USAsuomeksi kulttuurikatsaus

maaliskuu 23, 2010

Ne ovat eri miehet, jotka pilvenpiirtäjiä paikkaavat

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 6:00 pm

Polvenkorkuisena Pena varvisteli Lauttasaaren vanhalla sillalla ja yritti nähdä alimmaisen kaidepuun yli. Vain vähän veden pilkotusta! Poikaa harmitti. Hän olisi tahtonut kivuta suoraan ylemmälle kaiteelle, ottaa omakseen koko maiseman ja tuntea, miten tuuli pöllyttäisi tukkaa ja pullistaisi puseroa.

Ehkäpä se oli etiäinen, sillä ennemmin kuin arvasikaan hän jo raapi pilviä Manhattanilla. Kun Suomessa tutustuttiin intiaaneihin vain kirjojen ja elokuvien välityksellä, Pena kaveerasi mohawkien kanssa oikeasti. Yhdessä annettiin hoitoa monikymmenkerroksisille talon korstoille. Kyljet operoitiin ja syötettiin uutta terästä sisään.

Eikä huimannut yhtään!

Pentti Sirénin juuret ovat Hämeessä, mutta jollei Stadikaan hänelle riittänyt, niin miten sitten Janakkala.

Amerikkaan Pena sai tuntuman jo ihan nuorena ja käytyään välillä suorittamassa asevelvollisuutensa kotimaassa hän palasi New Yorkiin, josta tuli hänelle koko työiän kattava asemapaikka. Tästä kaupungista Sirén puhuu yhä yhtä lämpimästi kuin Woody Allen filmeissään. Molemmat ovat olleet aitiopaikalla.

– Olihan siinä viehätyksensä, kun ei aamulla töihin lähtiessään tiennyt, tuleeko illalla takaisin, tuumii Sirén nyt, senioripäivinään, kauniin merenrantakotinsa parvekkeella Lantanassa Floridassa.

Miehellä on ovela ilme. Hän nauttii ilmiselvästi kertomisesta ja pitää kuulijansa valppaana.

Vain rautahermoisille

Järin suurta tunkua New Yorkissa ei ollut viisikymmenluvulla taivasta hipovien talojen korjaushommiin, vaikka niistä hyvin maksettiinkin. Edes suomalaiset, niin kylmäpäisten maineessa kuin olivatkin, eivät tunteneet enää läheskään samanlaista vetoa yläilmoihin kuin maanmiehensä, rakentajasukupolvi 1900-luvun alkuvuosina. Silloinhan töitä saattoi saada, kun ”edellinen apumies oli pudonnut kahdensadankahdeksankymmenen jalan korkeudesta rakennuksen sisään ja maahan saakka” (Antti Tuuri, Taivaanraapijat).

Sirén sanoo, että kaikki hänen työkaverinsa olivat joko intiaaneja tai irlantilaisia. Ja kun työmaalle tuli uusi mies, näki pian, oliko hänellä tarvittavia ominaisuuksia. – Jos tulokas katseli koko ajan ylöspäin, se ei tiennyt hyvää. Joka askeleella oli oltava selvillä myös siitä, mikä oli tilanne alempana.

Vaikka pilvenpiirtäjien kolme metriä paksut seinät ovat asiantuntijoiden mukaan olleet alun alkaen erinomaista työtä, aikaa on kulunut ja rakennusten kunnon valvonta tärkeätä. Sirénin aktiivivuosina tarkastajat kulkivat suunnitelmallisesti korjausryhmien mukana ja kartoittivat seinien kuluma- ja murtumakohtia.

-Työporukassamme oli kolmisenkymmentä miestä ja yhdellä työmaalla yleensä parikymmentä rakennustelinettä koukkujen varassa, Sirén kertoo. – Koukkujen siirtäminen seuraavaan kohteeseen vaati taitoa; kiinnitysalustan pitävyys oli tarkoin varmistettava.

-Seinän murtumakohdasta sahattiin pala pois, jotta päästiin vaijeroimaan ja asettamaan teräksinen ankkuri sisälle, siis vanhaa rautaa pois ja uutta tilalle. Sitten sementoitiin, hiottiin ja vedettiin uusi maali päälle.

Ammattimiehet kouluttivat nuorempia, ja joskus tuli oppi yrityksen ja erehdyksen kautta.

-Eräs kaverini laittoi sähkövehkeet väärään tauluun, ja 600 volttia lennätti hänet toiselle puolen huonetta.

