Mielen arvoituksista elämänmyönteisesti

Ihmisen tapulissa, pääkopassa tapahtuu jännittäviä asioita. Jotkut ahdistuvat siitä etteivät muista ja toiset taas siksi etteivät pysy unohtamaan. Välillä jomottaa, välillä on heittoisaa, toisinaan on pää ihanasti pyörällä.

Mies valitti lääkärille, ettei kukaan ymmärrä häntä. -Mitä tarkoitatte?, sanoi lääkäri.

-Siinä näette, kuului vastaus.

Kirjailija joka kadotti kirjaimet, 288 s. Oliver Sacksin teoksen on suomentanut Henry Tanner. Tammi

Niin kauan kuin pystymme itse jotenkuten hallinnoimaan yläkertaa, on kaikki vielä hyvin, mutta voi tulla päivä jona tunnemme olevamme hukassa. Mitä jos emme äkkiä pystykään lukemaan tai tajuamaan lukemaamme. Entä jollei puhe kulje tai käsi tottele.

Kirjasyksystä on poimittavissa yhtä eloisa kuin informatiivinen teos, joka liittyy ihmismielen toimintaan, sen lievempiin taikka pysyvämpiin häiriötiloihin.

Oliver Sacksilla, joka toimii neurologian ja psykiatrian professorina Columbian yliopistossa New Yorkissa, on jo ennestään suuri lukijakunta. Kirjailija joka kadotti kirjaimet on hänen yhdestoista kirjansa. Teoksen aliotsikko ”ja muita mielen arvoituksia” kuvaa erinomaisen hyvin sitä aihepiiriä, joka on kirjailijan innoittaja. Teksti kertoo paitsi ihmisaivojen ihmeellisestä mukautumiskyvystä myös tekijänsä kosketusherkästä huumorintajusta ja isosta empatiasta, lähimmäisenrakkaudesta. Sacks valaisee kirjallaan ennen muuta niiden päivän, jotka kamppailevat korjatakseen henkilökohtaisen ”tietokoneensa” aivovaurion jäljiltä. Lukuisten esimerkkien kautta paljastuu sanoma kirkkaana: ihmisen sisäiset voimavarat ovat hämmästyttävät  ja usein niitä mitataan juuri kriisitilanteissa.

Roskia nuottiviivastolla

Jotkut menevät paniikkiin pelkästään saatuaan roskan silmäänsä, eivätkä he varmaan pysty edes kuvittelemaan Lilian Kallirin kohtaloa. Lilian erotti kyllä yksittäiset kirjaimet alimmaltakin riviltä silmälääkärin vastaanotolla muttei silti pystynyt lukemaan sanoja. Ja mikä vielä pahempaa – kun oli kyseessä konsertoiva pianisti – hän ei myöskään pystynyt lukemaan nuotteja. Partituurit olivat muuttuneet käsittämättömiksi. Rouva Kallir hakeutui tohtori Sacksin neurologimaineen ja kirjallisen tuotannon tuntien hänen potilaakseen. Lilianin vaivana oli aleksia, lukemiskyvyttömyys, jollainen voi olla esimerkiksi aivohalvauksen aiheuttama, mutta tutkimuksissa selvisi, että hänen tapauksessaan oli kysymyksessä erityinen rappeutumatauti.

Oliver Sacks laatii viisaita, kiehtovia tarinoita. Hän on sekä näkijä että kokija, sillä hän kertoo avoimesti myös omasta sairaudestaan, syövästä joka on heikentänyt näkökykyä. - Kuva Elena Seibert.

Sacksin laatimat muistiinpanot kehittyvät toisinaan tutkielmiksi ja sairauskertomukset ovat samalla elämäkertoja. Hän ystävystyy usein potilaittensa – niin myös Lilianin – kanssa ja seuraa heidän vaiheitaan pitkällä periodilla. Samalla tavoin hän kertoi mm. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi -kirjan (1985) sankarista tri P:stä. Tämä tragikoomista ainesta sisältänyt teos oli tuttu myös Lilian Kallirille.

Mitä siitä, jos…

Tri P:n ja Lilianin tapauksissa oli Sacksin mukaan yhtymäkohtia mutta myös eroavaisuuksia. Kumpikin potilas kehitti strategian tukalasta tilanteesta selviytymiseksi, ja molemmat myös pystyivät jatkamaan pahenevista oireistaan huolimatta korkeatasoista opetustyötään. Eroavuudet johtuivat tutkijan mielestä paitsi oireiden vakavuusasteesta myös yksilöllisistä luonteenpiirteistä ja taustasta.

