Täydellisyyteen pyrkivän ja kuvalle alisteisen nykyihmisen olisi syytä kuunnella ääntä runsaan vuosisadan takaa. Kas näin se sanoo: ”Minä en vielä tiedä, haluanko maalata, vaikka hän on niin täydellinen, tai juuri sen tähden. Mutta onhan ihminen paljon enemmän kuin valokuva. – – – Valokuva nyt pettää aina.”
Näin ajatteli taidemaalari Helene Schjerfbeck (1862-1946), jonka tuotanto edustaa pohjoismaisen taiteen uljainta kärkeä. Schjerfbeckin teos Tanssiaiskengät vuodelta 1882 myytiin 2008 Sothebyn huutokaupassa Lontoossa 3,9 miljoonalla eurolla. Se on korkein suomalaisesta taulusta maksettu hinta.
”Iso S” kirjoitti monta muutakin taidehistoriallisesti kiinnostavaa argumenttia kirjeisiinsä taiteilijaystävälleen Maria Wiikille. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut yhteistyössä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kanssa arvoteoksen, taiteilijanlaatua ja epookkia valottavan kirjekokoelman Silti minä maalaan (SKS 2011). Kirja on varustettu runsaalla kuva-aineistolla, ja sen toimittaja taidehistorioitsija Leena Holger kuuluu Pohjoismaiden merkittävimpiin Schjerfbeck -tuntijoihin.Teoksen on suomentanut Laura Jänisniemi.
Puheliaisuudesta harmia
Monet muotokuvamaalarit toivovat mallinsa juttelevan istunnon aikana saadakseen tämän ilmeikkyyden näkyviin, Schjerbeckiä jutustelu häiritsi. Hänen tapansa työskennellä, keskittyä karaktääriin oli intensiivistä, ei keskustelun kestävää. Niinpä hän saattoi kirjoittaa joskus tuskaantuneena Marialle: ”Seuraavaksi minä aion maalata jotain pientä ja asetelmia, jotka eivät puhu”. Herkkänä ihmisenä hän koki myös, että häntä revittiin tavan takaa irti työvireestä kyselyillä ja uteluilla.
Taiteilija, joka kamppaili niukkuuden ja arjen velvoitteiden kanssa, kannusti ystäväänsä: ”Älä siivoa äläkä laita ruokaa – mieti millaista olisi muistella siivouksen ja ruuanlaiton täyttämää elämää sitten kun on jo liian myöhäistä maalata. Miksei sitä vain noudattanut maalaamishaluaan! Muistatko Bretagnen vuodet?” Sanoista paistaa taiteelle vihkiytyneiden ikiaikainen ristiriita ns. tavallisen elämän ja kutsumuksen välillä – ja aikana jona naiset saivat muutoinkin kamppailla paikasta auringossa miesten rinnalla.
Vapauden kaipuu
Pariisin – yhtä kuin vapauden – kaipuu oli yhteistä kaikille tuon ajan taiteilijasiskoille, sen jälkeen kun heillä oli ollut opiskeluaikanaan tilaisuus päästä ulkomaille Euroopan taiteen ytimeen, sen kuuluisiin opinahjoihin ja mestareiden lähituntumaan. Vaikkei Pariisi, mitä kaikkea siihen sanaan olikaan ladattu, olisi koskaan enää toistunut elämässä, se näytti merkinneen ehtymättömiä voimavaroja, värejä, valoa, toivoa, ikuista uuden hakemista omassa työssä.
Tänä vuonna kun itsenäinen Suomi täyttää 95 vuotta, on tullut kuluneeksi 150 vuotta Helene Schjerfbeckin syntymästä. Elämäkertatietoutta on ollut runsaasti olemassa jo ennen uusimman, funktioltaan erilaisen teoksen julkaisemista.
Helenen poikkeuksellinen taiteellinen lahjakkuus ilmeni jo lapsena, ja opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa hän aloitti 11-vuotiaana. Perhe eli taloudellisissa vaikeuksissa isän kuoltua varhain. Molemmat lapset saivat kuitenkin vietyä läpi opintonsa. Magnuksesta tuli arkkitehti, ja Helene jatkoi opiskelujaan mm. maineikkaassa Académie Colarossissa, Pariisissa. Toisella matkallaan Ranskaan hän osallistui ensi kertaa Pariisin kevätsalonkiin. Bretagnessa hän rakastui englantilaiseen taidemaalariin. Nuoret kihlautuivat, mutta kihlaus purkautui sulhasen sukulaisten epäiltyä – näin kerrotaan – Helenen lapsuudessa tapaturmaisesti saamaa lonkkavammaa tuberkuloottiseksi,
Hiuksia päähän!
