USAsuomeksi kulttuurikatsaus

maaliskuu 15, 2011

Luontevasti luonnosta

Filed under: Kirjallisuus,Luonto — kulttuuriusasuomeksi @ 9:45 pm

Kirjan ääni ja kirjailijan

Iitissä 1946 syntynyt Lasse J. Laine on tuottelias kirjoittaja. Hänet tunnetaan sekä lintuoppaistaan että eloisista lehtiartikkeleistaan. Laine asuu Inkoon Degerbyssä. - Kuva Jouni Harala.

Moni tietää tai luulee tietävänsä, mitä ovat hiipparit ja kännikalat. Mutta eihän se niin ole.

Hiipparit nimittäin kuuluvat samaan puolivesiluteiden luetteloon kuin kelliäiset, punkkiaiset ja vetiäiset. Kännikalaksi voi taas nimittää ruutanaa, joka pärjää jopa hapettomissa lammissa erikoisen aineenvaihduntansa turvin. Ruutanan maksa näet hajottaa sinne varastoitunutta sokeria alkoholiksi ja hapeksi vereen.

Takavuosienkin vähemmän aktiiviset koululaiset voivat nyt kohentaa tietämystään tutustumalla Lasse J. Laineen ja Iiris Kalliolan kirjoittamaan Suomen lasten luontokirjaan. Sen avulla he ovat tasavertaisessa asemassa koulunpenkkiä parhaillaan kuluttavien kanssa, joita hemmotellaan aina vain korkeatasoisemmilla tietokirjoilla.

Vuoden Luontokirjaksi 2010 valittu teos opastaa nokkelasti ja vähemmän  ryppyotsaisesti havaitsemaan luontoa ja oppimaan asioita, jotka virikkeisessä nykypäivässä ovat vaarassa jäädä taka-alalle. Luonnonsuojelun kaunis ajatuskin kun nousee ennen muuta faktoista. Kuvitus tarjoaa näyttöä maamme luontokuvaajien upeasta työnjäljestä, ja tyylikäs typografia houkuttelee.

Tekijät ovat biologeja ja tietokirjailijoita, jotka eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ninpä otteessa maistuu omakohtaisuus ja ”paketin” sisällössä oikeaoppinen ammattieettinen suhtautuminen. Sisällysluetteloa pidetään usein välttämättömänä pahana mutta joskus seikkailu alkaa jo sieltä. Niin tässäkin tapauksessa. Kivierämaalla on sanana negatiivinen kaiku, mutta lisääpä alkuun attribuutti ”villi”, niin etköhän jo rupeakin näkemään kerrostalon kallion korvikkeena ja havaitsemaan kasveja jotka ovat ihan pihalla.

Ei hepokattia kämmenelle,

edes poikittain

Lasse J. Laine - Iiris Kalliola, Suomen lasten luontokirja. 232 s., nelivärikuvitus, Otava

Kirja opastaa huomaamaan metsissä niiden pikkuväen, kuuntelemaan puiden kertomuksia ja kantamaan huolta katoavista ikikuusikoista. Lukija voi painella niityillä pitkin pientareita, vaipua kaskisavujen muistoihin ja kysellä jäsenkorttia Sinikellojen klubiin. Vesistöosuudessa päästään kokemaan arvokas Itämeri ja kohtaamaan pohjan pedot, soilla voi maistella meheviä marjoja ja joutua vaikkapa peuran jäljille kun taas tuntureilla ihastellaan taivaan tulia ja ihmetellään rotkolaaksoja.

Luontoliikenteessä on joskus syytä näyttää ihmiselle punaista. Teoksessa varoitetaan esim. tappavan myrkyllisistä hullukaalista ja keltamosta, samoin nimensä mukaisesta myrkkykeisosta. Lasten on myös hyvä tietää, että niittyhepokatti ei sovellu poimittavaksi – se saattaa purra kipeästi – ja ettei sinilevän valtaama vesi sovellu edes saunavedeksi. Tekijät muistuttavat niin ikään, että nuijapäitä ei ole lupa ottaa edes omaan akvaarioon, sillä sammakot ja rupikonnat ovat rauhoitettuja.  Joidenkin lajien kohdalla ovat tarpeen erityiset suojeluohjelmat.

