USAsuomeksi kulttuurikatsaus

kesäkuu 19, 2011

Kun kyytimiestä kyyditetään

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 8:30 am

Kirjan ääni ja kirjailijan

”Poimin punaisen kaatuneen kadun varresta kyytiini, ja pian toisen. Minulla oli mistä kyytiläisiä valita: miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, suomalaisia ja venäläisiä…

Antti Tuuri (s. 1944) on Suomen tunnetuimpia kirjailijoita. Hänen tuotantonsa, jota on käännetty 17 kielelle, on suuri, painokas ja monialainen proosasta näytelmiin ja elokuvakäsikirjoituksiin, suomennoksista oopperalibrettoihin. Finlandia-palkinnon teoksestaan Lakeuden kutsu Tuuri sai 1997. - Kuva Katja Lösönen.

Kaupunkiin oli levitetty käskyä, jonka kenraali Mannerheim oli antanut valkoiselle armeijalle: vankeja ei saisi omavaltaisesti teloittaa — tekijät asetettaisiin sotaoikeuteen. En kysellyt, missä tuomioistuimissa ne ihmiset oli tuomittu, joita olin ajanut koko päivän Kalevankankaalle.”

-Faktojen kaivamisen aikaan välillä kyllä ajattelin, että kaikkeen sitä ihmiset ovat joutuneetkin, toteaa kirjailija Antti Tuuri, kun puhutaan Jussi Ketolan vaiheista Äitini suku -teossarjassa.

Kansalaissodassa kaatuneiden suomalaisten – punaisten ja valkoisten – yhteismääräksi on tutkimus kirjannut kolmisenkymmentätuhatta, minkä lisäksi tuhannet pakenivat maasta.

Pohjalainen Ketola, joka vastoin vakaumustaan vietiin sotaan hevosineen pyssyllä uhaten, ei säästy kohtalon pelinappulan roolilta vastaisuudessakaan. Syksyn kirjamarkkinoille tuleva Antti Tuurin teos Ikitie kuvaa, miten Amerikat käynyt Ketola joutuu lapualaisten muiluttamaksi ja toivotetaan tervemenneeksi kohti Venäjää.

Aikansa aseistakieltäytyjä

Kansalaissota on yhä sellainen aihe, joka voi pelkkänä mainintana aiheuttaa keskustelussa yllättäviä reaktioita. Tunnemyrskyt aktivoituvat yli sukupolvien. Jotkut ovat myös sitä mieltä, että kivettyneet käsitykset estävät objektiivisen tarkastelun.

-Minusta aikaa on kulunut jo niin paljon, että rauhalliseen suhtautumiseen alkaa olla mahdollisuus, sanoo Tuuri, mutta jatkaa että ehkä hänen on henkilökohtaisesti helppo sanoa niin, koska kansalaissota ei koskettanut kyllin läheltä. -Toinen isoisäni oli siihen sotaan liian vanha, toinen liian nuori.

Äidin suvussa kuitenkin tuntumaa oli ja varsin kipeänä. Kylmien kyytimies on sydäntä kouraisevaa luettavaa. Se myös hakee rehellisesti omaa näkökulmaa – monelle uutta. Päähenkilön suhtautuminen on pasifistinen, uskonnon ja sosialismin ruokkima, mikä selittyy hänen taustallaan. Ketola on tuonut Amerikasta mukanaan Matti Kurikan oppeja.

Lukija miettii, asettaisiko kirjailija tämän päivän aseistakieltäytyjän samalle janalle.

-Jotakin yhteistä niissä varmasti on, toteaa Tuuri.

Luonteen huimuutta

Ketolan vaiheet ovat kertojan mukaan monin osin todellisia, vaikkakin hän on muuttanut nimet, rakentanut kertomukset romaaneiksi ja lisännyt niihin romaanin tarvitsemia tasoja.

Tuurin sankarilla on siirtolaiskytky, hän oli ”taivaanraapijana”, pilvenpiirtäjien rakentajana Manhattanilla. Pohjalaiset ovat ylipäätään olleet vahvasti edustettuina siirtolaisuudessa. Yhteiskunnalliset päätelmät tuskin yksistään selittävät valmiutta lähteä, luonteella ja mentaliteetilla voi olla osuutensa.

-Kyllä Atlantintakaiseen siirtolaisuuteen liittyy tuota luonteen huimuuttakin, myöntää kirjailija ja kertoo erään haastattelemansa pohjalaisen kerran sanoneen: ”Olihan se jännittävämpää kävellä New Yorkin kaduilla kuin seisoskella Seinäjoen asemalaiturilla.”

