Edgar-kilpaan yltänyt teos

”Minun elämä on

justhin ku Kyynellaakso”

”Minä uskon Jumalaan suomalaisten taivaiden tähden.” Kenen uskontunnustukseen tämä kuuluu? Kuka näin tunteisiin vetoavasti on sanonut?

Pitihän se arvata, ulkomaalainen! Toisesta taustasta tullut näkee tarkemmin. Ja toteamus saa vielä täydennystä: ”Keväisin ja syksyisin taivas on tummansininen tai violetti ja auringonlasku kestää tunteja. Aurinko kiertyy himmeänoranssiksi palloksi ja värjää pilvet punaisiksi tai sinipunaisiksi valleiksi, joissa on hopeareunat.”

Helsinkiläistynyt amerikkalaiskirjailija Jim Thompson (s. 1964) on katsellut suomalaisia sekä pelottavan kriittisesti että empaattisen armeliaaasti.

Aikamoinen lyyrikko ja koloristi – sitäkin – on edellä siteerattu amerikkalainen Jim Thompson, joka on asunut Suomessa 1990-luvulta lähtien. Varsinaisesti hän on nimittäin rikoskirjailija, aika kovan kaliiperin sitäpaitsi.

Kiinnostus kyseistä kirjailijaa (s. 1964) kohtaan on parhaillaan suuri, sillä Snow Angels, Lumienkelit nimettiin Yhdysvalloissa Edgar Allan Poe -dekkaripalkintoehdokkaaksi.  Kilpa ratkesi 28.4. , ja vaikkei onni suosinutkaan Thompsonia,  pelkkä pääsy viiden ehdokkaan  listalle on jo iso meriitti.  Kyseinen mittelö noteerataan maailmalla korkealle.

Asetelma  Thompsonin osalta on suomalaisittain monella tapaa mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi, että teoksen suomennos oli saatavilla jo ennen alkukielistä painosta, joka ilmestyi Yhdysvalloissa Putnamin kustantamana viime vuonna. Thompsonin Snow Angels sukelsi   pää edellä edgar-ehdokkaaksi esikoisromaanien sarjaan. Voiton vei kuitenkin Bruce De Silva rikosromaanillaan Rogue Island (Helsingin Sanomat 1.5.)

Ennen Lumienkeleitä  ”esikoiskirjailijalta” oli julkaistu suomeksi jo yksi teos. Kolmas ilmestyi viime vuonna ja neljäs, Kylmä kuolema, aivan vastikään. Nyt ovat levikkihanat auenneet, käännösoikeuksia on myyty moneen maahan.

Kaksoisvalotuksella

Jim Thompson, Lumienkelit, 263 s. Suomennos Tarja Lipponen. Johnny Kniga Kustannus.

Lumienkelit on vetävä, aikaamme istuva rikostarina, jonka tapahtumapaikkana on Suomen Lappi. Luonnon eksotiikka on itsestäänselvyys ja jotkut väittämät mielenkiintoisia, kuten vaikkapa se että revontulet voi haistaa, jopa kuulla.

Mutta upeimmin kirjan voi nähdä toimivan sosiaalipsykologisella tasolla, suomalaisen luonteen ja käyttäytymisen analyysinä. Thompsonin menetelmänänä on kaksoisvalotus, hänen minäänsä, alter egoaan, tavoittaa sekä tutkintaa johtavan ylikomisarion Kari Vaaran että tämän vaimon, amerikkalaisen bisnesnaisen Katen persoonassa. Katen suulla kirjailija pääsee ihmettelemään vapaasti pohjoisen kansaa, sen erikoislaatuisuutta hyvässä ja pahassa ja toisaalta hakemaan alkuasukkaan ja poliisin roolissa selityksiä sille miksi on näin.

Julmia tekoja

Rikos, jota Vaara kittiläläiskollegoineen selvittää, on somalialaistaustaisen filmitähden Sufia Elmin erityisen raaka murha, häpäisyn ja koston  tunnusmerkein. Pian ilmenee, että syrjäinen kylä on kokonaisen rikosketjun näyttämönä.

Pelottavalla tavalla tarina on sekä paikallinen että kansainvälinen. Tumman kaunottaren surmalla on yhtymäkohtia Mustan Dahlian legendaan amerikkalaisessa rikoshistoriassa, mutta samalla tulee esille myös nykypäivän ihmisten suhtautuminen pakolaisiin omassa yhteiskunnassamme. Niin ikään valottuu  kulttuurien törmäys maahanmuuttajien kannalta.

