USAsuomeksi kulttuurikatsaus

joulukuu 20, 2010

Joulumaiseman hiljaiseloon tuo oravan pomppu pienen pippurilisän

Filed under: Luonto — kulttuuriusasuomeksi @ 3:54 pm

Tallitontun reitti on ollut Korkeasaaren joulun ajan tapahtumia vuodesta 1993 lähtien.

Ilkka Koivisto sen tietää

Erikoinen huumorintaju tuolla Ikaalisten kappalaisella, kun antoi nelikymmenluvulla sialle – joulukinkun kohtaloon valmistautuvalle – nimeksi Mussoliini.

Ja papin poika, hän putosi jo pienenä – ei suinkaan keinuhevosen van norsun selästä. Onko siis mikään ihme, että kun samaiselta kaverilta tänään kysyy, minkä eläimen hän ottaisi mukaan lähtiessään vaimonsa kanssa autiolle saarelle, hän vastaa yllätyksellisesti: Onkilieron!

Guruilla on perspektiiviä. Niinkuin nyt kyseessä olevalla Ilkka Koivistolla (s. 1932), tohtorismiehellä, biologilla ja tietokirjailijalla. Hän johti lähes kolme vuosikymmentä Korkeasaaren eläintarhaa ja on ollut näkyisä mediassa.

Lumileopardista on turha sanoa, että "kattia kanssa". Se on kaukaa Himalajalta, uhanalainen ja viehättävä.

Luontofriikkejä kuunneltuaan maallikko voisi vitsailla, että kenties mäyrän pitäisi saada patentti huussiarkkitehtuuristaan ja oravien mitali osumatarkuudestaan lumeen piilottamiensa käpyjen etsinnässä. Mutta Koivisto tietää, että tärkeintä on selvittää: miksi. Miksi tali- ja sinitiaisilla on keltainen maha, kissalla pitkä, mutta ilveksellä töpö häntä, miksi teerikoirailla käy ikämiehinä flaksi ja onko totta ettei haukku haavaa tee. Analyysejä voi löytää Koiviston uusimmasta kirjasta Elämänmittainen luontoretki (Minerva 2010), jonka kuvitus on myös tekijän käsialaa.

Teerikukkojen syy

Miten kaikki oikein alkoi? Teologin pojasta tuli siis biologi.

-Isäni oli kotoisin niukasti eläneestä perheestä ja oppinut keräämään luonnosta lisiä ruokapöytään. Näihin puuhiin hän palasi sotien alettua, ja jatkonahan olivat vielä pulavuodet. Merkittävintä oli kalastus. Heti kun aloin olla kykenevä soutajaksi, olin vakituinen siinä hommassa. Koko perhe marjasti ja sienesti. Ja meillä oli iso puutarha. Luonnon tarkkailua ei isä kummoisesti harrastanut. Kerran kuitenkin, kun olimme yökalassa, soudimme verkkojen laskun jälkeen Kyrösjärven kallioiselle niemelle, jossa tiedettiin teerien käyvän soitimella. Kymmenkunta teerikukkoa esitti soidinmetkujaan! Näen sen yhä muistivideolla.

Vasan katse on kirkas ja viaton.

Pulavuosina Ikaalisten pappilassa oli oma kanala. Lampaat ja sika asustivat pappilan vuokraajan navetassa. Sikoja ehti olla viisi, ensimmäinen oli tuo Mussolinin mukaan nimetty.

-Vakinaisena kotieläimenä meillä oli koira, sekarotuinen pystykorva Raiku. Se sai aina joulupaketin, jonka se toimeliaasti ja lystisti avasi.

Opetus ontuu

Sekä kotona että koulussa sanoo Koivisto olleensa aika sivullinen.

-Paitsi silloin kun opettajat kiinnittivät minuun huomiota levottomuuteni ja joskus aidon kurittomuuteni vuoksi. Kirjoista etsin kyllä vastauksia kysymyksiin, joita päähäni pälkähteli. Ja lähempänä kymmentä ikävuotta tutustuin Porvarin veljeksiin, jotka harrastivat lintuja ja muutamia vuosia myöhemmin Tertin Aarnoon, jonka kiinnostuksen kohteena olivat kovakuoriaiset.