Ikitie (n. 400 sivua) ilmestyy Otavalta tulevana syksynä. Päähenkilön, eteläpohjalaisen Jussi Ketolan elämässä riittää dramatiikkaa. Sitä tulvivat jo aiemmat romaanit Taivaanraapijat ja Kylmien kyytimies.

Sosialismin basiliskoja

Uudessa kirjassa Ketolaa muistutetaan tylysti siitä, että hän oli tuonut sosialismin basiliskoja Pohjanmaalle. Kesällä 1930 lapuanliikkeen miehet nimittäin hakevat hänet kotoaan yöllä, pahoinpitelevät ja vievät Kosolaan Lapualle. Sieltä matka jatkuu muiluttajien etappitietä, ikitietä, kohti Venäjää. Mies jätetään harhailemaan rajantakaiseen Karjalaan, josta hänet tuodaan lopulta Petroskoihin.

Ketola siis muilutettiin, mutta monet paitsi pakenivat myös hakeutuivat itärajan yli omasta halustaan. Jopa amerikansuomalaiset suuntasivat suurin joukoin dollarimaasta kohti auringonnousua. Mahtoivatko siirtolaiset olla tavanomaista helpommin ylipuhuttavissa ja yllytettävissä?

-Asia ei ollut noin yksinkertainen, Antti Tuuri sanoo -Neuvostoliiton rakentaminen oli vielä alussa 1920-luvulla, jolloin muuttoa Amerikasta Karjalaan ruvettiin puuhaamaan, ja siihen uskottiin. Neuvostoliitossa myös alkuvaiheessa hyväksyttiin virallisesti sen eri kansallisuuksien erilaisuus. Lenin kutsui Gyllingin (Edvard Gylling, fil.tri, kansanedustaja, sosiaalidemokraattinen poliitikko, joka liittyi myöhemmin Suomen kommunistiseen puolueeseen ja oli kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Karjalan neuvostotasavallassa) rakentamaan Karjalan Autonomista Tasavaltaa, joka todella oli aluksi melko autonominen. Se kävi kauppaa Suomen ja muidenkin maiden kanssa. Kun Stalin sitten aloitti pienten kansojen vainon, tilanne muuttui täysin ja tuhannet päätyivät joukkohautoihin.

Hellyyttä vastapainoksi

Ikitiessä Ketola työskentelee siirtolaisten perustamassa Hopea -kolhoosissa. Ja hänellä on uusi perhe. Kun suomalaisten puhdistukset Karjalassa alkavat, tuttuja pidätetään ja katoaa.

Mutta myös lapuanliike Suomessa on joutunut tiensä päähän ja Vihtori Kosola kuollut. Ketolaa polttelee kotiinlähtö.

Missä mennään seuraavassa kirjassa?

-Äitini suku jatkuu kohti nykypäivää, tyytyy kirjailija vain sanomaan.

Tuurilla on harvinaislaatuinen kyky katsella sysisynkkiä tapahtumia himmennetyillä tai mustan huumorin laseilla. Se on luovuutta joka kohtaa vastakaikua lukijassa yhtä lailla kuin minimalistinen kertojantyyli. Joku on pohtinut, voiko sellaisen kehitellä tietoisesti?

-Luulen että tapani kirjoittaa on ollut minulla jo esikoisteoksista saakka, on kirjailijan kommentti.

Vaikka tunteitten, ainakaan hellien mielenliikkeitten näyttäminen ei ole pohjalaisilla tapana, kirjailija asettuu puolustamaan sellaista. Kylmien kyytimiehessä Jussin emäntä Sofia silittää miehensä parransänkeä ja itkee ilosta tämän palattua ehjin nahoin Tampereelta. Mutta koskettavimmin hellyys kuitenkin purkautuu sotakaverusten Jussin ja Proklin kesken. Brooklynin mukaan nimetty harjastukka saa osakseen suurta lempeyttä:

”Harjasin Proklin, hain vettä ja heinää ja juttelin hevoselle. Istuin sen luona pitkään ja annoin sen hamuta käsiäni ja poskipäitäni; hevonen hieroi turpaansa olkapäätäni vasten ja piti pientä, inisevää ääntä niin kuin varsana, ja kun tartuin sen harjaan ja ravistelin, se nosti ylähuultaan niin, että isot hampaat näkyivät.”

Kaarina Naski

Advertisements

Jätä kommentti »

Ei kommentteja.

RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

%d bloggers like this: