Kirjan ääni ja kirjailijan
Moni tietää tai luulee tietävänsä, mitä ovat hiipparit ja kännikalat. Mutta eihän se niin ole.
Hiipparit nimittäin kuuluvat samaan puolivesiluteiden luetteloon kuin kelliäiset, punkkiaiset ja vetiäiset. Kännikalaksi voi taas nimittää ruutanaa, joka pärjää jopa hapettomissa lammissa erikoisen aineenvaihduntansa turvin. Ruutanan maksa näet hajottaa sinne varastoitunutta sokeria alkoholiksi ja hapeksi vereen.
Takavuosienkin vähemmän aktiiviset koululaiset voivat nyt kohentaa tietämystään tutustumalla Lasse J. Laineen ja Iiris Kalliolan kirjoittamaan Suomen lasten luontokirjaan. Sen avulla he ovat tasavertaisessa asemassa koulunpenkkiä parhaillaan kuluttavien kanssa, joita hemmotellaan aina vain korkeatasoisemmilla tietokirjoilla.
Vuoden Luontokirjaksi 2010 valittu teos opastaa nokkelasti ja vähemmän ryppyotsaisesti havaitsemaan luontoa ja oppimaan asioita, jotka virikkeisessä nykypäivässä ovat vaarassa jäädä taka-alalle. Luonnonsuojelun kaunis ajatuskin kun nousee ennen muuta faktoista. Kuvitus tarjoaa näyttöä maamme luontokuvaajien upeasta työnjäljestä, ja tyylikäs typografia houkuttelee.
Tekijät ovat biologeja ja tietokirjailijoita, jotka eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ninpä otteessa maistuu omakohtaisuus ja ”paketin” sisällössä oikeaoppinen ammattieettinen suhtautuminen. Sisällysluetteloa pidetään usein välttämättömänä pahana mutta joskus seikkailu alkaa jo sieltä. Niin tässäkin tapauksessa. Kivierämaalla on sanana negatiivinen kaiku, mutta lisääpä alkuun attribuutti ”villi”, niin etköhän jo rupeakin näkemään kerrostalon kallion korvikkeena ja havaitsemaan kasveja jotka ovat ihan pihalla.
Ei hepokattia kämmenelle,
edes poikittain
Kirja opastaa huomaamaan metsissä niiden pikkuväen, kuuntelemaan puiden kertomuksia ja kantamaan huolta katoavista ikikuusikoista. Lukija voi painella niityillä pitkin pientareita, vaipua kaskisavujen muistoihin ja kysellä jäsenkorttia Sinikellojen klubiin. Vesistöosuudessa päästään kokemaan arvokas Itämeri ja kohtaamaan pohjan pedot, soilla voi maistella meheviä marjoja ja joutua vaikkapa peuran jäljille kun taas tuntureilla ihastellaan taivaan tulia ja ihmetellään rotkolaaksoja.
Luontoliikenteessä on joskus syytä näyttää ihmiselle punaista. Teoksessa varoitetaan esim. tappavan myrkyllisistä hullukaalista ja keltamosta, samoin nimensä mukaisesta myrkkykeisosta. Lasten on myös hyvä tietää, että niittyhepokatti ei sovellu poimittavaksi – se saattaa purra kipeästi – ja ettei sinilevän valtaama vesi sovellu edes saunavedeksi. Tekijät muistuttavat niin ikään, että nuijapäitä ei ole lupa ottaa edes omaan akvaarioon, sillä sammakot ja rupikonnat ovat rauhoitettuja. Joidenkin lajien kohdalla ovat tarpeen erityiset suojeluohjelmat.
Yli kymmenen kesää
sua jahtasin
Mikä Itämeren nykytilassa mahtaa askarruttaa biologia eniten?
-Paljon puhetta, vähän villoja! Eli paljon on kokouksia ja kannanottoja, mutta varsinaiset tekemiset ovat vähissä, Laine sanoo. Kuten tutkijat usein, hänkin on tavallaan ”kadonnutta aikaa etsimässä”. Erityisesti luonnon ystävää surettaa kukkaketojen, rantaniittyjen ja vanhojen metsien katoaminen Suomen luonnosta. Toista oli hänen mukaansa 1950-luvulla.
Jos Laineella olisi valta sanoa nykyajassa joillekin asioille stop, niin ensimmäisenä olisi kieltolistalla kaikkien vierasperäisten kasvien ja eläinten asettuminen Suomen luontoon. Sen salliminen ja edesauttaminen on hänen mielestään rikollista toimintaa.
-Lupiinit eivät kuulu teittemme pientareille. Ne ja muut tänne kuulumattomat vievät tilaa kotimaisilta kasveilta ja eläimiltä.
Luontohavainnoitsijoilla on muistissa elämyksiä, jollaisista tavikset eivät suuriakaan tiedä. Laine mainitsee omalta kohdaltaan mieleenpainuvimpana yli miljoonan arktisen vesilinnun (alli, mustalintu, pilkkasiipi) muuton Viron rannikolla toukokuussa 1996.
-Isäni oli kuollut viikkoa aiemmin, mutta tämä mykistävä luonnonnäytelmä antoi valtavasti voimaa ja nosti minut surusta.
Eräs luontokappale on Lasse J. Laineelle muita läheisempi. Häneltä kului yli kymmenen kesää ”Kertun tähden”.
-Kyseessä oli tutkimuskohteeni kirjokerttu, jonka kanssa vietin paljon aikaa Uudenmaan pensaikoissa 70- ja 80-luvuilla, ”lintumies” täsmentää.
Kaarina Naski
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx
Yhtä ja toista
USA:sta Suomeen
Suomen valkohäntäkauriskanta polveutuu Yhdysvalloista vuonna 1934 tuoduista kauriista, joista selvisi laivamatkalla hengissä yksi uros ja neljä naarasta.
Vähän yli sata vuotta sitten Suomesta vietiin vuosittain ulkomaille miljoonia jokirapuja, mutta vienti romahti rapuruton aiheuttamiin tuhoihin. Suomeen Pohjois-Amerikasta tuotu täplärapu kestää tautia melko hyvin, ja rapusaaliit ovat kasvussa.
Itämeren vesi ei ole selvästi suolaista eikä myöskään kokonaan suolatonta. Sinne syydetään liikaa ravinteita ja jätevesiä. Eläinlajit jäävät pienemmiksi kuin lajitoverinsa valtamerissä. Itämeressä ei ole yhtään kotoperäistä lajia. Sinne on asettunut noin 60 lisääntymiskykyistä tulokasta. Pohjois-Amerikasta ovat tulleet kauan sitten esimerkiksi vesikasvi nimeltä vesirutto ja merirokko, siimajalkainen äyriäinen.
Silakka on Atlantin sillin alalaji. Silakka ja sitä syövät eläimet ja ihmiset ovat saaneet kärsiä ympäristömyrkkyjen kertymisestä ravintoketjuun. (faktaa luontokirjasta)
xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 