Polvenkorkuisena Pena varvisteli Lauttasaaren vanhalla sillalla ja yritti nähdä alimmaisen kaidepuun yli. Vain vähän veden pilkotusta! Poikaa harmitti. Hän olisi tahtonut kivuta suoraan ylemmälle kaiteelle, ottaa omakseen koko maiseman ja tuntea, miten tuuli pöllyttäisi tukkaa ja pullistaisi puseroa.
Ehkäpä se oli etiäinen, sillä ennemmin kuin arvasikaan hän jo raapi pilviä Manhattanilla. Kun Suomessa tutustuttiin intiaaneihin vain kirjojen ja elokuvien välityksellä, Pena kaveerasi mohawkien kanssa oikeasti. Yhdessä annettiin hoitoa monikymmenkerroksisille talon korstoille. Kyljet operoitiin ja syötettiin uutta terästä sisään.
Eikä huimannut yhtään!
Pentti Sirénin juuret ovat Hämeessä, mutta jollei Stadikaan hänelle riittänyt, niin miten sitten Janakkala.
Amerikkaan Pena sai tuntuman jo ihan nuorena ja käytyään välillä suorittamassa asevelvollisuutensa kotimaassa hän palasi New Yorkiin, josta tuli hänelle koko työiän kattava asemapaikka. Tästä kaupungista Sirén puhuu yhä yhtä lämpimästi kuin Woody Allen filmeissään. Molemmat ovat olleet aitiopaikalla.
– Olihan siinä viehätyksensä, kun ei aamulla töihin lähtiessään tiennyt, tuleeko illalla takaisin, tuumii Sirén nyt, senioripäivinään, kauniin merenrantakotinsa parvekkeella Lantanassa Floridassa.
Miehellä on ovela ilme. Hän nauttii ilmiselvästi kertomisesta ja pitää kuulijansa valppaana.
Vain rautahermoisille
Järin suurta tunkua New Yorkissa ei ollut viisikymmenluvulla taivasta hipovien talojen korjaushommiin, vaikka niistä hyvin maksettiinkin. Edes suomalaiset, niin kylmäpäisten maineessa kuin olivatkin, eivät tunteneet enää läheskään samanlaista vetoa yläilmoihin kuin maanmiehensä, rakentajasukupolvi 1900-luvun alkuvuosina. Silloinhan töitä saattoi saada, kun ”edellinen apumies oli pudonnut kahdensadankahdeksankymmenen jalan korkeudesta rakennuksen sisään ja maahan saakka” (Antti Tuuri, Taivaanraapijat).
Sirén sanoo, että kaikki hänen työkaverinsa olivat joko intiaaneja tai irlantilaisia. Ja kun työmaalle tuli uusi mies, näki pian, oliko hänellä tarvittavia ominaisuuksia. – Jos tulokas katseli koko ajan ylöspäin, se ei tiennyt hyvää. Joka askeleella oli oltava selvillä myös siitä, mikä oli tilanne alempana.
Vaikka pilvenpiirtäjien kolme metriä paksut seinät ovat asiantuntijoiden mukaan olleet alun alkaen erinomaista työtä, aikaa on kulunut ja rakennusten kunnon valvonta tärkeätä. Sirénin aktiivivuosina tarkastajat kulkivat suunnitelmallisesti korjausryhmien mukana ja kartoittivat seinien kuluma- ja murtumakohtia.
-Työporukassamme oli kolmisenkymmentä miestä ja yhdellä työmaalla yleensä parikymmentä rakennustelinettä koukkujen varassa, Sirén kertoo. – Koukkujen siirtäminen seuraavaan kohteeseen vaati taitoa; kiinnitysalustan pitävyys oli tarkoin varmistettava.
-Seinän murtumakohdasta sahattiin pala pois, jotta päästiin vaijeroimaan ja asettamaan teräksinen ankkuri sisälle, siis vanhaa rautaa pois ja uutta tilalle. Sitten sementoitiin, hiottiin ja vedettiin uusi maali päälle.
Ammattimiehet kouluttivat nuorempia, ja joskus tuli oppi yrityksen ja erehdyksen kautta.
-Eräs kaverini laittoi sähkövehkeet väärään tauluun, ja 600 volttia lennätti hänet toiselle puolen huonetta.
– Sementin vahvuuden arviointi on sekin oma lajinsa. Siinä voi yliopistotietämys joskus hävitä näppituntumalle.
Ei piippuun, kiitos
Monestako olisi ”niittien sieppariksi” tai palkkien päällä pomppijaksi 50. kerroksen korkeudella? Sirén on alan miehiä
– Kun oli kyseessä 73. tai 84. kerros, huomasi, miten pieniltä itse asiassa ne 50-kerroksiset naapuritalot näyttivät, hän toteaa.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että kun Helsingin Vuosaareen taannoin valmistunut Suomen korkein kerrostalo Cirrus on satametrinen ja 26-kerroksinen, on Empire State Building, joka oli tämän suomalaisen hurjapään työmaana pitkät ajat, 102-kerroksinen ja 370 metriä korkea. Se on New Yorkin korkein taas oltuaan vuosia kolmannella tilalla, aina World Trade Centerin järkyttävään tuhoutumiseen asti.
