Vahingossa polttareihin – keskiössä Amin Asikainen

Idi on tässäkin yläosattomassa, mutta hanskat kertovat, ettei kaveri ole polttarimielellä eikä ballerinan mekossa.

Kiire. Aerobic-tunti alkamassa. Oho, onpas väkeä! Hämmentynyttä puheensorinaa ja seinänvierustat täynnä nuoria miehiä, monella kamera. Tieto taidoistamme on siis vihdoinkin levinnyt kansalliseen tietoisuuteen, tällä salilla biccaavat osaajanaiset… Taikka siis ohjaajana on osaajanainen Susanna Mantila, kehonrakennuksen kärkinimiä Suomessa, nykyisin myös voimanostaja. Melkoista kyytiä odotettavissa.

Komeakroppainen Susanna, Suski, voisi jo sinänsä olla yleisövetonaula, mutta pian selviää, että se varsinainen magneetti on tällä kertaa Amin Asikainen. Kirkkonummen kivinyrkki. Idi. Ammattilaisten keskisarjan Euroopan mestarina muistettu. Polttariasussa. Hyvin, hyvin somana ja hämillisenä. Vaaleanpunaisessa tutu-mekossa, kuin pink pantteri eksyneenä väärään koreografiaan. Kun tunti alkaa, pyyhkäisee empatian aalto naislauman yli. Niin on kaveri menossa vika suuntaan että. Onko se ihme, kun vakikävijöittenkin jalat solmuuntuvat jos intensiteetti hetkeksikään herpaantuu.

-Oikea on oikean käden puolella Amin, huutaa Suski. – Sivulle ristiin sivulle… Ei saa törmätä, siinä sattuu. Et kai sentään laske käsiä alas? Ja älä ihmeessä pysähdy – nyt ollaan vee-askelissa.

AaAa:lla on tukala olo, hikeä pukkaa. Kaverit kannustavat omaperäisellä tavalla: älä löysäile Idi, joko nyt sippaa, etköhän jo kumauta, pompi, pompi, kanveesi kutsuu…

Me myötäbiccaajat voitelemme kuitenkin pantteria hyvä-hyvä -huudoilla ja rytmisillä taputuksilla. Tummasilmäpoika vilkaisee kiitollisena ja sompailee sen jälkeen pikku kinkkauksin ja jättiloikalla itään,kun muut etenevät länteen, salin toiseen päähän.

Äkkiä kuuluu: paita pois Idi, paita pois, kansa tahtoo silmänruokaa! Seuraa ankaraa tempoilua, ja niin lähtee ballerinan tiukasti istuva vaaleanpunainen yläosa veks. Hyvä rusketus, mutisee joku vieressäni hyväksyvästi.

Kun tullaan juoksuosuuteen polvia korkealle nostaen, selviytyy nyrkkeilijä kuin leikiten ja kauan vielä senkin jäkeen, kun muut ovat jo saaneet luvan lopettaa. Asikainen jatkaa lähes hurmiossa ja säveltää suoritukseensa vielä tosi nopean tykityksen iskuja – jestas, hyvä ettei kukaan tyrkkäise naamaansa eteen.

Ja vielä parempaa on tulossa, ohjaaja tekee edellä ja usuttaa pantterin peräänsä. Hyppy suorin vartaloin isosti ponnistaen kädet kohti kattoa ja sen jälkeen äkkiä lattianrajaan punnerrusasentoon. Ja sama uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, hyppy ja punnerrus…

Ehkei suju piruetti eikä bicci, mutta pirun kova kunto on pojalla! Tokko olisi lopettanutkaan, jollei valpas kaveri ovensuussa olisi heittänyt pyyhettä kehään polttariponnistelun yhden osion päättymisen merkiksi.

Vielä oli risteily edessä ja ties mitä siellä, ei käy kateeksi.

Kun julkkisvieras oli mennyt, kuului eri puolilta kommentteja. Yksi naisista sanoi, että hän olisi ainakin tullut tulipunaiseksi ja kuollut, jos hänen olisi pitänyt tehdä jotain ihmesuorituksia vaikkapa lätkäjoukkueen keskellä.

Toinen: Ja niin lutunen kun se on!

Kolmas kertoi nähneen mainoksen: Hyppää lentokoneesta Malmilla. Unohtumattomat polttarit.

Onhan se enteellistä. Hyppy tuntemattomaan. Ihan niinkuin avioliitto. Asikaisellakin jo tuplakierteellä.

Kaarina Naski

Mainokset

Urheilupsykologin toive: Kontaktipyynnöt auttajille ajoissa. . .