Yli kymmenen kesää

sua jahtasin

Mikä Itämeren nykytilassa mahtaa askarruttaa biologia eniten?

-Paljon puhetta, vähän villoja! Eli paljon on kokouksia ja kannanottoja, mutta varsinaiset tekemiset ovat vähissä, Laine sanoo. Kuten tutkijat usein, hänkin on tavallaan ”kadonnutta aikaa etsimässä”. Erityisesti luonnon ystävää surettaa kukkaketojen, rantaniittyjen ja vanhojen metsien katoaminen Suomen luonnosta. Toista oli hänen mukaansa 1950-luvulla.

Jos Laineella olisi valta sanoa nykyajassa joillekin asioille stop, niin ensimmäisenä olisi kieltolistalla kaikkien vierasperäisten kasvien ja eläinten asettuminen Suomen luontoon. Sen salliminen ja edesauttaminen on hänen mielestään rikollista toimintaa.

-Lupiinit eivät kuulu teittemme pientareille. Ne ja muut tänne kuulumattomat vievät tilaa kotimaisilta kasveilta ja eläimiltä.

Luontohavainnoitsijoilla on muistissa elämyksiä, jollaisista tavikset eivät suuriakaan tiedä. Laine mainitsee omalta kohdaltaan mieleenpainuvimpana yli miljoonan arktisen vesilinnun (alli, mustalintu, pilkkasiipi) muuton Viron rannikolla toukokuussa 1996.

-Isäni oli kuollut viikkoa aiemmin, mutta tämä mykistävä luonnonnäytelmä antoi valtavasti voimaa ja nosti minut surusta.

Eräs luontokappale on Lasse J. Laineelle muita läheisempi. Häneltä kului yli kymmenen kesää ”Kertun tähden”.

-Kyseessä oli tutkimuskohteeni kirjokerttu, jonka kanssa vietin paljon aikaa Uudenmaan pensaikoissa 70- ja 80-luvuilla, ”lintumies” täsmentää.

Kaarina  Naski

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Yhtä ja toista

USA:sta Suomeen

Suomen valkohäntäkauriskanta polveutuu Yhdysvalloista vuonna 1934 tuoduista kauriista, joista selvisi laivamatkalla hengissä yksi uros ja neljä naarasta.

Vähän yli sata vuotta sitten Suomesta vietiin vuosittain ulkomaille miljoonia jokirapuja, mutta vienti romahti rapuruton aiheuttamiin tuhoihin. Suomeen Pohjois-Amerikasta tuotu täplärapu kestää tautia melko hyvin, ja rapusaaliit ovat kasvussa.

Itämeren vesi ei ole selvästi suolaista eikä myöskään kokonaan suolatonta. Sinne syydetään liikaa ravinteita ja jätevesiä. Eläinlajit jäävät  pienemmiksi kuin lajitoverinsa valtamerissä. Itämeressä ei ole yhtään kotoperäistä lajia. Sinne on asettunut noin 60 lisääntymiskykyistä tulokasta. Pohjois-Amerikasta ovat tulleet kauan sitten esimerkiksi vesikasvi nimeltä vesirutto ja merirokko, siimajalkainen äyriäinen.

Silakka on Atlantin sillin alalaji. Silakka ja sitä syövät eläimet ja ihmiset ovat saaneet kärsiä ympäristömyrkkyjen kertymisestä ravintoketjuun. (faktaa luontokirjasta)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

maaliskuu 1, 2011

Panula on kapujen kapu

Filed under: Kirjallisuus,Musiikki — kulttuuriusasuomeksi @ 2:05 am

Kirjan ääni ja kirjailijan

Veljekset kuin ilvekset. Akateemikko Jorma Panula, kapellimestari, säveltäjä, sovittaja. Panula asuu Kirkkonummella, mutta vetää mestarikursseja ympäri maailman. Vaasassa on järjestetty vuodesta 1999 lähtien noin joka kolmas vuosi Panulan nimikkokapellimestarikilpailu. Ja Atso Almila, kapellimestari ja tuottelias säveltäjä. - Kuva Heini Lehväslaiho.