– Sementin vahvuuden arviointi on sekin oma lajinsa. Siinä voi yliopistotietämys joskus hävitä näppituntumalle.

Ei piippuun, kiitos

Monestako olisi ”niittien sieppariksi” tai palkkien päällä pomppijaksi 50. kerroksen korkeudella? Sirén on alan miehiä

– Kun oli kyseessä 73. tai 84. kerros, huomasi, miten pieniltä itse asiassa ne 50-kerroksiset naapuritalot näyttivät, hän toteaa.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että kun Helsingin Vuosaareen taannoin valmistunut Suomen korkein kerrostalo Cirrus on satametrinen ja 26-kerroksinen, on Empire State Building, joka oli tämän suomalaisen hurjapään työmaana pitkät ajat, 102-kerroksinen ja 370 metriä korkea. Se on New Yorkin korkein taas oltuaan vuosia kolmannella tilalla, aina World Trade Centerin järkyttävään tuhoutumiseen asti.

Sirénin työmaana oli mm. rakennus, jossa asui 3500 perhettä, samoin Macyn maineikas tavaratalo, jonka työntekijämäärä ilman jouluruuhkaakin oli tuhansia sekä New Yorkin yliopisto, jonka opiskelijamäärä kirjattiin jo tuolloin kymmenissä tuhansissa.

– En todellakaan pelännyt, vaikka myös omakohtaisia läheltä piti -tilanteita on ollut. Kerran käytin vaijeria oikotienä päästäkseni nopeammin korjauskohteeseen MGM:n studioon. Jos olisin hypännyt ohi, pudotus olisi ollut 85 kerroksen verran.

– Muistan myös tuijottaneeni savupiipun sisään ja tuumineeni, että on se vaan musta helvetti. Jos putoaisi, parempi olisi sentään mennä ne 20 kerrosta ulkokautta!

– Kerran jouduin tekemään ilmassa voltin, mutta olin silloin vain kolmannen kerroksen kohdalla. Sain osutetuksi itseni avoimesta ikkunasta sisään, ja kolhut jäivät vähäisiksi.

Huonommin kävi monelle muulle. Sirén muistelee miten kuorma-auto veti vahingossa mukanaan sähköjohdon ja samalla korjaustöissä olleet kaksi miestä, joista toinen kuoli heti, eikä toinen toivuttuaan enää koskaan niihin hommiin palannut.

– Pan Amin rakennuksessa lankku, jonka päällä irlantilainen oli, liikahti ja mies lähti liukuun. Kaveri sai kädestä kiinni, mutta oli vaarassa pudota itsekin, oli päästettävä irti. Alakaupungilla Manhattanilla rakennustelineen keikahtaminen tukiköysien petettyä vaati sekin yhden miehen hengen. Kelkan toisessa päässä olleella oli turvavyö, ja hän pelastui.

Sirénin mukaan työturvallisuus parani vähän kerrassaan jo kuusikymmentäluvulla. Sen jälkeen on määräyksiä vuosien mittaan aina vain tarkistettu ja tiukennettu. Nyttemmin rakennuslakikin on kokenut tervetulleita uudistuksia.

Hyvästi, Charlie

Jopa mohawkit, jotka sentään kantavat pelkäämättömien intiaanisoturien geenejä, ihmettelivät railakkaan suomalaisen tempauksia. Tämä kun ei tuntunut koskaan saavan vaarasta ja seikkailusta kyllikseen. Köysiliukua harrastivat jotkut muutkin, mutta jos vetoa lyötiin, niin potin korjasi yleensä sama mies.

– Huutelivat, että hyvästi Charlie. Vähän se manillaköysi poltteli käsiä, mutta 28 kerrosta meni että vilahti, nauraa Sirén.

– Jotkut ovat töitä tehdessäänkin kuin kuollutta puuta. Minua ei sellainen tyydytä. Rivakat otteet töissä ja vapaa-aikana. Se on minun makuuni.

– Niin, sellainen hän on, vakuuttaa Laina Sirén, jonka elämästä ei ole jännitystä puuttunut sen koommin, kun Pentti kosi häntä, kuopiolaista Kokkosen tyttöä, Manhattanilla yhden päivän tuttavuuden jälkeen.

