Omakustanteiden määrä on 2000-luvulla ollut selvässä nousussa. Kun kyseisiä julkaisuja vuonna 2001 ilmestyi 1173, oli vuonna 2010 päästy jo reippaasti yli 1700:n.
Kysymys ei ehkä niinkään ole kansan aloitekyvyn tai muistin vireytymisestä vaan siitä, että nykyaikainen painotekniikka on madaltanut julkaisukynnystä.
Kansallisarkistossa suhtaudutaan muisteluintoon mielenkiinnolla ja positiivisin odotuksin.
-Yksityishenkilöiden arkistot täydentävät merkittävällä tavalla viranomaisten aineistoja. Ne välittävät tietoa arjesta, perheiden elämästä, yksilöiden ajatuksista ja arvostuksista ja luovat tärkeällä tavalla ajankuvaa, sanoo kansallisarkiston pääjohtaja ja valtionarkistonhoitaja Jussi Nuorteva. Hän painottaa, että historiantutkimus perustuu kokonaan säilyneisiin alkuperäislähteisiin.
Kansallisarkiston tehtävänä on Nuortevan (s. 1954) mukaan varmistaa, että arkistoaineistojen avulla tutkimus voi luoda tasapuolisen ja luotettavan kuvan Suomen historiasta ja yhteiskunnan toimijoista eri aikoina. Kansallisarkistossa ja seitsemässä maakunta-arkistossa säilytetään paljon yksityistä aineistoa. Painetuista julkaisuista vastaavat Kansalliskirjasto ja muut kirjastot, audiovisuaalisesta materiaalista Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA, kun taas esineet kuuluvat museoon. Yksiköt toimivat tarvittaessa yhteistyössä.
Ns. valtionapuarkistoja rahoitetaan myös Kansallisarkiston kautta. Suurimmat näistä ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Svenska litteratursällskapet, vastuullaan kansanperinne ja kirjallisuus.
Alueellisen
identiteetin pohjalta
-Yksityishenkilöiden aineistoja on säilynyt jo keskiajalta, tosin ne liittyvät etupäässä talouteen ja omaisuuteen, Nuorteva kertoo. -1600-luvulta on jo varsin paljon tietoa, vaikka valtaosa Suomessa olleesta aineistosta onkin tuhoutunut sodissa ja tulipaloissa vuosisatojen aikana. Eniten tuhoa aiheutti Turun palo 1827.
Yksityisistä muistoista koostunut kollektiivinen muisti ulottuu siis kauas, mutta erityistä piristymistä siinä on tapahtunut 2000-luvulla. Suunnittelija Maarit Huttunen Suomen ISBN-keskuksesta täsmentää, että omakustannejulkaisuja ilmestyi vuosikymmenen puoleenväliin mennessä selvästi kasvavalla vauhdilla. Vuoden 2006 jälkeenkin on vuosittaista lisäystä ollut mutta vähäisempää.
Nykypäivän ilmiöihin kuuluu, että verkkojulkaisut ovat kuvassa mukana yhä merkittävämmällä tavalla.
-Monet henkilöt ja yhteisöt pitävät blogeja tai verkkosivustoja, joille on koottu paljon aineistoa. Tietoa tuotetaan myös wikipediaan, joka on nykyisin erittäin tärkeä ja laaja tiedonlähde.
Kansallisarkistosta katsoen vahva alueellinen identiteetti tuottaa monipuolisesti sekä tutkimus- että kaunokirjallisuutta.
-Karjalaiset ovat julkaisseet huomattavan paljon teoksia luovutetuista alueista. Petsamo-kirjallisuuttakin on jonkin verran, mutta Karjala-kirjallisuuteen sitä ei voi verrata. Pohjalaiset ovat olleet hyvin esillä, mutta jokaisella maakunnalla on oma kirjallisuutensa, toteaa pääjohtaja. Kotiseutuliiton ja sukututkijajärjestöjen osuus hankkeissa on hänen mukaansa suuri. Samoin säätiöiden ja yhdistysten, joista monet ovat suuntautuneet tukemaan alueellista kulttuuria ja tutkimusta.
