Kun joku kertoo nauraneensa vedet silmissä, toiset ymmärtävät heti, että hänellä on ollut tosi tosi hauskaa. Kysymys on silloin puhdistavasta ja arvostettavasta kokemuksesta, joita ei ihan joka päivälle osu. Milloin sinä olet viimeksi nauranut yhtä makeasti?
Arjen koomisessa tilanteessa?
Hyvälle vitsille?
Kirjaa lukiessa?
Televisiota katsellessa?
Teatterissa?
Huumori on hieno asia ja humoristit ovat rakastettavia. Mutta sellainenkin käsitys on vallalla, että elämä on käynyt vakavammaksi ja että ihmiset ovat tiukkapipoisempia kuin ennen. Jotkut saavat potkua vain vahingonilosta ja monet erilaisuudelle hekottamisesta.
Huumori vastaan diktatuuri
Mitä sanoo asiasta teatteriohjaaja Raila Leppäkoski, joka on pitkään toiminut myös Teatterikorkeakoulun ohjaaja- ja näyttelijätyön professorina. Tuottaako huumori meidän aikanamme vähemmän ja erilaisia kukkia kuin ennen? Ja mitä se ylipäätään on koko huumori, kirjallisuudessa, näyttämöllä?
-Huumori, kuten kaikki taide, on myös aikaansa sidottua. Se mikä on koomista tänään ei huvita huomenna, Leppäkoski toteaa. Hän ei kuitenkaan usko, että eri aikakausina olisi eroa siinä kuinka runsaana huumori kukkii.
-Sen toki historia on osoittanut, että totalitarismi ja diktatuuri ja fundamentalistiset ääriliikkeet sietävät huonosti huumoria ja yrittävät sen tukahduttaa. Huonolla menestyksellä tosin: diktatuurit romahtavat ja hirmuhallitsijat kuolevat, mutta huumori elää.
Omakohtaisesti huumori on Leppäkoskelle tapa katsoa maailmaa niin, että tunnistaa huvittavan ja naurettavan melkein missä tahansa ilmiössä ja tapahtumassa.
-Elämähän on aivan universaalisti koomista!
Ironia, satiiri ja parodia ovat erityisesti hänen mieleensä, koska ne ovat usein verbaalisia ja älyllisesti kutkuttavia. Näiden lempilajiensa yhdistelmänä hän näkee Cervantesin klassikon Don Quijote, joka on parhaillaan työn alla Ryhmäteatterissa.
Kuvallisena ja esittävänä huumori saa hänet oikeasti viihtymään, ei niinkään kirjallisuus sellaisenaan..
-Kurt Vonnegut on ainoa poikkeus, jonka teoksia luin aikanaan ilolla, ohjaaja sanoo. Junttihuumorille á la Esa Pakarinen hän ei oikein syty, vaikka myöntää senkin joskus olevan hulvattoman hauskaa kun kontrollikynnys ylittyy. Anarkismista ja epäsovinnaisuudesta hän pitää, ristiriitaisen yhdysvaltalaisen koomikon Andy Kaufmanin tyyliin.
Nauru ja luovuus
Joskus katsojat ihmettelevät, miten ihmeessä jotakuta ”pähkähullua” näytelmää pystytään esittämään niinsanotusti putoamatta, ilman että näyttelijöiden pokka pettää.
Ilmeisesti kiintiö täyttyy jo harjoitusten myötä, sillä ainakin ohjaaja tunnustaa nauravansa paljon harjoituksissa.
-Näin on, tehtiinpä sitten Hotakaista tai Cervantesia. Nauru yhdistyy minulla luovaan tilaan.
Leppäkosken mukaan komiikka teatterissa on aivan omien lakiensa alaista.
-Usein huvittaa eniten lavalla olevan kokonaisuuden koomisuus, tilanne, henkilöhahmot ja se, että näyttelijät ovat hirmu tosissaan – ei niinkään yksittäinen ”komiikka” tai sen tietoinen esittäminen.