Enemmän luonnon dramatiikkaa kuin upeissa televisiodokumenteissa on Ilkka Koiviston mielestä vaikkapa jokakeväisessä "arktikassa", kun sadat tuhannet vesilinnut vyöryvät pitkin Suomenlahtea. Tai kun kalasääksi iskee kyntensä kilon painoiseen kutuhaukeen tyynessä järvivedessä. - Kuva Risto Sauso.

Jos luonto-opetus tuon ajan oppikoulussa oli kuivanlaista – vasta viidennellä opettaja, kasvitieteilijä, vei oppilaat kerran maastoon – niin ei tämän päivänkään opetus saa kiittävää lausumaa.

-Omakohtainen luonnon havainnointi ja siitä tehtävät päätelmät jäävät lukiossa pahasti taka-alalle. Ja yhden biologisen aineen, terveystiedon vähälle jättäminen on ollut kaamea virhe.

Koiviston mukaan valtion ja kuntien terveysmenot olisivat puolitettavissa terveyskasvatukseen panostamalla, esimerkiksi laajentamalla biologian opetusta siihen suuntaan.

Parhaat lahjat

Kaikkihan läheisyydestä tykkäävät, papukaijatkin.

Joulun tuntumissa Koivisto muistelee parasta lapsena saamaansa joululahjaa. Ja toisaalta omien lastensa ja koko perheen ikimuistoista joululahjaa.

-Nelikymmenluvun lahjat olivat pakostakin käytännöllisiä, mutta kolmikymmenluvun loppu ei ollut yhtä niukkaa ja sieltä muistan harmaasta kankaasta tehdyn norsun, jonka tukirankana oli puinen jakkara. Ratsastin kerran liian vauhdikkaasti ja norsuparan jalka murtui.

-Korkeasaareen tuotiin joulun alla 1970 tai -71 Keski-Suomesta kaksi orpoa saukon pentua. Otimme ne kotiimme. Toinen ei kuntoutunut mutta toinen elpyi. Saukkotyttö Esteristä – uimari Esther Williamsin mukaan – tuli koko perheen iloinen joululahja ja se eli suurenmoisena lemmikkinämme täysikasvuiseksi asti.

Kumpi on tontumpi

Joulupukin maa on jäänyt Koiviston mieleen huimalta sopulivuodelta 1970, erityisenä luontokokemuksena. Luonnon monimuotoisuus on hänen mukaansa myös Lapissa kärsinyt ihmisen toiminnasta.

-Metsien rajusta käsittelystä on helppo osoittaa, että siitä kehkeytyneiden voittojen suuruus ei ole pitkä ilo vaan tapahtuneesta tulee ajan oloon itkun aihe.

Jouluisessa näkymässä on Koiviston mielestä sekä pysähtyneisyyttä että liikettä.

-Lunta maassa ja puissa. Mutta kun pihallani näen, kuinka orava hyppää kuusen oksalta toiselle ja kummastakin oksasta putoaa somasti kopallinen lunta, niin onhan se pikkuinen pippurilisä.

Entä kumpi on tontumpi, tonttutyttö vai kettutyttö?

-Kettutyttöihin pätee vanha totuus: Innostus ei saisi ylittää ymmärrystä. Tonttutytöistä ei voi sanoa samaa.

Kaarina Naski

piirrokset Korkeasaaresta Ilkka Koivisto

Mainokset

joulukuu 12, 2010

Maailma muuttuu – teatteri pysyy

Filed under: Kirjallisuus,Teatteri — kulttuuriusasuomeksi @ 4:55 pm

"Se joka syntyy, se itkee jo tuloansa maan lavealle narrin näyttämölle." Shakespearen Kuningas Lear Kansallisteatterissa 2005, ohjaus Reko Lundán. 50-vuotistaiteilijajuhlassaan Kansallisessa 15.11.2010 Salminen oli James Tyrone näytelmässä Pitkän päivän matka yöhön. O´Neillin klassikon on ohjannut Kurt Nuotio.

Esko Salminen – Raila Kinnunen

Toinen näytös. 392 s. WSOY

Teatteri kolahti Esko Salmiseen sananmukaisesti pikkupoikana, kun hän sai sangolla otsaan pukuhuoneen ovella. Nuoret näyttelijät tekivät jekkuja toisilleen – ämpärillinen vettä niskaan – ja Salmisen poika osui keskelle rintamalinjaa.