Kun tri P. keksi peitetarinoita salatakseen sairautensa, eikä hänellä ollut siitä kyllin syvää ymmärrystä, rouva Kallir taas oli hyvin selvillä missä mennään ja vielä kymmenkunta vuotta ensioireiden jälkeen hän matkusti ja opetti. Näin siitäkin huolimatta ettei tunnistanut esineitä muutoin kuin päättelyn avulla niitä aistimuksia käyttäen jotka olivat jäljellä. Väri, muoto, rakenne ja liike tulivat määrääviksi.

Lukija oivaltaa, että luovuus on epäilemättä selviytymisessä suureksi avuksi. Sacks kertoo, että sen jälkeen kun Lilian oli kadottanut nuotit, hän koki vähitellen musiikkimuistinsa ja -mielikuvituksensa vahvistuneen ja muuttuneen joustavammiksi. Tällä oli iso merkitys jatkamisen kannalta. Mitä siitä vaikka luulikin viulua banjoksi ja sateenvarjoa käärmeeksi, taiteessaan hän nousi tautinsa yläpuolelle ja pystyi pitämään mielessään, muuntelemaan ja ilmaisemaan musiikkia uudella lailla.

Ei hullumpi yhdistelmä

Samoin antaa uskoa kohtalotovereille teoksen nimikertomus kanadalaiskirjailija Howard Engelistä, jolta aivohalvaus vei työskentelyn tarveaineet, kirjaimet. Monien vaiheiden jälkeen Engel oli ensin ”pelkkä” lukija, vaikka jo se oli sekä tuskallista että ”toisinaan helvetillisen turhauttavaa”, sitten muistikirjaan kirjoittaja ja lopulta taas lyhytkestoiseksi muuttuneesta muististaankin selkävoiton ottanut kirjailija. Tähän mennessä on hukassa olleita kirjaimia löytynyt kolmen tuoreen teoksen verran.

Aivojen kompensointikyvystä voi siis löytyä koodi todellisuuden hahmottamiseen ja kommunikoimiseen silloinkin kuin koko rakennelma näyttää dramaattisesti sortuneen. Ongelmat eivät ehkä koskaan katoa, mutta kuten Howard Engel sanoo ”minusta tuli parempi niiden ratkaisemisessa.”

Oliver Sacks kertoo kasvaneensa kodissa, joka oli täynnä valkotakkeja ja elämänmyönteisiä keskusteluja ihmisten kyvystä kantaa sairautensa tai selvitä niistä. Uskomme häntä kun hän arvelee, että kenties oli väistämätöntä ruveta siitä taustasta sekä lääkäriksi että tarinankertojaksi. Ei hullumpi yhdistelmä kun pyritään jäsentämään ihmisen paikkaa maailmassa.

Kaarina Naski

Mainokset

Pamaus esittelee

Poikamme aitiopaikoilla

Viipurin linnassa, joka rakennettiin 1293, on sekä historian hohtoa että muistojen patinaa. Pamaus-seura on nimivelkaa Viipurin Pamaukselle, joka kansantarinan mukaan oli suuri räjähdys vuonna 1495. Kansanrunossa kerrotaan, että vihollisen tulivoima oli sitä luokkaa, että "räystähät meni rämyksi,/ linnan paatsahat pamuksi,/tuohikattoset tomuksi". Knut Possea kiitettiin ytyä täynnä olleen räjähdysseoksen aikaansaamisesta. Pamaus säikäytti suunniltaan valloitushaluiset ja ajoi heidät pakosalle. - Kuva 2000-luvulta, Viipuri-keskuksen Helsingin toimisto.

-Venäläisten kansallisylpeys on noussut elintason myötä. He eivät ikipäivänä luovu Karjalasta. On kuin tyhjään metsään huutaisit, toteaa Viipurin pienoismallin tekijä, rakennusarkkitehti Juha Lankinen (s. 1937). Hän on yksi niistä monista joiden sydän pamppailee Karjalan palauttamisen puolesta mutta joka kauhistuu pelkkää ajatusta siitä, että alueen mukana saataisiin 300 000 ”ottopoikaa”.

-Ei kiitos, sanoo Lankinen.