Iso yleisö on farssien perään, mutta on myös katsojakuntaa, joka väistää niitä. Myöskään Leppäkoskea farssit eivät välttämättä naurata lainkaan, mutta hän painottaa, että ”hyvä näytteleminen missä tahansa draamassa kyllä.”
Syntyneet
veijareiksi
Tekstit, jotka syttyvät aina uudestaan ajassa kuin ajassa, kantavat nimitystä klassikko. Sellainen on 1500-1600 -luvuilta ponnistava veijariromaani Don Quijote. Espanjalaiskirjailijan onnistui läpivalaista teoksellaan ihmisyyden peruspiirteitä, kielteisiä ja myönteisiä, heikkoutta ja vahvuutta, vedota herkimpiinkin tunteisiin ja erottaa idealismi realismista. Manchalainen hidalgo, surullisen hahmon ritari on kohtalotoveri kaikille niille, jotka ovat vuosisatojen mittaan kokeneet taistelevansa tai uskaltautuneet taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Onko näillä sielun veljillä ollut yhtä mainiota apuria kuin Sancho Panza, se onkin toinen juttu.
Ryhmäteatteri tarjoaa siis pian klassikkohuumoria.
-Teos on pitkäaikainen haaveemme, joka pohjaa siihen, että Vesa Vierikko ja Pertti Sveholm ovat syntyneet Don Quijoteksi ja Sancho Panzaksi, sanoo Leppäkoski painokkaasti, hymyä äänessään. Hän lisää, että näytelmä tarjoaa mahtavan koomisen näkökulman meidänkin aikaamme, erityisesti vielä teatteriin ja jopa Ryhmäteatteriin, joka on hänen mukaansa käynyt oman taistelunsa, kolmikymmenvuotisen sotansa tuulimyllyjä ja noitia vastaan.
Vaikka kulloinkin tekeillä oleva työ tuntuu yleensä niin ohjaajasta kuin näyttelijäkunnasta hauskimmalta, jää matkan varrelta liiveihin myös sellaisia helmiä, joita on lysti tutkailla vielä vuosien päästä.
-Omia rakkaimpia muistojani huumorin parissa on Tabu -televisiosarjan tekeminen 1980-luvulla.
Se vuosi oli naurua täynnä.
Kaarina Naski
————————————————————————————————————————————————————————————–
No, onko hauskaa?
Miksi toinen päivä tuottaa ihmiselle enempi hankaluuksia kuin toinen? Mikä on se sääntö, että toisinaan kaikki menee haukan persieen ja toisinaan on niin mukavaa olla?
Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija
-Näiksää tuttuja?
-Jaa määkö? Ne on vaan jokku pöhköt kun siälä marssi. Ei viksu ihminen sinne mee näyttäytyyn.
– – – Tosson toi yks näyttelijä. Sekin taitaa olla kommunisti.
-Mitä sää oikein sanoit? Mulla meni ohi.
-Mää sanoin. Ettei pitäs harkittemati lähtee mihkän kulkueisiin. Että mää oon kyä rauhan pualella mutten lähre mellakoimaan.
Sinikka Nopola, Ei tehrä tästä ny numeroo
-Minun kannaltani hankalimpia ovat just tommoset hiljaset lapset. (Talonmies)
-Jos se mies on persoonallisuus, edustaa pahvimuki korkeatasoisinta teollista muotoilua. (Konsultti)
-Kaikki mitä hän teki, rutisee, huojuu ja kitisee. (Charles Chaplin)
Kari Hotakainen, Buster Keaton
”Tunnutte olevan aika fiksu asiakas, kun älysitte aukaista sen ikkunan, kun kerta haisette pahalle.”
Kuljettaja kammoaa erityisesti ulkomaalaisia ja eritoten romaneja. Kertoi myös saaneensa eräältä asiakkaalta vauhdikkuudestaan liikanimen V-n Vittipaldi.
Töykeitä puhuva taksikuski tv-sarjasta Tabu (Wikipedia)
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 