanatarkka lainaus):
Vaikka itse itseäni soimaan.
nenääni ei muut käy mestaroimaan!
Ihailun ansaitsee se joka pystyy kääntämään tappion voitoksi:
Ensimmäistä täysin suomalaista arkeologista kaivausta Kuninkaiden laaksossa johtaa Jaana Toivari-Viitala, akatemiatutkija ja egyptologian päävastuuhenkilö Helsingin yliopistosta. Jaana on isänsä puolelta Karjalan evakoita. Kuva Sanna Schildt.
UCLAn uuteen egyptologiseen ensyklopediaan tulee kaksi suomalaisen SA-tutkijan kirjoittamaa asiantuntija-artikkelia.
Siis tietosanakirjaan. Mutta mikä on UCLA, mikä on SA-tutkija ja mikähän mahtaa olla miehen nimi?
Maineikas UCLA-yliopisto on yhtä kuin University of California ja sijaitsee Los Angelesissa. SA puolestaan tarkoittaa Suomen Akatemiaa, ja – tätä on tosi hauska kertoa – tutkijan nimi on Jaana Toivari-Viitala. ”Aika poika! ” Pitää hallussaan Suomen ensimmäistä alansa akatemiatutkijan virkaa.
Egyptologi Toivari-Viitala (s.1964) on valmistunut maisteriksi Helsingin yliopistosta ja väitellyt filosofian tohtoriksi Leidenin yliopistossa Alankomaissa.
”Kuninkaallista”
Tutkija asuu Loviisassa, mutta harvoin häneen voi kotikaupungissaan törmätä. Kukaties helpompi osoite on Helsingin yliopisto, jossa hänellä on dosentuuri. Ellei hän sitten ole Kuninkaiden laaksossa Egyptissä. Niillä main viihtyvät myös Ramses ja pojat – kysymys on tietysti kuolleista kuninkaista ja heidän valtakunnastaan.
Loviisan kaupunginmuseo toimi taannoin menestyksekkäästi Suomen Egyptologisen Seuran 40-vuotisjuhlanäyttelyn tyyssijana ja veti väkeä myös ulkomailta.
-Osaa esineistöstä ei ole koskaan aiemmin asetettu yleisön ulottuville tai ne ovat kuten Prahan Kansallismuseon esinelainat, olleet ensimmäistä kertaa esillä asemapaikkansa ulkopuolella, kertoo museon johtaja Pia Wilhelmson.
Ikivanhaa
Muinaisegyptiläiseen arjen esineistöön tutustuminen on häkellyttävä kokemus. Moni on lumoutunut veistoksista, koruista ja amuleteista, hämmästellyt arkkuja ja muumioiden kasvonaamioita, kalliopiirroksia ja hieroglyfejä. Kivettynyt ihmisen pääkallo oli ajalta n. 12 000 eKr. ”Pikkaisen vanha”, määritteli nuori näyttelyvieras.
Jaana Toivari-Viitala on tutkijana jatkumolla, jota edeltävät suuret arkeologiset pelastuskaivaukset ennen Assuanin padon rakentamista. Hän tuntee Nubia-retkikuntien, yhteispohjoismaisen ja suomalaisen, vaiheet. Akatemiavirkansa puitteissa hän johtaa monitieteellistä tutkimusta ihmisen toiminnasta, asumuksista, sosiaalisesta ja rituaalisesta tilasta Egyptissä 1550-1069 eaa. Projekti kestää kesään 2013.
-Osana sitä on arkeologinen dokumentointi ja konservointi, joka toteutetaan johdollani Kuninkaiden laakson vuorenrinteessä Station de Repos -alueella, egyptologi kertoo.
Suomalaisryhmän toinen kenttätyökausi Luxorissa päättyi vastikään. Tutkijat asuivat samalla alueella kuin haudanrakentajat, ammattitaitoiset käsityöläiset aikoinaan.
Muinaisessa Egyptissä vallitsi Toivari-Viitalan mukaan tiukka yhteiskunnallinen hierarkia. Silloinkaan ihmiset eivät siis olleet tasa-arvoisia.