Karjala-aiheisia teoksia ilmestyy paljon, mutta yhä löytyy tarpeellista sanottavaa. Pertti Araviidan (s.1939) haastattelukirja kuuluu uusimpiin. Pamauksen poikia -kirjan keskiössä on Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain Seura Pamaus, jonka perustamissanat lausuttiin 1891. Kyseisen seuran jäsenmäärä on nykyisin 700 ja sen toiminnan tarkoituksena on ollut alkuajoista lähtien kaupan, teollisuuden ja muun liike-elämän seuraaminen ja kehittäminen sekä karjalaisen kulttuuritoiminnan tukeminen.

Henkilötasolta

Karjalaisjuurisia vaikuttajia on nähty vuosikymmenten mittaan näköalapaikoilla Suomessa, ja heistä on teokseen valikoitunut tärkeä osa. He ovat kauppa-, vuori-, teollisuus- ja viestintäneuvoksia, urheilujohtajia, lehti-, pankki- ja lakimiehiä, monen alan yrittäjiä, merenkävijöitä, taiteen ja tieteen edustajia. Suomalaisen yhteiskuntakakun päällimmäistä kerrosta.

Pertti Araviita, Pamauksen poikia, 251 s. Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain Seura Pamaus ry, 2010. Tekijä on syntynyt Viipurissa, kasvanut Kotkassa ja toiminut yritysjohtajana Helsingissä. Pamauksen poikia on Araviidan yhdeksäs kirja.

Teoksen funktio sen teettäjän kannalta on ymmärrettävä; siinä taltioidaan Pamauksen lähihistoriaa henkilötasolta. Samalla syntyy eräs näkökulma maamme sodanjälkeisiin oloihin.

Kirja vastaa, kiitos tekijänsä valppauden, tiedonhalun ja oman evakkouden, moniin aiheesta esiin nouseviin kysymyksiin, mutta yhteenvetoa jäi kaipaamaan. Vastausten nivominen ainakin muutamilta osin olisi selkiyttänyt. Mikä esimerkiksi erottaa tämän joukon jostakin muusta satunnaisesti valitusta pärjääjien ryhmästä? Missä se karjalaisuus eritoten näkyy? Vaikkei kyseessä ole tutkielma, kirjoittajan päätelmillä on arvonsa ja ne ovat omiaan herättämään keskustelua.

Samantyyppisesti muotoiltujen haastattelujen kokoamisessa yksiin kansiin on myös vaarana toiston tuntu. Tiukka editoiminen olisi ollut kokonaisuudelle eduksi. Mutta miinuksista huolimatta kirjalla on ansionsa ja oma paikkansa mittavan Karjala-aineiston täydentäjänä.

Sopeutumista

Vähiten kiinnostava asia ei ole haastateltujen suhtautuminen Karjalan menettämiseen ja sen mahdolliseen palauttamiseen. Ja kantaa on otettu. Seuraavat poiminnot kirjasta tarjoavat vastauksia, joissa on niin tunnelatausta kuin tarvetta harmoniaan:

Suomea on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. (Kauko Sipponen)

Palautuskeskustelu hyytyy, kun siirtoväki menee manan majoille. (Pekka Pinomaa)

Poliittisella taholla ei edes karjalaissyntyinen pääministerimme Matti Vanhanen tuntunut uskaltavan ottaa asiassa askeleita. (Heikki Mälkki)

En hyväksy ollenkaan sitä, että luovutetun alueen venäläisväestö tulisi Suomen kansalaisiksi. Sehän olisi uusi sotakorvaus. (Pentti Pasuri)

Sellainen pajunkäyden syöttö pitää lopettaa. Että talvisota olisi voitu välttää, jos olisi myönnytty venäläisten tukikohtavaatimuksiin. (Jukka Viinanen)

On parempi sopeutua tilanteeseen kuin ruveta katkeruudella pilaamaan elämäänsä. (Paavo Korhonen)

Tausta taskussa

Sananmukaisesti tausta on aina taskussa Antti O. Arposella (s. 1950), Karjala-lehden päätoimittajalla, tietokirjailijalla ja urheiluhistorioitsijalla. Hän puhuu karjalaisuudesta geeniperimänä – muusta väestöstä erottuvine luonnepiirteineen – sekä elämäntapana. Hän asuu Etelä-Karjalassa ja luotsaa heimolehteä, jonka uskoo jatkavan kerran viikossa ilmestyvänä ainakin kymmenen seuraavaa vuotta. Sisältöä on uudistettu ja uudistetaan vähitellen, mutta radikaaleille muutoksille Arponen ei syty, koska tietää kokeneena lehtimiehenä tilaajien olevan tottumuksissaan vanhakantaisia. Levikki on noin 10 000 ja laskussa lukijakunnan ikääntymisen myötä.