Suomalaisissa nähdään taipumus piilorasismiin, vaiteliaaseen syrjintään, samalla kun kumotaan se ”harhakäsitys, jonka mukaan maa on turvallinen ja rauhallinen”.

Ei kaikkea

saata korjata

”Kun puhun ihmisille”, sanoo amerikkalainen Kate, ”he nauravat harvoin tai edes hymyilevät, jolleivät ole humalassa. Suomalaiset ovat salamyhkäisiä.” Kari Vaara puolustaa, hän puhuu kotiseutunsa äärimmäisestä ympäristöstä, ihmisten levollisesta yksinäisyydestä ja virheiden tekemisen pelosta. ”Jos emme osaa tehdä asiaa kunnolla, meidän on vaikea tehdä sitä ollenkaan”.

Thompson käsittelee väestön tiukkarajaista uskonnollisuutta, alkoholisoitumista, apeutta, nöyryyttä ja miehen itkua. Pohjoisen murteella – jonka kääntäjä Tarja Lipponen on saanut hienosti jengoilleen – vastataan muutamalla sanalla meille, jotka arvelemme, että surusta ja ongelmista pitäisi puhua. Näin:

”Ei kaikkea saata korjata. Ei ole mithän puhuttavaa”.

Tai näin:

”Autiota aikaa. Minun elämä on justhin ku Kyynellaakso.”

Kaarina Naski

Osaavia ja onnellisia Pohjanlahden rannalta

Kirjan ääni ja kirjailijan

Juha Ruusuvuori, Muukalainen Rantaruotsissa, 152 s., kuvitus Leif Sjöström. WSOY

Jollei meillä ole edes sitä muistikuvaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, että siellä postilaatikot ovat siistimpiä, niin ehkäpä pikakurssi olisi tarpeen. Kolmen vartin pohjalainen, kirjailija Juha Ruusuvuori Turunmaalta on hyvä opas, sillä hän muisti sentään lapsuudestaan juuri nuo postilaatikot.

Sekä suomenruotsalaisuudessa että pohjalaisuudessa on Österbotten luku sinänsä – länteen päin kallellaan, Ruotsin televisiota katsellaan ja pelkästään duurissa lauletaan!

Murre kuuluu olevan paikoin sen verran vaikeata, ettei hätäkeskuksen päivystäjäkään arvannut millaiseen ahdinkoon itse joutuisi, kun soittaja parkaisi korvaan: ”Tjeljän a plompa i fjäälin!” Olisi pitänyt osata närpiötä, että olisi heti hoksannut miesparan vaimon pudonneen mereen…

Valkoinen läikkä

kartalla?

Ruusuvuori kirjoittaa elävästi. Hänen kerallaan on rattoisa vaeltaa, ottaa vastaan informaatiota, testata omia käsityksiään. Teoksen nimi on Muukalainen Rantaruotsissa, ja siihen tuovat oman ryytinsä Leif Sjöströmin piirrokset. Alkuasukkaana Sjöström saa myös äänensä kuuluville. Hän asuu Maalahdessa, kaksikielisessä ruotsipainotteisesessa kunnassa.

Haastatteluin ja lähdekirjallisuuteen tukeutuen tekijä pyrkii vakuuttamaan lukijansa siitä, ettei Rantaruotsia parane vähätellä. Yksi kolmannes suomenruotsalaisista asuu nimenomaan Pohjanmaalla ja on tehnyt omaisuuksia omalla työllä, vaikkakin ”Amerikasta ja Ruotsista napatut innovaatiot ja salakuljetus ovat olleet apuna”. Edelleen kirjailija painottaa, että Suomen kulttuuri ja talouselämä on luotu paljolti suomenruotsalaisten voimin.