Waltaria
Kun nykypäivän ihmiset tähtäävät mahdollisimman anteliaaseen maanpäälliseen elämään, korosti muinaisegyptiläinen kulttuuri kuoleman jälkeistä elämää. Kehon olemassaolo oli ehdoton edellytys myös tuonpuoleisessa. Ratkaisuna oli palsamointi, ja mikäli muumio sittenkin tuhoutuisi, toimi arkku varakehona. Vainajienkin oletettiin käyttävän arkisia esineitä, niinpä niitä piti olla haudassa mukana. Ettei tarvitsisi nuijan tai luudan perään manalasta saakka huudella.
Mika Waltari kuvaa Sinuhe egyptiläisessä runollisesti lapsen kuolemaa:
”Kukka on kaunein ennen puhkeamisensa hetkeä ja viattoman kuolema on kauniimpi syntisen kuolemaa. Kenties jumalasi rakasti pientä tytärtäsi niin suuresti, että nosti näin varhain hänet venheeseensä säästääkseen hänet kokemasta päivien paahdetta ja öitten kylmää, säästääkseen hänet kokemasta elämän surua ja kipua, sillä elämä on kuuma tomu, mutta kuolema on viileä vesi. Totisesti, farao Ekhanaton, hän on elävä ikuisesta ikuiseen eikä hänen kultapallonsa lakkaa pyörimästä eikä hänen kirjava hyrränsä koskaan kaadu – – – ”
-Niin, kuolemahan kuvataan muinaisegyptiläisessä kulttuurissa olotilana ihanassa Lännen maassa, jossa jokainen elää onnellisena omaistensa kanssa ikuisesti nuorena, terveenä ja kauniina, sanoo Jaana Toivari-Viitala. -Kun omia rakkaita läheisiä – mielestäni liiankin monta, aivan liian varhain – on poistunut tuonne Lännen maahan, on sekä lohtua antavaa että kaunista katsella muinaisegyptiläisiä kuvauksia, joissa jumala on tullut vainajaa vastaan ja johtaa tätä lempeästi kädestä pidellen kohti ikuista elämää tuonelassa.
Kaarina Naski
Taditamon -nimiselle naiselle kuulunut arkku (n. 750-650 eaa) näyttelystä, jonka Loviisan kaupunginmuseo pystytti yhteistyössä Suomen Egyptologisen seuran, Suomen kansallismuseon, Medelhavsmuseetin ja Prahan kansallismuseon kanssa. Kuvan oikeudet omistaa viimemainittu museo.
Donna Leonin tuotannosta: mm. Haurasta lasia, suom. Kristiina Rikman, Otava, 270 s.
Donna Leon ei ole matkaopas eikä kartturi mutta voisi olla. Eikä hän ole oikeasti venetsialainenkaan vaan amerikkalainen, New Jerseystä. Hänet löytää dekkarihyllystä, kohdasta missä on haurasta lasia, vierellään mm. kohtalokkaat lääkkeet ja verikivet (kirjojen nimiä).
Kosmopoliittikirjailija ihailee niin asemapaikkaansa Venetsiaa kuin italialaisten kykyä nauttia elämästä, toisistaan, musiikista, hyvästä ruuasta. Vastapoolina on sitten rikosten maailma, monet pelottavat ja vastenmieliset ilmiöt. Pahan lonkerot eivät kunnioita maitten rajoja enempää kuin ihmishenkiä.
Tarinoiden keskiössä on Guido Brunetti, humaani komisario, jonka lähiyhteisössä on kiinnostavia henkilöitä. Mm. joviaali kollega Vianello, joka on aina valmiina – tarvittaessa vaikkapa pinnaamaan ensimmäisen kevätpäivän ja täydellisen veneilysään kunniaksi. Viehättävää sihteerienergiaa ei liioin puutu, eikä narsistista oman etunsa muistavaa pomoa.
