”Minun elämä on
justhin ku Kyynellaakso”
”Minä uskon Jumalaan suomalaisten taivaiden tähden.” Kenen uskontunnustukseen tämä kuuluu? Kuka näin tunteisiin vetoavasti on sanonut?
Pitihän se arvata, ulkomaalainen! Toisesta taustasta tullut näkee tarkemmin. Ja toteamus saa vielä täydennystä: ”Keväisin ja syksyisin taivas on tummansininen tai violetti ja auringonlasku kestää tunteja. Aurinko kiertyy himmeänoranssiksi palloksi ja värjää pilvet punaisiksi tai sinipunaisiksi valleiksi, joissa on hopeareunat.”

Aikamoinen lyyrikko ja koloristi – sitäkin – on edellä siteerattu amerikkalainen Jim Thompson, joka on asunut Suomessa 1990-luvulta lähtien. Varsinaisesti hän on nimittäin rikoskirjailija, aika kovan kaliiperin sitäpaitsi.
Kiinnostus kyseistä kirjailijaa (s. 1964) kohtaan on parhaillaan suuri, sillä Snow Angels, Lumienkelit nimettiin Yhdysvalloissa Edgar Allan Poe -dekkaripalkintoehdokkaaksi. Kilpa ratkesi 28.4. , ja vaikkei onni suosinutkaan Thompsonia, pelkkä pääsy viiden ehdokkaan listalle on jo iso meriitti. Kyseinen mittelö noteerataan maailmalla korkealle.
Asetelma Thompsonin osalta on suomalaisittain monella tapaa mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi, että teoksen suomennos oli saatavilla jo ennen alkukielistä painosta, joka ilmestyi Yhdysvalloissa Putnamin kustantamana viime vuonna. Thompsonin Snow Angels sukelsi pää edellä edgar-ehdokkaaksi esikoisromaanien sarjaan. Voiton vei kuitenkin Bruce De Silva rikosromaanillaan Rogue Island (Helsingin Sanomat 1.5.)
Ennen Lumienkeleitä ”esikoiskirjailijalta” oli julkaistu suomeksi jo yksi teos. Kolmas ilmestyi viime vuonna ja neljäs, Kylmä kuolema, aivan vastikään. Nyt ovat levikkihanat auenneet, käännösoikeuksia on myyty moneen maahan.
Kaksoisvalotuksella

Lumienkelit on vetävä, aikaamme istuva rikostarina, jonka tapahtumapaikkana on Suomen Lappi. Luonnon eksotiikka on itsestäänselvyys ja jotkut väittämät mielenkiintoisia, kuten vaikkapa se että revontulet voi haistaa, jopa kuulla.
Mutta upeimmin kirjan voi nähdä toimivan sosiaalipsykologisella tasolla, suomalaisen luonteen ja käyttäytymisen analyysinä. Thompsonin menetelmänänä on kaksoisvalotus, hänen minäänsä, alter egoaan, tavoittaa sekä tutkintaa johtavan ylikomisarion Kari Vaaran että tämän vaimon, amerikkalaisen bisnesnaisen Katen persoonassa. Katen suulla kirjailija pääsee ihmettelemään vapaasti pohjoisen kansaa, sen erikoislaatuisuutta hyvässä ja pahassa ja toisaalta hakemaan alkuasukkaan ja poliisin roolissa selityksiä sille miksi on näin.
Julmia tekoja
Rikos, jota Vaara kittiläläiskollegoineen selvittää, on somalialaistaustaisen filmitähden Sufia Elmin erityisen raaka murha, häpäisyn ja koston tunnusmerkein. Pian ilmenee, että syrjäinen kylä on kokonaisen rikosketjun näyttämönä.
Pelottavalla tavalla tarina on sekä paikallinen että kansainvälinen. Tumman kaunottaren surmalla on yhtymäkohtia Mustan Dahlian legendaan amerikkalaisessa rikoshistoriassa, mutta samalla tulee esille myös nykypäivän ihmisten suhtautuminen pakolaisiin omassa yhteiskunnassamme. Niin ikään valottuu kulttuurien törmäys maahanmuuttajien kannalta.
Suomalaisissa nähdään taipumus piilorasismiin, vaiteliaaseen syrjintään, samalla kun kumotaan se ”harhakäsitys, jonka mukaan maa on turvallinen ja rauhallinen”.
Ei kaikkea
saata korjata
”Kun puhun ihmisille”, sanoo amerikkalainen Kate, ”he nauravat harvoin tai edes hymyilevät, jolleivät ole humalassa. Suomalaiset ovat salamyhkäisiä.” Kari Vaara puolustaa, hän puhuu kotiseutunsa äärimmäisestä ympäristöstä, ihmisten levollisesta yksinäisyydestä ja virheiden tekemisen pelosta. ”Jos emme osaa tehdä asiaa kunnolla, meidän on vaikea tehdä sitä ollenkaan”.
Thompson käsittelee väestön tiukkarajaista uskonnollisuutta, alkoholisoitumista, apeutta, nöyryyttä ja miehen itkua. Pohjoisen murteella – jonka kääntäjä Tarja Lipponen on saanut hienosti jengoilleen – vastataan muutamalla sanalla meille, jotka arvelemme, että surusta ja ongelmista pitäisi puhua. Näin:
”Ei kaikkea saata korjata. Ei ole mithän puhuttavaa”.
Tai näin:
”Autiota aikaa. Minun elämä on justhin ku Kyynellaakso.”
Kaarina Naski