. . . ennen syöksykierrettä

Tohmajärveläinen Seppo Räty kiroilee keihäälle, kun taas kurikkalainen Juha Mieto jätti sukset noitumatta mutta kiillotti mitalitaistonsa ”kirkkahammaksi” käsittelemällä, myöntämällä ja hyväksymällä sadasosasekunnin tappionsa. Porilaisen Jyri Kjällin urheilijakommentti nyrkkeilyn välieräottelussa kuubalaista vastaan oli yhtä lyhyt kuin tyhjentävä: ”Vittu ei pysty!”

Näin mennään olympiatasolla. Sielläkin kukin taaplaa tyylillään. Kun merkittävät häviöt, loukkaantumiset tai kyydistä putoaminen raastavat mieltä, ovat psyykkiset eväät tarpeen. Voitoista harva järkkyy.

Eräiden suomalaisen urheiluhistorian surullisten esimerkkien ja eritoten tuoreen Mika Myllylän tragedian yhteydessä on tullut tärkeäksi pohtia isompaa kokonaisuutta. Olemmeko yhä urheilukansa, kun väittävät että Suomi on nykyisin laiskottelun ja hukattujen lupausten maa ja että ainakin juoksijoiden aika on ohi? Entä kiinnitetäänkö henkiseen valmentamiseen huomiota riittävästi? Vastaajana Suomen Urheilupsykologien yhdistyksen varapuheenjohtaja Matti Jaakkola.

Matti Jaakkola (s.1977) on vaikuttanut pitkään suomalaisessa urheilupsykologiassa. Hän on toiminut lukuisten suomalaisten huippu-urheilijoiden psyykkisenä valmentajana ja tehnyt yhteistyötä eri lajiliittojen kanssa. Hänellä on alan yritys Porvoossa. - Kuva Anu Jaakkola.

Em. provosoiva väite esiintyy Miika Nousiaisen romaanissa Maaninkavaara. Eikö nykynuoriso siis halua juosta?

-Se on totta vain osittain. Nuoriso jakautuu liikkuviin ja liikkumattomiin. Eräät urheilevat todella paljon mutta suurin osa liian vähän. Kukaan ei enää juokse tai hiihdä kouluun, ja koulutaksin takapenkillä riidellään hillomunkista.

Jaakkola sanoo, että iso osa urheilupsykologien työstä tapahtuu lajiliittotasolla.

-Tärkeintä on saada nuoret mukaan liikuntaharrastuksiin ja pitää heidät lajinsa parissa. Lajien kynnystä pyritään madaltamaan ja positiivista palautetta korostamaan, kuten voimisteluliiton jumppajuna -ajattelussa. Tutkimustyömme koituu liikkujien parhaaksi.

Kilpaurheilijalta vaaditaan vahvaa psyykeä. Mielettömien rääkkien jälkeen on siedettävä joskus sekin tosiasia, etteivät kyvyt riitä. Jaakkolan mukaan jokaisen kyvyt riittävät jollekin tasolle, harvan kohdalla huipulle.

-Saahan urheilusta kivoja muistoja, arvokkaita ystävyyssuhteita ja mielekästä ajanvietettä. Ja parhaimmillaan se voi merkitä terveyden edistämistä koko iäksi.

Lasten psyykkisen rakenteen testaamisessa ei psykologi näe mitään mieltä, aikuisia testaamalla sen sijaan saadaan koottua paljon hyödyllistä tietoa, jonka avulla yksilöä pystytään kehittämään ja valmentamaan juuri hänelle sopivalla tavalla.

-Persoonallisuus kehittyy vasta teinivuosien aikana ja jälkeen, jolloin kyseessä ovatkin varsin pysyvät piirteet. Arvot ja motivaatio muuttuvat paljon enemmän iän ja elämäntilanteen mukaan.

Joku välittää

"Isä seisoo radan laidalla ja huutelee aikoja. Ihana nähdä isä tuollaisena. Se hehkuu onnea. - - Jos isä ei valvoisi jokaista venytystä, niin minä jättäisin ne väliin. Ehkä silloin sattuisi jotain. Takareisi pamahtaisi. Sitä minä toivon. Saisin tauon tähän rääkkiin." Miika Nousiainen, Maaninkavaara. Otava

Joskus kuulee puhuttavan lasten urheiluharrastuksen yhteydessä yli-innostuneista tai toisaalta kokonaan piittaamattomista vanhemmista. Kummasta suhtautumisesta lienee enemmän haittaa?

-Sanoisin, ettei välinpitämättömyydestä ole ainakaan hyötyä. Tällaiset vanhemmat ovat todennäköisesti muutoinkin piittaamattomia. Mutta lapsi saattaa silti löytää oman juttunsa urheilusta ja sen myötä tosiasian, että ainakin joku välittää. Liian innostunut lastensa harrastuksista tuskin voi olla, ja paras tuki löytyykin silloin kun koko perhe harrastaa urheilijan mukana. Huipulle vaaditaan valtava työmäärä.

Sen sijaan Jaakkolan mukaan on useinkin haittaa vanhemmista, joilla ei ole käytöstapoja.