Pohjanmaan poika, Jorma Panula (s.1930) soitti pikkupoikana kakkosviulua perheorkesterissa ja myöhemmin urkuja Kauhajoen kirkossa. Niin, ja ”pianua tanssiorkesteris, sieltä sitä oppi perkelehemmoosia tekniikoita…” Kanttoriopintojen myötä hänelle kirkastui sittemmin mitä haluaisi isona. Hän kirjoitti Sibelius-Akatemian vararehtorille Sulho Rannalle, että mitä jos kapellimestariluokalle… Vastaus oli myönteinen, ja Panula on keksivinään selityksen: ”Ranta oli Peräseinäjoelta kotoisin, pohojalaanen.— En mois varmasti päässy jos olis ollu kokehet.”

Sama mies vastaanotti Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian musiikkipalkinnon 1997 ja Tasavallan presidentti Tarja Halosen myöntämän akateemikon arvonimen 2006. Panulan ”pajasta” ovat valmistuneet Suomen kansainväliset tähdet Salosesta Sarasteeseen, Vänskästä Oramoon, Mälkkiin ja Franckiin. Mitä sanoi tämä maailman tunnetuimpiin kapellimestarikouluttajiin lukeutuva maestro akateemikkonimityksestään: ”Hävettää. Tämmöistä suurta meininkiä. Olen pelimannimies.”

Atso Almila, Jorma Panula, Vaistoa on vaikia opettaa. 277 s. Teos

Panulan kapuluokalla oli myös Atso Almila (s.1953), joka on toiminut Sibelius-Akatemiassa orkesterinjohdon yliassistenttina vuodesta 1991 lähtien sekä orkesterinjohdon lehtorina 2000-luvulla aina viime vuoteen asti. Almila on  Kuopion kaupunginorkesterin 2. kapellimestari.

Panula ja Almila ovat enemmän kuin opettaja ja oppilas, he ovat kollegoita, kavereita, hengenheimolaisia. Tähän käsitykseen tulee luettuaan hiljattain ilmestyneen teoksen Vaistoa on vaikia opettaa. Almilan kirjoittama kirja on ennen muuta taiteilijan analyysi toisesta, oivaltava, arvostava ja hauska. Se tarjoaa myös runsaasti ”heijastuksia” eli tietoa ja päätelmiä siitä, mitä heistä – Panulan kapuluokkalaisista – tuli  ja kohdehenkilön osalta kiinnostavaa faktaa ”tempusta  ja miten se tehtiin”.

Teokselle voi veikata menestystä myös Suomen rajojen ulkopuolella, sillä Panulan nimi ja maine ovat tuttuja maanosassa jos toisessa.

Hulututa hulututa

Koko elämän ja sen muodon jakamista on kirjan mukaan ollut opiskelu Panulan johdolla.

”Parhaimmillaan luokka oli kuin yhtä perhettä. — Ja vielä kahdeksankymmentäluvulla oli selvää, että jokainen luokan läpäissyt oli myös avannossa karaistu.”

Ruoditaan musiikin syntyä:

”Jos ajatellaan historiaa, niin joku tuolla djangelissa on rummuttanu, hulututa, hulututa, ja sitte on ollu kaks ja kolme muuta, ja sitte se yks on sanonu että älkää näin, ja niin se on ollu yhtäkkiä säveltäjä, kun se on korjannu, että näin tehrään”, kuvailee akateemikko.

Ja musiikin johtamista:

Almila: Tehtävä on puhdistaa traditiota, mennä takaisin alkulähteille. —Tässä on aika vähän mitään taikuutta.