– Kautta vuosien on pitänyt vähän jarruttaa. Joskus koko perheen voimalla. Kun sanoo vain, etteivät hänen harrastuksensa, ”para sailing” ja urheilukalastus, ikää kysy. Tässä yhtenä päivänä ehdotti, että eiköhän muuteta Puerto Ricoon. Minä siihen, että ”mää sinä, minen lähe”.

– Joulun alla muutama vuosi sitten lensin laskuvarjolla viimeksi, Floridan raisu suomalainen sanoo.

– On nautinto, kun tuntee, että pystyy hallitsemaan itseään ja sitä vekotinta, löytämään tasapainon. Kaikki siellä ylempänä on niin avaraa ja sinistä…

Kaarina Naski

(Jutun kuvatekstit – järjestyksessä ylimmästä alimpaan)

Kelkasta putoaminen voisi olla kohtalokasta. Mutta tämä auringon paahtama pohjoisen mies nauttii taukohetkestä odotellessaan juuri levitetyn materiaalin kuivumista.

John Mansville -rakennuksessa korjausryhmä oli 10 vuoden sopimuksella. Sirén kiipesi mm. televisiomastoon, joka tarkastettiin ja huollettiin. Nimifirma oli maailma suurin asbestoksen tekijä maailmassa siihen aikaan. Taustalla Empire State Building.

Että oli mies ihastunut työhönsä! Tässä on jalat rautapalkilla, pää pilvissä, sananmukaisesti.

Hämeestä lähtöisin oleva Pentti Sirén on perinnekulttuuriyhdistys Stadin Slangi ry:n järjestyksessä viides jäsen. Hän sulautuu myös Floridan karjalaisiin, koskapa muistaa koulussa opetetun, että Helsinki on Länsi-Karjalaa. Ja kun Sirénistä puhutaan lupsakkana hämäläisenä, niin se on tietysti vaimon ansiota. Herttainen Laina-rouva on Savosta. Ja ylpeä siitä.

Mainokset

maaliskuu 15, 2010

Elämä on sirkusta ja nappikauppaa

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 7:45 pm

Kirjan ääni ja kirjailijan

Ihmisen osa, 276 s. Kustannus Oy Siltala, 2009

Hulluus. Siinäpä isosisältöinen sana. Käsitteessä on pahanlaista negatiivista nirhalaitaa, kun siihen liittyy vaikkapa suuruuden- tai peräti raivohulluuden tunnusmerkistö, toisaalta taas jos joku on hullunrohkea tai hullunhauska, hänessä on usein myös luovuuden hiivaa.

Kari Hotakaisen teoksissa käsitellään vinksahtaneita tai ylipäätään surullisen hahmon ritareita lempeästi ja oivaltavasti. Uusimmasta kirjasta irtoaa mm. senkaltainen analyysi, että hulluille itselleen ei kannata mennä kertomaan vaikka hyvinkin huomaisi heitä viiraavan:

”Niillä ei ole ihmistuntemusta sillä tavalla kuin meillä, jotka kyllä tajuamme jos menemme välillä hulluiksi. Aito hullu on siinä hulluudessaan sisällä kuin helmi simpukassa.”

Jos vuonna 1957 syntynyt kirjailija saa lukijansa uskomaan että hän tuntee hyvin Iisakin kirkon kultaajat siinä missä sotaveteraanit ja nykyiset kotirintamamiehet ja että hänellä on naapurinaan Buster Keaton, niin voidaan vain kuvitella, miten erinomaiset ovat nostatusaineet hänen luovuuden taikinassaan. Hotakainen on vuosien mittaan todistetusti läpivalaissut meitä suomalaisia pelottavan hyvin.

Ihmisen osa on teos, joka on viiltävä, vetoava ja tragikoominen. Sen huumori nousee samoista lähteistä kuin teatteritaide parhaimmillaan, vastavoimien yllättävästä asettelusta. Tarinan ihmiset ovat niitä, joista ei ole barrikadeille mutta jotka tajuavat että oikeinhan tämä ei ole. Että viedään työ ja omanarvontunto. Selviytyminen arkipäivästä on monelle extreme-laji. Niin sanottu vahva tahto enempää kuin positiivinen ajattelukaan ei välttämättä lennätä keihästä yli karsintarajan.

-Vahvaa tahtoa yliarvostetaan, koska hyvään tahtoon kuuluu tahdon kaikki sävyt, myös periksiantaminen, Hotakainen sanoo. -Myönteinen ajattelu on hyvästä, mutta en ymmärrä miksi sen toitottamisesta laskutetaan niin valtavasti. Viittaan nyt yrityksiin, joiden liikeideana on positiivisen ajattelun markkinointi.