Brunettin vaimo Paola on yliopiston opettaja, kuten Donna Leonkin. Pariskunnan keskinäinen harmonia, rakkaus jota sävyttää molemminpuolinen arvostus, on teosten näkyisä piirre. Vanhaa ja vaurasta venetsialaissukua oleva Paola on kaukana poliisien vaimoista annetusta kliseisestä kuvasta, hän ei turhia hötkyile vaan on suurpiirteinen ja huumorintajuinen. Ja yhtä kaukana on kerronnan rytmi koheltamisesta.
Vakivarusteina saappaat
Juonen kehittely on kunnianhimoista liikutaanpa sitten laittomien siirtolaisten, antiikkiesineiden salakauppiaiden, huumebisneksen, kirkollisten hämärämiesten – tai lapsikaupan maailmassa, kuten viimeksi suomennetussa kirjassa Ystävä sä lapsien. Brunetti on hyvä mutta kriittinen kuuntelija, uhmakas toimija, ja hänen ammattietiikkansa on korkea (vrt. Agatha Christien Hercule Poirot, Colin Dexterin ylikomisario Morse tai George Simenonin Maigret).
Se mikä erottaa nämä tarinat monista muista kyseisen lajin sisällä lienee kuitenkin juuri ”näyttämökuva” kanaaleineen ja aukioineen, aikaa uhmaavine arkkitehtuureineen. Italiankielen käyttäminen paitsi nimistössä myös mausteena keskellä käännettyä tekstiä on eksoottista: ”telefonino”, ”palazzo”, ”laguna”. Vaporettoja eli vesibusseja tulee ja menee…
Venetsian esteettiset arvot ja historia eivät pyyhi pois arjen epäkohtia, mm. ainaista taistelua nousuveden tuhoja vastaan. Niinpä teoksissa riittää erityisen paljon puhetta saappaista, sateenvarjoista ja kosteusongelmista. Esim.: ”He olivat niin tottuneet vetiseen maailmaansa ettei kummastakaan tuntunut mitenkään oudolta seistä sisällä baarissa pohkeisiin ulottuvassa vedessä kuuntelemassa miten baarimikko loiskutteli edes takaisin tiskinsä takana järjestellessään kuppejaan ja kolpakoitaan.” (Kuolema tulvan aikaan)
Vedestä tuleen
Kun Leon vie lukijansa Venetsian koillispuolella olevalle Muranon saarelle teoksessa Haurasta lasia, päästään veden ohella toiseen klassiseen elementtiin, tuleen. Tehtaan lasinpolttouunin edessä tapahtuu murha. Ekorikoksestakin puhutaan.
Suomalaisittain Muranolla on erityiskiinnostavuutta, sillä siellä ovat työskenneet niin Tapio Wirkkala kuin Timo Sarpaneva, ja se on myös nykyisten lasimuotoilijoiden luvattu maa. Sarpaneva loi ainutlaatuisen Murano-kokoelmansa 1990-luvun lopulla. Maestro Pino Signoretton lasihytissä veistokset löysivät halutun muotonsa ja kokonsa. Kukaties pielavetisen sepän tyttärenpoika Timo lumoutui tuolloin kuten kirjan Guido Brunetti, itsekin lasitehtaan ”serventen” poika:
”Noiden miesten liikkeissä hän näki samaa kauneutta kuin muut tanssissa. – – – Polttouunien avoimet kidat loimusivat huoneen perällä ja valon kehystämät hahmot liikkuivat niiden ääressä. Hän seisoi ja katseli niitä hetken, näki miten ne kumartuivat varovasti tuttuun rytmiin ujuttamaan tankojaan polttouunien häikäisevään valoon.”
Kaarina Naski
kuvateksti
Vuodesta 1981 Venetsiassa asunut kirjailija on myös yliopiston opettaja. Julkaistujen teosten määrä lähenee pariakymmentä. Niitä on käännetty yli 20 kielelle ja dramatisoitu tv-sarjoiksi. Kuva Jorma Marstio. Otava.
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 