Vanhaa valkjärveläistä sukua olevan Kauko Sipposen ura on ollut maineikas ja monialainen, siihen on mahtunut yliopiston kansleriutta ja maaherraa, mutta parhaiten hänet muistetaan tasavallan presidentin kansliapäällikkönä. Sipposen Viipuri oli urheilukaupunki. Hän oli kymmenvuotias kun Keskuskentällä järjestettiin ensimmäiset viralliset Kalevan Kisat 1937. Viipurilaisten olympiavoittajien Sten Suvion ja Ale Saarvalan kunniaksi istutti tuolloin tammentaimet kukapas muu kuin Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kaleva Kekkonen. - Kuva Pertti Araviita.

Viipuri on fyysisesti tuolla puolen rajaa mutta sydämissä tällä puolen ja teoksessa se tulee näkyviin vaikkapa perinteikkäässä vanhassa nimistössä, kuten Viipurin Urheilijat tai modernia ajattelua ja tietokonemallintamista edustavana VirtuaaliViipurina.

Kalamies Urkki

ja käskyttäjä Raade

Enemmän kuin Valcot, Nokiat, Nesteet ja Fortumit, enemmän kuin Itämeren öjyputki ja maamme oikeuslaitoksen kehitys tai pankkialan kriisi, joista kirjassa on näkijä- ja kokijatietoa, niitä kaikkia enemmän saattavat ns. tavallista lukijaa kiinnostaa kuitenkin luonnehdinnat tai anekdootit, jotka hauskasti ryydittävät tekstiä. Ei ole vaikea arvata, että presidentti Urho Kekkosesta on tosi monta mainintaa.

Kansliapäällikkö Kauko Sipponen(s. 1927) kertoo, miten Urkki oli vähän kärttyisä istuttaessa iltaa kalareissun jälkeen, eikä edes Kotkan Ruusua viritellyt. Adjutantin selitys liittyi päivän kalansaaliiseen: peli oli 1-6, Urkin tappioksi.

Kenraali Sami Sihvo (s. 1932), Kekkosen toinen adjutantti 1970-luvulla vahvistaa, että kalastuksessa Kekkosella oli kilpaurheilijan vietti, mutta metsästystä hän harrasti lähinnä seuran vuoksi. Sihvon lähtiessä ensimmäistä kertaa Kekkosen matkassa hirvijahtiin presidentti kertoi rukoilevansa etteivät ne hirvet vaan sattuisi hänen kohdalleen.

Vuorineuvos Jukka Viinanen (s. 1948) muisteli Nesteen patruunaa Uolevi Raadetta ja hänen käskykirjeitään. Esimerkkinä mm. se, jossa hän pyysi huomauttaa henkilökunnalle, ”että Nesteen pääkonttori ei ole sanomalehden toimitus. Täällä ei esiinnytä käytävillä paitahihasillaan.”

Karjalaisten laulun syntyvaiheista tietää musiikkimies, professori emeritus Reijo Pajamo (s.1938) kerrottavan tarinaa, jonka mukaan säveltäjä ja sanoittaja P.J. Hannikainen näytti laivamatkalla uutta lauluaan Jean Sibeliukselle, joka ei kuitenkaan näyttänyt intoutuvan, lausui siitä vain lyhyen kohteliaisuuden. Mutta kuullessaan maestron myöhemmin rallattavan sävelmää Hannikainen unohti välittömästi pettymyksensä.

Kaarina Naski

päivän motto

Uusi näkökulma on aina tervetullut, vaikka olisi kuten tässä ylösalaisin.

Päivän motto käsittelee sotakalustoa:

Panssarivaunu on raukan ase. Itse kömmitään turvaan ja sitten ammutaan suojattomia. Mielipidekeskustelussa sen vastine on nimetön nettikirjoittelu.

Lainaus Journalistilehdestä/Helsingin Sanomat 17.9.,

ulkomaantoimituksen varaesimies Sami Sillanpää