Panula: Ei pirä hakia monimutkaasuutta sieltä mihinä sitä ei oo. Rehellisesti, yksinkertaasesti ja informatiivisesti.

Johtamisen tahaton koomisuus, pedanttisuus, liiallinen analysointi tai itsestäänselvyyksien opettaminen  ja kansainväliset mentaliteettierot joutuvat luupin alle.

Suomalaisille muusikoille ei ole tarpeen selittää, mitä on ukkonen ja salamointi. Vaisto voi pettää. ”Valittoo väärin, vetää show`ta. Vaistua on vaikia opettaa.”

Häiritsevät ulkoiset seikat kapellimestarin työssä korjataan, siksi videointi on opetuksessa välttämätön. Nuori ja lahjakas virolaiskapellimestari Olari Elts mm. sai kilpailumenestyksestään huolimatta oppi-isänsä, Panulan mainitsemaan haastattelijalle, että hiomista vielä on. Hän puhui Eltsin hollantilaistekniikasta. Mikä se sellainen tekniikka sitten on: ”Käret heiluu kussaatana tuulimyllyn siivet.”

Truivaase siitä!

Niihin oppilaisiin, joilla taatusti on myötäsyntyistä musiikin ja sen johtamisen vaistoa, kuuluvat mm. Esa-Pekka Salonen ja Jukka-Pekka Saraste. He ovat ammentaneet paitsi Panulan persoonallisesta valovoimasta opetustyössä myös hänen pohjalaisuudestaan, niinkuin koko kapuluokka. Salonen kertoi kuvaavan esimerkin yleisölle Panulan 70-vuotispäivän juhlakonsertissa:

”Kun Saraste ja minä oltiin Jorman luokalla niin aika usein kun alettiin epäröidä tai tuntui jotenkin epävarmalta, niin Jorma sano että TRUIVAASE SIITÄ. Ja me sitten ruvettiin miettimään tykönämme että mitähän tää truivaseminen varsinaisesti on. Jorma sano että ”truivaaset saatana – jottei TIHKAASE”. Ja me ei tultu tästä, uusmaalais- ja hämäläispojat, se viisaammiks.”

Mutta TRUIVIn Panula sai 50-vuotispäivänään. Tekivät nimittäin E-P ja J-P opettajalleen sellaisen lahjaksi.Vanerista. Tarkempi kuvailu designista ei sisältynyt Finlandia-talon juhlakonsertissa kuultuun tervehdykseen.

Atso Almilan mukaan Jorma Panula ihmetteli silmät kirkkaina lukiessaan kirjaan vietyjä lausumiaan: ”Kiroolenko mä nuan saatanasti?”

”On Friskosssa käyty

ja Orekoni nähty”

Helsingin kaupunginorkesteri teki Panulan johdolla ensimmäisen Yhdysvaltain -kiertueensa 1968. Mestarikursseja Panula on  pitänyt eri puolilla maailmaa, myös Yhdysvalloissa.

Atso Almila on säveltänyt siirtolaisoopperan Ameriikka, jonka libretto on Antti Tuurin. Sen kantaesitys oli 1992 Ilmajoella Jussi Tapolan ohjaamana. Vuonna 1996 Almila oli esiintyjänä Finnfestissä Marquettessa, samoin kuin oopperalaulaja Jorma Hynninen.

Akateemikon tähtioppilaista Osmo Vänskä yhdistetään Minnesota Orchestraan, Esa-Pekka Salonen Los Angeles Philharmoniciin ja Jukka-Pekka Saraste Kanadaan ja Toronto Symphony Orchestraan. Suurta kansainvälistä mainetta on  kertynyt niin  kapellimestareille kuin heidän johtamilleen orkestereille.

Yksinomaan kapujen kapu ei siis voi sanoa Lännen lokaria mukaillen: ”olen kulkenu vaikka missä”…

Kaarina Naski

Pidä blogia WordPress.comissa.