Vaakunoita,
ja sotavankeja
Nuorteva tietää, että kansainvälisesti ottaenkin suomalaiset ovat poikkeuksellisen ahkeria paikallishistorian tutkijoita. Ja Kansallisarkisto taas on tärkeä osa suomalaisen historiantutkimuksen infrastruktuuria. Se tukee tutkijoita sekä muita aineiston käyttäjiä ja toteuttaa omia tutkimushankkeita, joiden tuloksena syntyy muuta tutkimusta helpottavia tietokantoja ja aineistoja. Viimemainituista tuoreimpana Nuorteva mainitsee Europeana Heraldican, johon on syötetty kaikkien kuntien vaakunat tarkkoine tietoineen.
Hiljattain päättyneitä isoja projekteja olivat inkeriläisten siirtoihin ja palautukseen kohdistunut Kotiin karkotettavaksi -hanke sekä Suomi-sotavangit-ihmisluovutukset -hanke, joka tuotti toistakymmentä tutkimusta ja monikielisen tietokannan Suomessa kuolleista neuvostosotavangeista.
Kansallisarkiston asiakirjoja hyödynnetään tutkimuksen lisäksi paljon myös kaunokirjallisuudessa, elokuvissa ja viestimissä. Eräät kirjailijat ovat pääjohtajan mielestä suorastaan erinomaisia asiakirjojen käyttäjiä.
Sukuvika
Suutarin lapset eivät ole Jussi Nuortevan tapauksessa ilman kenkiä. Omaa sukuaan hän tosin ei ole tutkinut, koska perhe on kunnostautunut lajissa jo aiemmin. Isän, emeritusprofessori Pekka Nuortevan suvusta (vuoteen 1919 Nyberg) on julkaistu useitakin tutkimuksia, ja viipurilainen äiti FM Sirkka-Liisa Nuorteva on tutkinut ansiokkaasti omia juuriaan, niin Koiviston Kurkelan Kurkia kuin kirvulaisia Wellingejä.
Sekä Pekka että Jussi Nuorteva ovat paljasjalkaisia stadilaisia, isä ympäristötieteilijä, poika teologian tohtori ja filosofian lisensiaatti.
Pääjohtajan omat kiinnostuksen kohteet ovat olleet vanhemmassa tieteenhistoriassa, hallintohistoriassa sekä diplomatian historiassa. Historiaan syttymisessä on vähän isoisänkin perua ja vikaa.
-Vaarini Väinö Nuorteva (joka oli syntynyt Mäntsälässä apteekkarin poikana ja Nurmijärven nimismiehen pojanpoikana) oli laajasti kiinnostunut kulttuurista ja historiasta. Hän antoi minulle toisinaan kirjoja, joita oli saanut arvostelukappaleena. Muistan hyvin K.W. Janarmon teoksen Varhaisilmailumme, jonka otin vastaan lähinnä kohteliaisuudesta. Ryhdyttyäni lukemaan sitä innostuin kuitenkin siitä kovasti. Sen jälkeen luin aika paljon ilmailukirjoja. Samoin merikirjoja, jotka ovat aina vetäneet minua puoleensa.
Väinö Nuorteva muistetaan mestaripakinoitsijana ja nimimerkillä Olli. Teoksessaan Suomen tasavalta taskussa neuvoi pakinoitsija läntisen tien kotiseudultaan Viipuriin seuraavasti: Hyvinkää-Hanko-Hull-Liverpool-New York-San Francisco-Tokio-Vladivostok-Pietari-Valkeasaari-Viipuri. Reitti veisi Ollin mukaan jonkin verran enemmän aikaa kuin itäinen reitti Kouvolan kautta mutta tarjoaisi vaihtelevampia näköaloja. Epäilemättä.
