Kyä rakkauren polte on ihan normaalia

 

Kirjan ääni ja kirjailijan

Sinikka Nopola, Elämän tarkoitus

224 s. WSOY                                                  

”Mää tykkään erelleen kaikesta kauniista ja haluaisin luara semmosta viksua tunnelmaa kotiin, mutta Rampelle jokainen päivä on arkipäivä. Se kulkee prehjuhousut jalassa, heittää lippalakkinsa tualille ja tulee syämään. Semmosta se meitin elämä o.”

Mitenkä siinä nyt onkin niin tyhjentävästi sanottuna vanhan liiton, jo ajat sitten vakiintuneen parisuhteen katvekohta. Hienoinen pettymyksen tunne taitaa piileksiä hupparin hihassa tai aamutakin taskussa. Tunteista, kuten ”rakkauren poltteesta” puhuminen suoraan on meille suomalaisille erityisen vaikeata.

Sinikka Nopolalla on kyky nähdä puheenpulputuksen ja käytöskuvioitten taa. Uusimmassa teoksessaan hän ryhtyy fiktiivisten sankareidensa Eilan ja Rampen avulla valottamaan ei enempää eikä vähempää kuin elämän tarkoitusta.

Nopola on monipuolinen kirjoittaja, joka ei ole suinkaan juuttunut yksinomaan tamperelaismurteeseen, mutta kun hän sitä käyttää, se on tärkeä osa tyyliä ja joustava ilmaisukeino. Tuntuu kuin koko suomalainen elämänmuoto suodattuisi hämäläisen arjen ja Eilan ja Rampen kotifilosofian kautta. Lukija pystyy täysin vertautumaan heihin; mittana ei ole tarpeen käyttää koulutusta tai sen puutetta. Pohdinnan aiheet ovat kerrassaan yli valtakunnan pyyhkäiseviä, kuten ”allerkiat”, ilmastonmuutos ja se, ”mitä vasten miähet on aina nin vaivasia”. Yli sukupolven -ulottuvuudesta vastaa pariskunnan tytär, Likka, jonka ”varkut kiristää ja jonka ”tarttis löytää aviomiäs”.

Irti kontrollista

Kirjailija ei tunnustaudu ”alkuvoimaiseksi” murreihmiseksi, koskapa hän syntynyt ja asunut varhaislapsuutensa Helsingissä ja ollut 1970-luvun lopulta lähtien taas helsinkiläinen. Mutta koulu- ja yliopistovuodet Tampereella painavat ilmeisesti tosi paljon, ja epäilemättä asennetta on hiukan perittykin, sillä äiti on kokonaan, isä oli puoliksi hämäläinen. Ja sitten Sinikka sai vielä sen murreherätyksen!

Hän nimittäin luki 90-luvulla Ilkka Malmbergin yllytyskirjan heimoerojen esille tuomisesta ja sai vielä lisävahvistusta Hannu Hyttisen tampere-suomi -sanakirjoista.

Ei sittenkään kuulosta helpolta. Että noin vain ”naps” ja murre oli puissa.

-Kyseessä oli tutun puhekielen elvyttäminen, ja se kävi yllättävän helposti. Ja sitäpaitsi murteella kirjoittaminen on hauskaa. Päästin irti kontrollista ja annoin mennä vaan! Huomasin pääseväni näin lähemmäksi tunteitani ja komiikkaa kuin yleiskielellä, Nopola sanoo.

Kirjailijan huumori on herkullista ja oivaltavaa, ja koko kerrontaa kannattelee suuri ymmärtämys, lähimmäisenrakkaus voisi sanoa. Naisen logiikan annetaan kukkia – ja kyllä se herra paratkoon rehottaakin. Rampesta kuten miehistä ylipäätäänkin saadaan tarvittavaa käyttövoimaa yhteiseloon, olkoonkin että niillä polvet niksuu ja tunnekuohu yllättää suunnilleen kerran elämässä, samaan aikaan jääkiekon sinivalkoisen maailmanmestaruuden kanssa.

Meille meistä

-Teokseni käsittelevät valtataistelua ihmissuhteissa ja tutkivat inhimillisiä ominaisuuksia kuten ylpeyttä, ahneutta, älyllistä epärehellisyyttä, vieraiden kulttuurien pelkoa ja omahyväisyyttä mutta myös anteeksiantoa, vapauttavaa huumorintajua ja iloa, määrittelee tekijä.

Korkeampaan voimaan tai yliluonnolliseen uskomisessa vellovat ihmisen aatokset usein kahteen suuntaan. Ihmeparantajiin ja pyhiin halaajiin suhtaudutaan epäluuloisesti, mutta oikein kun tiukille ottaa ja ”urheiluvamma” muistuttaa, niin eikun ” hihhulien kaarettavaks”, kuten kirjassa.

-Niin, Eilahan se oikeastaan parantajan puheille päätyy vaikka Rampen jalka niksuu, nauraa kirjailija.

Tarinassa pariskunta reissuaa Suomessa, piipahtaa muun muassa Tuurin kyläkaupassa ja lännenratsastuskilpailuissa Ypäjällä. Nopola on tehnyt saman, kukaties suuntaa tulevaisuudessa Kanadaankin sankareineen, kun ”Elämän tarkoituksessa” sellaiseen vihjataan.

Kirjailija ei vahvista eikä kiellä, mutta toteaa sen sijaan, että hänellä synkkaa hyvin esimerkiksi ranskalaisten ja perulaisten kanssa. Sama huumori. (Ettei vain suunnittelisi Likalle opintomatkaa noinkin mukavien ihmisten pariin.)

-Bulgariassa huomasin, että monet sikäläisistä osaavat nauraa itselleen – ehkä pieni maa, joka on sinnitellyt isompien keskellä on oppinut suhteellisuudentajua, hän kuittaa huumorikeskustelun.

Mitä siihen sanoo Rampen Eila? Ei puhu mitään Bulgariasta vaan toteaa:

”Häme on loppujen lopuks sitä parasta Suamee. Savolaisilla on omituinen huumorintaju ja karjalaisilla sitä ei oo ollenkaan.”

Kaarina Naski

Mainokset