Värit, äänet ja tuoksut, ne kaikki olivat Eskon varhaista aistimaailmaa Kansallisteatterista. Molemmat vanhemmat, Kyllikki Väre ja Unto Salminen olivat näyttelijöitä.

Nyt 70-vuotiaana maestro juhlii puolivuosisataista taiteilijuuttaan. Työ jatkuu, ja teatterisukukin vain vahvistuu, sillä seuraava polvi on jo uinut samaan atmosfääriin.

Esko Salmisen ja Raila Kinnusen yhteistyö muistelmateoksen laatijoina testattiin jo 1997, jolloin julkaistiin Elämä Eskona. Nyt ilmestynyt Toinen näytös on sen täydennysosa, ja teos sisältää molemmat kirjat.

Salminen kertoo vivahteikkaasti ja analysoi rehellisesti, väliin kuin itsekin hämmästellen. Hänellä näyttää olevan assosioiva muisti, ja kun ”tiedostoissa”on määrättömiin kirjallisuudesta suodattunutta, kirjan anti ei ole lukijalle vähäinen. Pienen maan kulttuurilla on sen tekijäin kasvot. Salminen kuuluu ykkösketjuun ja häärää monella kentällä, monessa välineessä.

Raila Kinnunen on taitava kirjoittaja, joka ei salaa omaa ihailevaa asennettaan kohdehenkilöön. Tässä on hyvät ja huonot puolensa. Empatia tehostaa Salmisesta itsestään hohkaavaa lämpöä ja huumoria, itseironiaakin, mutta toisaalta häivyttää särmiä. Tiukempi rajaus olisi napakoittanut tekstiä. Löysät pois, kuten onnistuneissa ohjauksissa.

Käsittelytapa ”päivitysosuudessa” eroaa virkistävästi aiemmasta. Sisältö itsessään vain vahvistaa saatua käsitystä. Luovuus vaatii toteutuakseen oman prosessinsa, se paitsi antaa myös ottaa. Samalla kun ilmaisu kypsyy ja syvenee, tulkitsija kuluttaa surutta energiavarantoaan.

Rikki menemisen riski on olemassa. Lapsuus jätti traumansa – äidin varhainen poismeno, isän alkoholismi – ja fysiikka on näyttämöllä aina koetteilla, eritoten ikääntymisen myötä.

-Yksi elämäni hienoimmista kohtauksista, oman 11-vuotiaan Kristo-poikani kanssa, toteaa Esko Salminen tästä kuvasta. Episodi on Pushkinin Boris Godunovista Helsingin Kaupunginteatterissa 1985, ohjaus Kalle Holmbergin. Salmisen lapsista niin Kristo kuin Kreeta ovat näyttelijöitä, teatteritaiteen maisteriksi valmistuneita.

Mikään paljastuskirja Toinen näytös ei ole. Julkisuuden henkilöstä kirjoitetaan paljon jo muutenkin. Salmisen rakkaussuhteista toiset ovat päätyneet avioliittoon, toiset ei, mutta kaikista naisistaan hän puhuu kauniisti. Lapset ovat erityisen tärkeitä, uusioperheessä parhaimmillaan on oma erityinen voimansa.

Ja kokonaisuudessaan: nyt metsä näkyy puilta. Mestariksi ei ole tultu jättäytymällä varman päälle vaan uskaltautumalla rohkeisiin irtiottoihin, yhteiskunnalliseen tiedostamiseen, vastauksien etsimiseen työn kautta.

-Olen oppinut nöyryyttä ja helvetinmoisen määrän ylpeyttä, saattaa mies sanoa.

Oppi-isien, vastanäyttelijäin ja ystävyyden arvostus korostuvat. Vuosikymmenten mittaan on muistunut mieleen sekin, millä varmuudella Uljas Kandolin, entinen sukeltaja, vanhan kansan mies ja itseopiskellut näyttelijä uskoi siihen että:

”Kyllä elämä höylää kovimmankin pölkyn.”

Kaarina Naski

(kuvat ko. teoksesta)

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.