Sirénin työmaana oli mm. rakennus, jossa asui 3500 perhettä, samoin Macyn maineikas tavaratalo, jonka työntekijämäärä ilman jouluruuhkaakin oli tuhansia sekä New Yorkin yliopisto, jonka opiskelijamäärä kirjattiin jo tuolloin kymmenissä tuhansissa.
– En todellakaan pelännyt, vaikka myös omakohtaisia läheltä piti -tilanteita on ollut. Kerran käytin vaijeria oikotienä päästäkseni nopeammin korjauskohteeseen MGM:n studioon. Jos olisin hypännyt ohi, pudotus olisi ollut 85 kerroksen verran.
– Muistan myös tuijottaneeni savupiipun sisään ja tuumineeni, että on se vaan musta helvetti. Jos putoaisi, parempi olisi sentään mennä ne 20 kerrosta ulkokautta!
– Kerran jouduin tekemään ilmassa voltin, mutta olin silloin vain kolmannen kerroksen kohdalla. Sain osutetuksi itseni avoimesta ikkunasta sisään, ja kolhut jäivät vähäisiksi.
Huonommin kävi monelle muulle. Sirén muistelee miten kuorma-auto veti vahingossa mukanaan sähköjohdon ja samalla korjaustöissä olleet kaksi miestä, joista toinen kuoli heti, eikä toinen toivuttuaan enää koskaan niihin hommiin palannut.
– Pan Amin rakennuksessa lankku, jonka päällä irlantilainen oli, liikahti ja mies lähti liukuun. Kaveri sai kädestä kiinni, mutta oli vaarassa pudota itsekin, oli päästettävä irti. Alakaupungilla Manhattanilla rakennustelineen keikahtaminen tukiköysien petettyä vaati sekin yhden miehen hengen. Kelkan toisessa päässä olleella oli turvavyö, ja hän pelastui.
Sirénin mukaan työturvallisuus parani vähän kerrassaan jo kuusikymmentäluvulla. Sen jälkeen on määräyksiä vuosien mittaan aina vain tarkistettu ja tiukennettu. Nyttemmin rakennuslakikin on kokenut tervetulleita uudistuksia.
Hyvästi, Charlie
Jopa mohawkit, jotka sentään kantavat pelkäämättömien intiaanisoturien geenejä, ihmettelivät railakkaan suomalaisen tempauksia. Tämä kun ei tuntunut koskaan saavan vaarasta ja seikkailusta kyllikseen. Köysiliukua harrastivat jotkut muutkin, mutta jos vetoa lyötiin, niin potin korjasi yleensä sama mies.
– Huutelivat, että hyvästi Charlie. Vähän se manillaköysi poltteli käsiä, mutta 28 kerrosta meni että vilahti, nauraa Sirén.
– Jotkut ovat töitä tehdessäänkin kuin kuollutta puuta. Minua ei sellainen tyydytä. Rivakat otteet töissä ja vapaa-aikana. Se on minun makuuni.
– Niin, sellainen hän on, vakuuttaa Laina Sirén, jonka elämästä ei ole jännitystä puuttunut sen koommin, kun Pentti kosi häntä, kuopiolaista Kokkosen tyttöä, Manhattanilla yhden päivän tuttavuuden jälkeen.
– Kautta vuosien on pitänyt vähän jarruttaa. Joskus koko perheen voimalla. Kun sanoo vain, etteivät hänen harrastuksensa, ”para sailing” ja urheilukalastus, ikää kysy. Tässä yhtenä päivänä ehdotti, että eiköhän muuteta Puerto Ricoon. Minä siihen, että ”mää sinä, minen lähe”.
– Joulun alla muutama vuosi sitten lensin laskuvarjolla viimeksi, Floridan raisu suomalainen sanoo.
– On nautinto, kun tuntee, että pystyy hallitsemaan itseään ja sitä vekotinta, löytämään tasapainon. Kaikki siellä ylempänä on niin avaraa ja sinistä…
Kaarina Naski
(Jutun kuvatekstit – järjestyksessä ylimmästä alimpaan)
Kelkasta putoaminen voisi olla kohtalokasta. Mutta tämä auringon paahtama pohjoisen mies nauttii taukohetkestä odotellessaan juuri levitetyn materiaalin kuivumista.
John Mansville -rakennuksessa korjausryhmä oli 10 vuoden sopimuksella. Sirén kiipesi mm. televisiomastoon, joka tarkastettiin ja huollettiin. Nimifirma oli maailma suurin asbestoksen tekijä maailmassa siihen aikaan. Taustalla Empire State Building.
Että oli mies ihastunut työhönsä! Tässä on jalat rautapalkilla, pää pilvissä, sananmukaisesti.
Hämeestä lähtöisin oleva Pentti Sirén on perinnekulttuuriyhdistys Stadin Slangi ry:n järjestyksessä viides jäsen. Hän sulautuu myös Floridan karjalaisiin, koskapa muistaa koulussa opetetun, että Helsinki on Länsi-Karjalaa. Ja kun Sirénistä puhutaan lupsakkana hämäläisenä, niin se on tietysti vaimon ansiota. Herttainen Laina-rouva on Savosta. Ja ylpeä siitä.
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 