Minkä verran nuoruuden henkilökohtaisella pettymyksellä lopulta oli merkitystä määrätietoisesti urallaan edenneelle taiteilijalle, se ei puheena olevista kirjeistä suoraan ilmene. Ja jos riveiltä kuultaakin katkeruus, niin myös älykäs itseironia ja vielä selvemmin se, että kyseessä oli vahvasti kutsumuksellinen taiteilija ja sinnikäs selviytyjä.
Helene asui äitinsä kanssa samassa taloudessa – näin kävi naimattomien naisten usein noihin aikoihin – ja aitoa kiintymystä sävytti myös stressaava velvollisuudentunne. Näin selittynee osaltaan myös taiteilijan heikko terveys. Missä määrin mahtoi olla kyse – todellisten vaivojen ohella – pakenemisesta ja hermostollisesta haavoittuvuudesta? Jossain yhteydessä taiteilija vastaa: ”Ihminen tulee terveeksi, kun tekee jotain mitä osaa, ja hyvin”.
Maria Wiikille Helene kertoo ammatillisten asioiden ohella samoista askareista, mitä naiset ylipäätään joutuivat tekemään – paikkaamisista, parsimisista, jouluvalmisteluista, vieraiden vastaanottamisesta. Joskus hän ottaa kantaa pukeutumiseen tai pyytää ystävältään neuvoja vaikkapa hiustenlähtöön: ”Nyt tekisi vähän mieli myös saada hiuksia päähän ja mietin, että mitä siinä sinun reseptissäsi olikaan. 1 kilo hampunsiemeniä?”
Sävyn tappajat
Maalaaminen on aina ykkössijalla, vaikkei tekijä tunnu oikein itsekään tietävän miksi on valintansa tehnyt: ”Silti minä maalaan.”
Yksi vilkaisu sattumoisin nähtyihinVelázquezin maalauksiin sai jo nuorena suomalaistaiteilijan ihastuksiinsa: ”Vain muutama vihertävä siveltimenveto ja harmaanvalkea pinta, tumma tausta – – ja vähän karaktääriä – – vain muutama paksu roiskaisu ja maalauksellisinta mitä olen häneltä nähnyt.” Unohtumattoman vaikutuksen oli tehnyt myös Degas sekä hänen tapansa pestä pastellinsa ja antaa niiden haalistua auringossa saadakseen aikaan ”kuolleen sävyn”. Helene tunnustaa itsekin tappavansa sävyn ”ennenkuin se saa voimaa”.
Schjerfbeck koki myös sotien jyskeen ja varjot, ruokajonot ja kylmyyden. 1918 hän kysyy Wiikiltä, ovatko punaiset kirjoittaneet hänellekin ja tiedustelleet, onko hän maalannut koko kansalle vai vallanpitäjille. Ruotsinkielinen Schjerfbeck oli saanut porvarillisen kasvatuksen mutta kertoi voineensa pahoin porvariskodissa. Politiikalle taiteilija ei kuitenkaan syttynyt, mutta hänen hätänsä oman maan ja kansan puolesta oli todellista.
Kirjeistä ja Lena Holgerin analyyseistä hahmottuu täydempi kuvan taidemaalarista, joka vaikkakin oli hauras, omasi myös suunnatonta hengen voimaa. Ristiriitaisuudellaanhan nerot usein erottuvat joukosta.
Teos on ennen muuta vastuullisen tutkijan työ ja tulevaisuudessa poikkitaiteellistakin tutkimusta palveleva. Tavallisen lukijan kannalta kyseisen metodin heikkoutena voidaan nähdä lukuisat toistot – eri aihepiirien yhteydessä. Selkeyttä häiritsee myös harmittava puute: tietyllä nimellä kulkevan taulun löytäminen nopeasti oikealta sivulta on hankalaa, koska sellaista hakemistoa ei ole.
Kaarina Naski
Lähteet po.kirjan lisäksi:
Riitta Konttinen, Biografiakeskus, SKS
Wikipedia
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 