Toisten suojamuurina toimii puhumattomuus, toisten valheelliset mielikuvat, kuten ”keskivartalon kiinteyttämiseen tarkoitettu hytkymislaite”. Kirjan asiakas ei ole kuulevinaankaan elämäntapamuutoksesta vaan vaatii rahojaan takaisin koska läski ei lähtenyt:

”Tässä ei ole kuule kaloreita ehtinyt räknätä kun on pitänyt kattoa neljän muksun perään että selviääkö ne tässä maailmassa, missä ihmistä kustaan paitsi silmään niin myös näköjään keskivartaloon…”

Teos ravistelee lukijan tunnesäkkiä ja nostaa sieltä pohjimmaisia pintaan. Tarinan henkilöitä kohtaan voi tuntea suurta hellyyttä, sellaista jolla suhtaudutaan pikkulapseen tai rakkaaseen vanhukseen. Se on sekoitus suojelunhalua sekä pyrkimystä aavistaa ja tajuta elämänmittaista, usein julmaa ja epäoikeudenmukaista peliä, tuota sirkusta jossa moni päätyy myös kuolemanhyppyyn.

-Niin, sirkusta ja nappikauppaahan elämä on. Kaikki pyörii hetken vinhaa vauhtia eikä yhtään kolikkoa saa mukaansa, kirjailija toteaa.

Kirja antaa kauniin tunnustuksen äideille, tässä yhdelle nimenomaiselle äidille Salmelle, joka on valmis myymään vaikka elämänsä jälkikasvuaan auttaakseen. Hän pitää huolta pesästä lentäneistä lapsistaan ja kasvattaa heitä yhä postikorttien välityksellä.

Näin kortissa Pekalle:

Kari Hotakainen kuuluu Finlandia-palkittuihin kirjailijoihin. Romaani Ihmisen osa sai vastikään Runeberg-palkinnon ja sen oikeudet on myyty jo Englantiin, Norjaan, Ranskaan ja Italiaan. Englanninkieliseksi nimeksi tullee joko A Person´s Fate tai A Human Lot.

”Kuuntele äitiäs: älä pidä lököttäviä housuja.- – – Älä naisille viinaa tarjoa, vaan ruokaa, illallinen! Jos syö ahnaasti ja vapautuneesti, on myös petissä vallaton ja lämmin.”

Ja näin Maijalle:

”Kun tulee parempi vastaan, niinkuin elämässä aina tulee, älä hermostu. Se voi olla parempi siinä työasiassa, sen ulkopuolella hösö. Muistelepa sitäkin timpuria, joka laittoi meidän kuistin. Jämpti työmies, mutta niin vain viikonloput resusi paita auki ja lauloi renkutuksia.”

Siinä kirjailija, joka puolestaan oivaltaa suuren vastuunsa fiktiivisistä henkilöistään, valaisee jo elämän valttikortteja. Ja pyydettäessä täsmentää näin:

-Hyvinä kortteina pidän lämpimiä ihmissuhteita. Kysymys kuuluukin: kuka soittaa puhelimella tai ovikelloa kun olen vanha ja väsynyt? Toivottavasti ne, joihin itse pidän yhteyttä juuri nyt.

Kaarina Naski

maaliskuu 9, 2010

Mustatkin muistot voi maalata värikkäiksi

Filed under: Uncategorized — kulttuuriusasuomeksi @ 10:30 pm

Muistitikku

”Köyhyys ei ole mikään ilo vaikka se välillä naurattaakin.” Se on monelle tuttu sanonta. Isäni käytti sitä usein.

Luonteensa mukaisesti isä-Eikka pyrki näkemään asiat positiivisessa valossa. Mutta joskus kun hän otti mandoliininsa, näyttivät molemmat, mies ja soittopeli antavan vallan kipeille muistoille: ”Tuule tuuli leppeämmin, missä köyhä raataa/ viluissaan tai palavissaan kotapuita kaataa…” Melodia kuljetti tulkitsijaa kauas ajassa taaksepäin.

Ja vuoden suurimman juhlan lähestyessä hän muistutti Köyhän lapsen joulukuusesta, siitä joka ”hohtaa kankahalla”. Ja koristeista, jotka ovat ylitse muiden: ”tähdet saa sen kynttilöiksi, lunta namusiksi”…

Isä oli Kotkan poika, kirjailija Toivo Pekkasen aikalaisia, 1900-luvun alussa syntynyt. Ruokaa oli vähän mutta sisaruksia paljon. Kun eväät uhkasivat loppua kokonaan, lähetettiin nuorimmaisia murikkarintamalle, joka kuulosti sanana kauniimmalta kuin kerjuu. Junamatkansa maksoivat sisko ja sen veli, Iitsu ja Eikka, laulamalla. Maaseudulla oli sitten mentävä rohkeasti taloihin ruokaa pyytämään. Ja antoivathan ne emännät, kuka lihaa, kuka jauhoja, kuka leipää tai joskus jopa uunilämmintä pullaa. Liikuttuivat kun sisarukset käsi kädessä virittivät laulun: ”Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan…”

Epäilemättä noihin kokemuksiin liittyi paljon pelkoa ja ahdistusta, pikkulapsia ei ole tarkoitettu yksin matkaamaan eikä vieraiden oville nöyristelemään. Isäni kuvasi kuitenkin aina oman lapsuutensa pehmein värein, murikkataivalkin oli kuin seikkailukirjasta. Seuraavan, sen oikean rintaman, hän pyyhki melkein olemattomiin. Marssilaulut ja sota-ajan iskelmät nousivat marginaalista etualalle. Isän ”sotapolvikin” mainittiin vain silloin kun vamma oikein kenkkuili.

Mutta joskus alakulo nousi kuumeen lailla pintaan. Sen Eikka hoiti pois kaveripiirissä, seurueen keskipisteenä, kertoi hauskoja juttuja ja lauloi kun pyydettiin.

Ei tullut sitten kotiin moneen päivään.

Alice Munro (s.1931), joka sai taannoin kansainvälisen Man Booker -palkinnon, on tuonut teoksissaan esille taustojen – mm. köyhyyden – merkityksen ihmiskohtaloissa. Kertomuskokoelmassa Kerjäläistyttö (Tammi, suom. Kristiina Rikman 1985) tämä kanadalainen novellisti tutustuttaa lukijansa Roseen, joka asuu Hanrattyssä Ontariossa. Rosen elämänalku on kytkyssä köyhyyteen mutta myös kipuun, fyysiseen ja henkiseen. Hän saa ”ruhtinaallisia selkäsaunoja” isältään, eikä tarinoiden toinen keskeinen henkilö, äitipuoli Flo ole kasvattajana juurikaan armollisempi. Koulussa Rose kuitenkin pätee fiksuudellaan. Hänelle on avoinna akateeminen maailma ja sitä myöten lupaava tulevaisuus.

Mutta menestyvänäkin Rose on ihmissuhteissaan epävarma ja uhmakas. Huomatessaan monien ihmisten suorastaan toivovan että olisivat syntyneet köyhinä – kai päästäkseen ylpeilemään millaisista oloista ovat kunniakkaasti nousseet – hän ryhtyy huvittamaan ihmisiä tositarinoillaan. Ulkohuusseista esimerkiksi nousee melkoista ”viihdettä”. Kun lankkujen raosta pöllynnyt lumi kinostui penkille ja lattialle, niin koululaiset valitsivat mieluummin lattiahuussin. Varmemmaksi vakuudeksi seuraa vielä yksityiskohtainen selostus lattianäkymästä lukuisten käymäläkäyntien jälkeen.

Kirjan komiikka on kuitenkin paljon muuta. Se nousee aikakauden, olojen ja ihmismielen tuntemisesta, omakohtaisuudesta ja oivalluksesta. Ikuinen ”kerjäläistyttö” Rose pätee hätkähdyttävillä muistoillaan. Mutta hänen sisimmässään vellovat itku ja nauru, nauru ja häpeä, häpeä ja köyhyys, köyhyys ja uhma..

Kun isäni oli aikansa kantanut reissuillaan arjesta reväistyä ”riemunviittaa”, hän palasi kotiin. Yleensä hyvin hyvin katuvaisena. Joskus oli tuliaisiakin. Kerran urkuharmoni ja kerran kanarialintuja. Äitini sanoi, että ei ole taas mies ollut köyhä eikä kipeä.

Kumpikaan lahjus ei soveltunut meille, vaikka kai niistä kaunis ääni lähti. Ei ollut tilaa. Ja kirjoituspöydälle tilapäisesti parkkeerattu häkki roskasi iljettävästi kouluvihkoni.

KN

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.