USAsuomeksi kulttuurikatsaus

helmikuu 28, 2012

Voiko malli olla liian täydellinen?

Filed under: Kirjallisuus,Kuvataide — kulttuuriusasuomeksi @ 11:57 am

Silti minä maalaan -kirjan kantta koristaa taiteilijan kuuluisasta omakuvasarjasta teos vuodelta 1921, öljy kankaalle, n. 30 x 27 cm. Eskilstunan taidemuseo. - Taidekirjan sivumäärä 301. SKS

Täydellisyyteen pyrkivän ja kuvalle alisteisen nykyihmisen olisi syytä kuunnella ääntä runsaan vuosisadan takaa. Kas näin se sanoo: ”Minä en vielä tiedä, haluanko maalata, vaikka hän on niin täydellinen, tai juuri sen tähden. Mutta onhan ihminen paljon enemmän kuin valokuva. – – – Valokuva nyt pettää aina.”

Näin ajatteli taidemaalari Helene Schjerfbeck (1862-1946), jonka tuotanto edustaa pohjoismaisen taiteen uljainta kärkeä. Schjerfbeckin teos Tanssiaiskengät vuodelta 1882 myytiin 2008 Sothebyn huutokaupassa Lontoossa 3,9 miljoonalla eurolla. Se on korkein suomalaisesta taulusta maksettu hinta.

”Iso S” kirjoitti monta muutakin taidehistoriallisesti kiinnostavaa argumenttia kirjeisiinsä taiteilijaystävälleen Maria Wiikille. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut  yhteistyössä Signe ja Ane Gyllenbergin säätiön kanssa arvoteoksen, taiteilijanlaatua ja epookkia valottavan kirjekokoelman Silti minä maalaan (SKS 2011). Kirja on varustettu runsaalla kuva-aineistolla, ja sen toimittaja taidehistorioitsija Leena Holger kuuluu Pohjoismaiden merkittävimpiin Schjerfbeck -tuntijoihin.Teoksen on suomentanut Laura Jänisniemi.

Puheliaisuudesta harmia

Kivipiirros Silkkikenkä vuodelta 1938 esittelee yhtä Schjerfbeckin keskeisistä teemoista, tanssiaiskenkiä. Teema ja teokset ovat uponneet paitsi suureen yleisöön myös taiteen rahallisen arvon tuntijoihin, jotka ovat olleet valmiit maksamaan "kengistä" huikeita summia. Lapsettomaksi jäänyt taiteilija maalasi mielellään lapsia, sukulaisten ja naapuruston pienokaisia. Tanssiteeman on arveltu kiehtovan häntä erityisesti siksi, ettei hän itse lonkkavammansa takia voinut tanssia. -Postimerkki, Teresa Moorhouse. Itella

Monet muotokuvamaalarit toivovat mallinsa juttelevan istunnon aikana saadakseen tämän ilmeikkyyden näkyviin, Schjerbeckiä jutustelu häiritsi. Hänen tapansa työskennellä, keskittyä karaktääriin oli intensiivistä, ei keskustelun kestävää. Niinpä hän saattoi kirjoittaa joskus tuskaantuneena Marialle: ”Seuraavaksi minä aion maalata jotain pientä ja asetelmia, jotka eivät puhu”. Herkkänä ihmisenä hän koki myös, että häntä revittiin tavan takaa irti työvireestä kyselyillä ja uteluilla.

Taiteilija, joka kamppaili niukkuuden ja arjen velvoitteiden kanssa, kannusti ystäväänsä: ”Älä siivoa äläkä laita ruokaa – mieti millaista olisi muistella siivouksen ja ruuanlaiton täyttämää elämää sitten kun on jo liian myöhäistä maalata. Miksei sitä vain noudattanut maalaamishaluaan! Muistatko Bretagnen vuodet?” Sanoista paistaa taiteelle vihkiytyneiden ikiaikainen ristiriita ns. tavallisen elämän ja kutsumuksen välillä – ja aikana jona naiset saivat muutoinkin kamppailla paikasta auringossa miesten rinnalla.

Asetelman mallit olivat vähemmän puheliaita - tässä Vihreät omenat ja samppanjalasi, 1934. - Taideteos postimerkkinä, suunnittelija Teresa Moorhouse. Itella

Vapauden kaipuu

Pariisin – yhtä kuin vapauden – kaipuu oli yhteistä kaikille tuon ajan taiteilijasiskoille, sen jälkeen kun heillä oli ollut opiskeluaikanaan tilaisuus päästä ulkomaille Euroopan taiteen ytimeen, sen kuuluisiin opinahjoihin ja mestareiden lähituntumaan. Vaikkei Pariisi, mitä kaikkea siihen sanaan olikaan ladattu, olisi koskaan enää toistunut elämässä, se näytti merkinneen ehtymättömiä voimavaroja, värejä, valoa, toivoa, ikuista uuden hakemista omassa työssä.

Tänä vuonna kun itsenäinen Suomi täyttää 95 vuotta, on tullut kuluneeksi 150 vuotta Helene Schjerfbeckin syntymästä. Elämäkertatietoutta on ollut runsaasti olemassa jo ennen uusimman, funktioltaan erilaisen teoksen julkaisemista.