-Lapsi nolostuu ja muut kuuntelevat korvat punaisina kentänlaidan kiroilua.

Urheilupsykologit tulevat kuvaan usein siinä vaiheessa kun nuoren – noin 15-vuotiaan – kilpaileminen muuttuu ammatinvalintakysymykseksi. Työ keskittyy useimmiten kilpailusuorituksen maksimointiin ja tapoihin päästä tuloksissa eteenpäin. Joskus myös lopettamiseen, loukkaantumisiin ja (mielen)terveydellisiin teemoihin.

Juna meni jo

Ammattikunta on läsnä myös silloin kun huipulta tullaan alas. Ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa, sillä kontaktia ei aina osata ottaa riittävän ajoissa. Syöksy huomataan valitettavan usein vasta kun ollaan jo varsin lähellä pohjaa.

-(Urheilu)psykologit eivät tarjoa palveluitaan erityisen aggressiivisesti, vaan yhteydenotto tulee useimmiten urheilijalta/liitolta/valmentajalta/läheiseltä.

Jaakkola on eri mieltä siinä, ettäkö olisi ”turha vaatia ja toivoa parikymppiseltä, kouluja käymättömältä nuorukaiselta esikuvallisuutta kilpakenttien ulkopuolelta”, kuten Tuomas Kyrö Urheilukirjassaan toteaa.

-Vaatiminen ei ole turhaa, useilla nuorilla ei vain ole selkeää käsitystä siitä minkälaisena esikuvana heitä pidetään. Ennemminkin tämä on tiedostamis- kuin kapasiteettikysymys. Parikymppinen urheilija osaa halutessaan ja asian tärkeyden ymmärtäessään olla erinomaisen hyvä esikuva.

"Häviäminen on huippu-urheilun suola. Avonaiseen haavaan. Hävinneen joukkueen katsominen sattuu sieluun, vaikka se olisi Ruotsi. - - Mitä ankarampi laji, tenniksen tai nyrkkeilyn kaltainen yksinäisyyden huipentuma, sitä ylevämpää on ottelijoiden välinen ystävyys. - - Tänään häkki (vapaaottelu) vetää nuorisoa, koska kohta vessaan ei saa mennä ilman pyöräilykypärää ja turvatyynyjä. - - Jokainen ottelu on mahdollinen aivotärähdys." Tuomas Kyrö, Urheilukirja. Teos

Kyrö näkee urheilun osin teatterina mutta myös sirkuksena, joka ei pyrikään syvempiin sisältöihin kuin viihdyttämiseen. Hän myös korostaa tunnelman merkitystä.

Jaakkolan mukaan on kysymys erilaisista arvomaailmoista. Mutta myös hän kokee viihtymisen tärkeäksi.

-Ja tunnelmalla on iso merkitys. Urheilu luo unelmia aivan kuten muutkin taiteen lajit. Millä muulla areenalla kuin urheilun piirissä kansakunta voi yhdessä juhlia voittoja ja aikuinen mies saa luvan kanssa liikuttua?

Minuus ja

julkinen mielipide

Edellä on todettu miten muutamat huippu-urheilijat ovat purkaneet tuntojaan.

Matti Jaakkola näkee tällaisen ulospuhaltamisen oleellisena osana prosessia.

-Kun kamppailu ja jaksaminen on äärirajoilla, on vaikeampaa kontrolloida mitä suusta ulos tulee. Jos se on kirosana, niin ainakin se on tilanteeseen sopiva ja aito reaktio.

Itsensä armahtamista hänen mielestään pitäisi myös opetella, samoin kuin huumorin omaksumista yhdeksi käsittelytavaksi tai ylitsepääsykeinoksi.

-Urheilijan on kyettävä erottamaan oma arvo ja ”julkinen mielipide”. Jos julkisesta mielipiteestä tulee osa urheilijan identiteettiä, karkaa oman elämän hallinta medialle, yleisölle ja muualle urheilijan kontrolloimattomuuteen. Yritysjohtajakin toimii miten parhaaksi näkee joukkueensa kanssa, eikä tee ratkaisuja taloustoimittajien kommenttien perusteella.

Jaakkola haluaa myös korostaa, että rehellisyys on urheilun ytimessä ja sitä se on varsinkin Suomessa. Tällä hän viittaa eritoten dopingdraamaan.

-Hiihtäjistä annettiin anteeksi niille jotka tunnustivat tehneensä väärin. Selittelijät joutuvat kestämään kaikkein kovimman kohtalon.

Ilman konnaa ei hänen mukaansa voi olla sankaria millään näyttämöllä. Eikä ilman häviäjää kukaan voita.

-Urheilukansa tarvitsee omat sankarit ja saa pitää hyvänään myös omat konnat.

Kaarina Naski

lähteet: Miika Nousiainen, Maaninkavaara

Tuomas Kyrö, Urheilukirja