———————————————————————————————-
Digitoitua patinaa
ja muistojen kultaa
———————————————————————————————
-Työ ja harrastus ovat sattuneet elämässäni lomittumaan niin, että työ on tuntunut joskus harrastukselta ja harrastus puolestaan työltä, toteaa YTM Aulis Blinnikka. Journalistin urallaan Lehdistön Sanomapalvelun päätoimittaja-toimitusjohtajana hän haaveili joskus siitä mitä tuntuisi, jos voisi kirjoittaa mitä haluaisi. Nyt eläkkeellä jo vuosia oltuaan hän sen tietää. Ei ilmeisesti hassummalta, koska kirjoja on syntynyt 9 ja pari pienpainatetta lisäksi.
Vastikään ilmestyneen Muistojen Suistamo kuvina -teoksen, Suistamon Perinneseuran julkaisun, on Blinnikka laatinut yhdessä toimitusjohtaja Asko Simanaisen kanssa.
-Rajan taakse jääneen entisen kotiseudun asiat kaipasivat muistiinmerkitsijää, Blinnikka (s.1927) perustelee varsin suuritöistä mutta kutsumuksellista hobbyaan. -Huomasin, että Laatokan Karjala ja nimenomaan kuuden kunnan muodostama Raja-Karjala ovat jääneet Kannaksen varjoon ja tyystin unohtumassa. Hän itse on kotoisin Suistamon Jalovaaran kylästä.
-Kun uudet tekstinkäsittely- ja kirjojen valmistustavat tekivät mahdolliseksi muutaman sadan kappaleen painosten ottamisen, oli helppo edetä. Tekstiä vain talkootyönä, ja pienenkin yhdistyksen talous kestää mieleisen kirjan painatuskulut.
Dramaattiset kokemukset, sodat ja evakkomatkat voivat olla pohjana luovuudelle. Kaikki Blinnikan kirjoittamat tai toimittamat kirjat liittyvät jollain tavoin sota-ajan aihepiiriin Evakkorepusta Valvontakomissioon ja oman suvun vaiheista Sortavalan lyseoseuraan.
Moni on huomannut, ettei kotiseudusta kirjoittaminen ole tuottoisaa puuhaa. Mutta kun kadonnut aika löytyy, menneisyys saa kasvot ja esi-isien elämä sille kuuluvan arvonannon, ”tilipäivä” on koittanut.
-Paras palkinto on tieto siitä, että pala unohtumassa olevaa historiaa on merkitty muistiin ja siitä on ollut monille iloa, sanoo Blinnikka.
Tunteella
Asko Simanainen (s.1948) on monialainen viestintäalan ammattilainen. Hän on ollut edesauttamassa lukuisten kotiseutukirjojen syntymistä. Tuoreen Suistamo -teoksen hän kokee erityisen läheiseksi taustansa takia. Hänen isänsä Johannes (s.1922) oli Suistamon Hutjakasta, äiti Airi Pohjois-Karjalasta. Itse hän on syntynyt 1948 Kuusjärvellä.
Simanaisen mukaan kotiseutuasioihin suhtaudutaan suurilla tunteilla, aivan kuten perheiden ja sukujen perintöasioihinkin. -Tämänkin kuvakirjan aloitus oli hurjan vaikeaa, sillä jokaisella oli oma näkemyksensä, millainen kirjan pitäisi olla. Digitaalisen arkiston muodostaminen oli sen verran abstraktia, että sitä ei oikein ymmärretty.
Kuitenkin juuri kuvien digitointi ja niiden sisällön huolellinen kuvailu luo mahdollisuuden käyttää aineistoa monipuolisesti erilaisissa medioissa pitkälle tulevaisuuteen.
-Kyseinen kuvateos elämästä ennen evakkoaikaa on melko kattava läpileikkaus lähes 10 vuotta kestäneestä kuva-arkistoprojektista, joka sisältää jo yli 1000 digitoitua Suistamo-aiheista vanhaa kuvaa.
Kaarina Naski
vanhat kuvat Suistamon Perinneseura
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 