Ihmisen tapulissa, pääkopassa tapahtuu jännittäviä asioita. Jotkut ahdistuvat siitä etteivät muista ja toiset taas siksi etteivät pysy unohtamaan. Välillä jomottaa, välillä on heittoisaa, toisinaan on pää ihanasti pyörällä.
Mies valitti lääkärille, ettei kukaan ymmärrä häntä. -Mitä tarkoitatte?, sanoi lääkäri.
-Siinä näette, kuului vastaus.
Niin kauan kuin pystymme itse jotenkuten hallinnoimaan yläkertaa, on kaikki vielä hyvin, mutta voi tulla päivä jona tunnemme olevamme hukassa. Mitä jos emme äkkiä pystykään lukemaan tai tajuamaan lukemaamme. Entä jollei puhe kulje tai käsi tottele.
Kirjasyksystä on poimittavissa yhtä eloisa kuin informatiivinen teos, joka liittyy ihmismielen toimintaan, sen lievempiin taikka pysyvämpiin häiriötiloihin.
Oliver Sacksilla, joka toimii neurologian ja psykiatrian professorina Columbian yliopistossa New Yorkissa, on jo ennestään suuri lukijakunta. Kirjailija joka kadotti kirjaimet on hänen yhdestoista kirjansa. Teoksen aliotsikko ”ja muita mielen arvoituksia” kuvaa erinomaisen hyvin sitä aihepiiriä, joka on kirjailijan innoittaja. Teksti kertoo paitsi ihmisaivojen ihmeellisestä mukautumiskyvystä myös tekijänsä kosketusherkästä huumorintajusta ja isosta empatiasta, lähimmäisenrakkaudesta. Sacks valaisee kirjallaan ennen muuta niiden päivän, jotka kamppailevat korjatakseen henkilökohtaisen ”tietokoneensa” aivovaurion jäljiltä. Lukuisten esimerkkien kautta paljastuu sanoma kirkkaana: ihmisen sisäiset voimavarat ovat hämmästyttävät ja usein niitä mitataan juuri kriisitilanteissa.
Roskia nuottiviivastolla
Jotkut menevät paniikkiin pelkästään saatuaan roskan silmäänsä, eivätkä he varmaan pysty edes kuvittelemaan Lilian Kallirin kohtaloa. Lilian erotti kyllä yksittäiset kirjaimet alimmaltakin riviltä silmälääkärin vastaanotolla muttei silti pystynyt lukemaan sanoja. Ja mikä vielä pahempaa – kun oli kyseessä konsertoiva pianisti – hän ei myöskään pystynyt lukemaan nuotteja. Partituurit olivat muuttuneet käsittämättömiksi. Rouva Kallir hakeutui tohtori Sacksin neurologimaineen ja kirjallisen tuotannon tuntien hänen potilaakseen. Lilianin vaivana oli aleksia, lukemiskyvyttömyys, jollainen voi olla esimerkiksi aivohalvauksen aiheuttama, mutta tutkimuksissa selvisi, että hänen tapauksessaan oli kysymyksessä erityinen rappeutumatauti.
Sacksin laatimat muistiinpanot kehittyvät toisinaan tutkielmiksi ja sairauskertomukset ovat samalla elämäkertoja. Hän ystävystyy usein potilaittensa – niin myös Lilianin – kanssa ja seuraa heidän vaiheitaan pitkällä periodilla. Samalla tavoin hän kertoi mm. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi -kirjan (1985) sankarista tri P:stä. Tämä tragikoomista ainesta sisältänyt teos oli tuttu myös Lilian Kallirille.
Mitä siitä, jos…
Tri P:n ja Lilianin tapauksissa oli Sacksin mukaan yhtymäkohtia mutta myös eroavaisuuksia. Kumpikin potilas kehitti strategian tukalasta tilanteesta selviytymiseksi, ja molemmat myös pystyivät jatkamaan pahenevista oireistaan huolimatta korkeatasoista opetustyötään. Eroavuudet johtuivat tutkijan mielestä paitsi oireiden vakavuusasteesta myös yksilöllisistä luonteenpiirteistä ja taustasta.
Kun tri P. keksi peitetarinoita salatakseen sairautensa, eikä hänellä ollut siitä kyllin syvää ymmärrystä, rouva Kallir taas oli hyvin selvillä missä mennään ja vielä kymmenkunta vuotta ensioireiden jälkeen hän matkusti ja opetti. Näin siitäkin huolimatta ettei tunnistanut esineitä muutoin kuin päättelyn avulla niitä aistimuksia käyttäen jotka olivat jäljellä. Väri, muoto, rakenne ja liike tulivat määrääviksi.
Lukija oivaltaa, että luovuus on epäilemättä selviytymisessä suureksi avuksi. Sacks kertoo, että sen jälkeen kun Lilian oli kadottanut nuotit, hän koki vähitellen musiikkimuistinsa ja -mielikuvituksensa vahvistuneen ja muuttuneen joustavammiksi. Tällä oli iso merkitys jatkamisen kannalta. Mitä siitä vaikka luulikin viulua banjoksi ja sateenvarjoa käärmeeksi, taiteessaan hän nousi tautinsa yläpuolelle ja pystyi pitämään mielessään, muuntelemaan ja ilmaisemaan musiikkia uudella lailla.
Ei hullumpi yhdistelmä
Samoin antaa uskoa kohtalotovereille teoksen nimikertomus kanadalaiskirjailija Howard Engelistä, jolta aivohalvaus vei työskentelyn tarveaineet, kirjaimet. Monien vaiheiden jälkeen Engel oli ensin ”pelkkä” lukija, vaikka jo se oli sekä tuskallista että ”toisinaan helvetillisen turhauttavaa”, sitten muistikirjaan kirjoittaja ja lopulta taas lyhytkestoiseksi muuttuneesta muististaankin selkävoiton ottanut kirjailija. Tähän mennessä on hukassa olleita kirjaimia löytynyt kolmen tuoreen teoksen verran.
Aivojen kompensointikyvystä voi siis löytyä koodi todellisuuden hahmottamiseen ja kommunikoimiseen silloinkin kuin koko rakennelma näyttää dramaattisesti sortuneen. Ongelmat eivät ehkä koskaan katoa, mutta kuten Howard Engel sanoo ”minusta tuli parempi niiden ratkaisemisessa.”
Oliver Sacks kertoo kasvaneensa kodissa, joka oli täynnä valkotakkeja ja elämänmyönteisiä keskusteluja ihmisten kyvystä kantaa sairautensa tai selvitä niistä. Uskomme häntä kun hän arvelee, että kenties oli väistämätöntä ruveta siitä taustasta sekä lääkäriksi että tarinankertojaksi. Ei hullumpi yhdistelmä kun pyritään jäsentämään ihmisen paikkaa maailmassa.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 