Samalta

planeetalta

Toimittajataustainen Juha Ruusuvuori (s. 1957) on toiminut vapaana kirjailijana vuodesta 1993 saakka. "Rantaruotsi" on hänen kahdestoista proosateoksensa. Finlandia-palkintoehdokkuuksia on meriittinä kaksi. Lisäksi hän on kirjoittanut neljä lastenkirjaa. Alkuaan oululainen Ruusuvuori asuu nykyisin Taalintehtaalla (Dalsbruk) Kemiönsaarella. - Kuva Veikko Somerpuro

Kirjailija on käynyt toteamassa, millaisesta taustasta ovat nousseet Runebergit, Topeliukset, moottori-Wickströmit, tunnetut tiedemies-, pappis-, laivanvarustaja- ja merenkävijäsuvut. Hän on löytänyt vankan jatkuvuuden luovuudessa – niin taiteessa kuin tieteessä –  nykypäivään ja pohtii yrittäjyyttä vertailukohteena suurteollisuus . ”Pienyrittäjyys näyttää takaavan huomattavasti vakaammat taloudelliset olot kuin suurteollisuuteen luottaminen”, hän pohtii.  Ensimainitusta todistaa monen Rantaruotsin paikkakunnan elinkeinoelämä,  ja surullisentuoreena esimerkkinä jälkimmäisestä on Metsä-Botnian sellutehtaan lakkauttaminen, joka lopetti Kaskisissa kertaheitolla kolmesataa työpaikkaa.

Pohjalaisuuden kliseenomaisesti tutut ominaisuudet – uhosta uskonnollisuuteen, väkivaltaisuudesta valmiuteen lähteä merten taa parempaa tulevaisuutta rakentamaan – kaikki ne ovat olleet näkyvissä myös rantaruotseissa.

Mutta erojakin on. Suhtautuminen maahanmuuttajiin esimerkiksi on myönteisempää kuin suomenkielisten keskuudessa. Pohjanmaan ruotsinkielissä kunnissa onkin paljon muualta tulleita, eikä toisennäköinen työkaveri ole kummajainen yhtä vähän kuin hänen puuttellinen kielitaitonsa manittava asia.

Kaupungissa

kaikki hyvin

Uusikaarlepyy oli pitkään, jollei ole vieläkin Suomen onnellisimman kaupungin maineessa.  Onnellisuuden mittaaminen ei ole helppoa sanoi sen sitten millä kielellä hyvänsä. Mainitsisitko Juha Ruusuvuori kolme sellaista seikkaa, jotka edesauttavat onnellisuutta?

-Ihmisten valmius auttaa toisiaan, riittävät sosiaalipalvelut ja paikallinen pitkä historia.

Ollaan kutsuilla. Jos ranskalaiset pälyilevät naisia, italiaanot tarkistavat charmiaan kaikista mahdollisista peileistä ja suomalaiset tuijottavat haaleasti seinille, niin mitä tekevät suomenruotsalaiset?

-Pölisevät ja hihittävät keskenään.

Hyvä pointti ”pakkoruotsi” -keskusteluun?

-Pakkomatematiikka heti pois kouluista!

Kaikki viha on pahasta. Mikä muukalaisvihassa erityisesti?

-Perusteettomuus.

Kaarina Naski

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Työn jäljestä

mies punnitaan

Toimeliaat pohjalaiset, äidinkielestä riippumatta, ovat olleet rakentamassa Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Kurt Gullberg kertoo kahdeksasta pedersöreläisestä, jotka niinkin myöhään kuin 1970-luvulla läksivät Kanadan Vancouveriin. He jäivät sinne, opiskelivat lattianlaittoa ja pianpa oli kaupungissa kahdeksan uutta pedersöreläistä lattiafirmaa.

Hyvä ammattimies saa aina töitä Amerikassa, jossa arvostetaan ahkeruutta, eikä siirtolaisten kielitaidolla ole ollut niin suurta väliä. Eräskin pohjalainen kirvesmies matkusteli pitkin laajaa mannerta, pysähteli välillä työmailla, eikä matkansa lopussakaan osannut sanoa englanniksi muuta kuin ”coffee and pie” (kahvi ja piirakka).

Karjalaisuus takaisin

Suomalaiset naislaulajat sössäävät ja suhistavat ässää, mieslaulajat värisyttelevät ja kokevat vonkua miehekkäästi. Miksi aina ryvetään häpeässä ja kadutaan eikä olla iloisia? Haluan Karjalan tai ainakin karjalaisen luonteen takaisin.

Vanhaan hyvään aikaan monista ruotsalaisista schlagereista tehtiin myös suomenkieliset versiot. Senkö takia suomalainenkin iskelmämusiikki kuulosti hieman hilpeämmältä vielä 70-luvulle tultaessa. Mitä tapahtui silloin, kun kaikki muuttui molliksi? Ehkä suomalaiset alkoivat itse säveltää ja sovittaa. Kauas taakse jäivät 20-luvun kupletit, J. Alfred Tanner ja Viipuri.

(Poimintoja em. kirjasta)

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx