Se maailmankuva, joka muotoutuu uutisointia seuratessa, ei ole kaunis. Väkivaltarikokset ovat lähes päivittäisiä, tekijät ja uhrit aina vain nuorempia ja yhä useammin paha tuntuu nousevan kuin puskista, valitsevan kohteensa sattumoisin.
Syitä selvitetään monella taholla. Epäjärjestys ja riitasoinnut niin yhteiskunnassa kuin ihmismielessä on ymmärretty ottaa vakavasti.
Myös tuoreessa suomalaisessa kirjallisuudessa – eri tyylilajeissa – oireilun alkuperää haetaan joko avoimin kortein taikka fiktion muodossa.
Rikki sisältä
Irja Wendisch (s.1955) on Saksassa asuva tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Teoksessaan Me sotilaiden lapset hän vetää oman isäkuvansa valoon ja hakee vertailukohteita myös muiden sodankäyneiden miesten tarinoista ja niiden heijastumisesta lapsiin. Kirjassa puhuttelee ennen muuta sen konstailemattomuus ja rehellisyys. Wendisch kertoo miten hänen isänsä, Lapin jätkä ja tukkimies katosi säännöllisin väliajoin ryyppyreissuilleen ja miten tyttärelle myöhemmin selvisi, että isän kaltaisia miehiä taisi olla koko Suomi täynnä. Se ei kuitenkaan poistanut hänen mielestään omia pelon täyttämiä muistumia isän paluusta ”kyliltä” kotiin. Mies metelöitsi, uhkaili ja rikkoi tavaroita, ja vaikka hän ei satuttanut fyysisesti perhettään, aikuistunut lapsi tunnistaa yhä ”vamman”, väkivalta oli osa hänen lapsuuttaan. Wendisch arvelee – ja näin varmasti onkin – että sodan käyneiden miesten vertaistuki toimi yhteisillä ryyppyreissuilla. Se vaati kuitenkin veronsa seuraavalta polvelta.
Myös Ilkka oli sotilaan lapsi. Isä oli lähtenyt sotaan suoraan koulunpenkiltä Järvenpäästä 1943. Ensimmäinen pesti ryhmänjohtajana johdatti hänet Kannakselle taistelemaan ja – haavoittumaan.
Myöhemmin isä oli työmaapäällikkönä Pohjois-Karjalassa, ja hänen vastuullaan oli isoja siltatyömaita. Ilkka vietti useita onnellisia kesiä siskonsa ja enonsa kanssa isän työmaalla. Kun perhe asui Helsingissä, isä häipyi aina välillä ryyppyretkille. Kun hän tuli kotiin, muka työmatkalta Pyhäsalmelta, poika toimi tuomarina vanhempien välisissä yhteenotoissa. ”Isä näytti siltä, että hän olisi voinut olla sellainen pehmeä nallekarhu, mutta kun se oli ammuttu rikki sisältä,” Ilkka sanoo.
Mikä koti?
Marko Leino, Hyvinkäällä 1967 syntynyt, nykyään Espoossa asuva kirjailija on lunastanut tukevasti paikkansa paitsi elokuvakäsikirjoittajana (mm. Joulutarina ja Rööperi) myös rikoskirjallisuudessa. Jo 2004 ilmestynyt Epäilys vakuutti lukijat, mutta Ansa (2009) varmisti asemat ja ylsi myös Vuoden johtolanka -palkintoon. Käännösrintamalla Leinolla on sama saksankielinen kustantaja kuin alan maestrolla Henning Mankellilla.
Huumausainelastin salakuljetus itänaapurista länteen on iso keikka, riittävän iso rikosromaanin keskiöön, mutta jännitys, pelko, pahuus, kauhu ja kipu tiivistyvät tarkkanäköisessä ihmiskuvauksessa, joka saa syvyyttä henkilöiden taustavaiheista. Samassa veneessä mutta omissa ansoissaan ovat ihmiset, siinä ammatti- missä aloittelevat rikolliset, siinä poliisit missä kompassin kokonaan kadottaneet.
Ansan kenties vetoavin henkilö on Vesa Levola, kovia kokemaan joutuva nuori mies, reppana. Vesa muistelee miten hän pikkupoikana tuijotti pihalle ikkunasta kädet korvillaan ja itsekseen hyräillen – ollakseen kuulematta vanhempiaan. Ja sitä miten hän oli nukkunut monet yönsä pyöräkellarissa, kun ei uskaltanut olla kotona. Hän oli pelännyt kuollakseen ja ollut lisäksi huolissaan äidistä, siitä mitä isä saisi päähänsä tehdä äidille ”siinä huutoa täynnä olevassa huoneistossa, jota hänen piti kutsua kodiksi”.
Kaks issää
Peter Franzén (s.1971) lukeutuu Suomen ykkösnäyttelijöihin (mm. elokuvissa Pahat pojat, Koirankynnen leikkaaja, Rööperi) ja on nyt myös esikoiskirjailija, jonka tekstin edessä moni lukija on ”myyty”. Niin vilpitön, lyyrinen, lämmin ja koskettava on tämän Keminmaalta lähtöisin olevan ja kotiseutunsa murteella herkuttelevan Peten tarina, Tumman veden päällä.
Lapsena koetut asiat on imuroitu muistista huolellisesti ja annettu aikuisen itsen analysoitavaksi. Syntyy kiehtovaa kerrontaa, kuin tilkkupeitto, vastavärein ja -tunnelmin. Kun lapselle käy selväksi, ettei hänen rakas kotinsa olekaan aina turvallinen, että hänen ihailemallaan poliisi-isällä on kahdet kasvot, joista toiset pelottavat, pettymys on iso. Paljon isompi kuin sen tiedon vastaanottaminen, ettei mies ole hänen oikea isänsä. Siskokin kun huokaa kadehtien, että ”olispa minulaki kaks issää!”
Monesti ollaan hengenvaarassa ja joudutaan pakenemaan turvakotiin, mummolaan. Mutta kertojasta kasvaa selviytyjä. Hän yrittää ymmärtää, ja siinä edesauttaa rakkauden ja kiintymyksen suojaverkko, jonka hän tuntee ympärillään. Äiti, pikkusisko, isovanhemmat, varsinkin pappa, joka naksauttaa niin hauskasti suullaan ja jonka kanssa voi käydä esimerkiksi tarkistamassa vilja-aitan hiirenkillerit ja pitää sitten ”pieni hilijanen hetki hiirien muistole”… Shokinomaisten kokemusten vastapainoksi tulee paljon hyvää palautetta, niinkuin isän työkaverilta Teukalta, joka sanoo, että ”sää voit Pete rapsuttaa Karoa rinnasta. Se taitaa pittää sua kaverinansa. Älä pelekää, rapsuta vain.” Ja poika kyykistyy ja rapsuttaa lattialle köllähtänyttä isokokoista koiraa, joka pian tuhisee tyytyväisenä.
xxxxx
Kolme kirjaa, jotka tuntuvat kannustavan kukin omalla tavallaan sekä itsetuntemukseen että ongelmien tiedostamiseen syvyyssuunnassa.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 