Helenen poikkeuksellinen taiteellinen lahjakkuus ilmeni jo lapsena, ja opinnot Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa hän aloitti 11-vuotiaana. Perhe eli taloudellisissa vaikeuksissa isän kuoltua varhain. Molemmat lapset saivat kuitenkin vietyä läpi opintonsa. Magnuksesta tuli arkkitehti, ja Helene jatkoi opiskelujaan mm. maineikkaassa Académie Colarossissa, Pariisissa. Toisella matkallaan Ranskaan hän osallistui ensi kertaa Pariisin kevätsalonkiin. Bretagnessa hän rakastui englantilaiseen taidemaalariin. Nuoret kihlautuivat, mutta kihlaus purkautui sulhasen sukulaisten epäiltyä – näin kerrotaan – Helenen lapsuudessa tapaturmaisesti saamaa lonkkavammaa tuberkuloottiseksi,

Hiuksia päähän!

Minkä verran nuoruuden henkilökohtaisella pettymyksellä lopulta oli merkitystä määrätietoisesti urallaan edenneelle taiteilijalle, se ei puheena olevista kirjeistä suoraan ilmene. Ja jos riveiltä kuultaakin katkeruus, niin myös älykäs itseironia ja vielä selvemmin se, että kyseessä oli vahvasti kutsumuksellinen taiteilija ja sinnikäs selviytyjä.

Helene asui äitinsä kanssa samassa taloudessa – näin kävi naimattomien naisten usein noihin aikoihin – ja aitoa kiintymystä sävytti myös stressaava velvollisuudentunne. Näin selittynee osaltaan myös taiteilijan heikko terveys. Missä määrin mahtoi olla kyse – todellisten vaivojen ohella – pakenemisesta ja hermostollisesta haavoittuvuudesta? Jossain yhteydessä taiteilija vastaa: ”Ihminen tulee terveeksi, kun tekee jotain mitä osaa, ja hyvin”.

Maria Wiikille Helene kertoo ammatillisten asioiden ohella samoista askareista, mitä naiset ylipäätään joutuivat tekemään – paikkaamisista, parsimisista, jouluvalmisteluista, vieraiden vastaanottamisesta. Joskus hän ottaa kantaa pukeutumiseen tai pyytää ystävältään neuvoja vaikkapa hiustenlähtöön: ”Nyt tekisi vähän mieli myös saada hiuksia päähän ja mietin, että mitä siinä sinun reseptissäsi olikaan. 1 kilo hampunsiemeniä?”

Sävyn tappajat

Maalaaminen on aina ykkössijalla, vaikkei tekijä tunnu oikein itsekään tietävän miksi on  valintansa tehnyt: ”Silti minä maalaan.”

Maalauksen Punapukuinen tyttö (1917), josta käytetään myös nimiä Kiinalainen lapsi ja Japanilainen tyttö, mallina oli oikeasti vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäinen pikkupoika. Tempera kankaalle, 36,5 x 46 cm. Yksityiskokoelma

Yksi vilkaisu sattumoisin nähtyihinVelázquezin maalauksiin sai jo nuorena suomalaistaiteilijan ihastuksiinsa: ”Vain muutama vihertävä siveltimenveto ja harmaanvalkea pinta, tumma tausta – –  ja vähän karaktääriä – – vain  muutama paksu roiskaisu ja maalauksellisinta mitä olen häneltä nähnyt.” Unohtumattoman vaikutuksen oli tehnyt myös Degas sekä hänen tapansa pestä pastellinsa ja antaa niiden haalistua auringossa saadakseen aikaan ”kuolleen sävyn”. Helene tunnustaa itsekin tappavansa  sävyn ”ennenkuin se saa voimaa”.

Schjerfbeck koki myös sotien jyskeen ja varjot, ruokajonot ja kylmyyden. 1918 hän kysyy Wiikiltä, ovatko punaiset kirjoittaneet hänellekin ja tiedustelleet, onko hän  maalannut koko kansalle vai vallanpitäjille. Ruotsinkielinen Schjerfbeck oli saanut porvarillisen kasvatuksen mutta kertoi voineensa pahoin porvariskodissa. Politiikalle taiteilija ei kuitenkaan syttynyt, mutta hänen hätänsä oman maan ja kansan puolesta oli todellista.

Kirjeistä ja Lena Holgerin analyyseistä hahmottuu täydempi kuvan taidemaalarista, joka vaikkakin oli hauras, omasi myös suunnatonta hengen voimaa. Ristiriitaisuudellaanhan nerot usein erottuvat joukosta.

Teos on ennen muuta vastuullisen tutkijan työ ja tulevaisuudessa poikkitaiteellistakin tutkimusta palveleva. Tavallisen lukijan kannalta kyseisen metodin heikkoutena voidaan nähdä lukuisat toistot – eri aihepiirien yhteydessä. Selkeyttä häiritsee myös harmittava puute: tietyllä nimellä kulkevan taulun löytäminen nopeasti oikealta sivulta on hankalaa, koska sellaista hakemistoa ei ole.

Kaarina Naski

Lähteet po.kirjan lisäksi:

Riitta Konttinen, Biografiakeskus, SKS

Wikipedia

Puolentoista vuosisadan juhlaa

Filed under: Kuvataide — kulttuuriusasuomeksi @ 11:55 am

Helene Schjerfbeckin syntymän sataviisikymmenvuotisjuhlavuonna järjestetään lukuisia mestarin tuotantoa esitteleviä näyttelyitä ja erilaisia tapahtumia.

Schjerfbeck-merkit kuuluvat vuoden 2012 ensimmäisiin postimerkkeihin (Itella). Teresa Moorhousen suunnittelemassa neljän merkin tarravihkossa esitellään: Mustataustainen omakuva vuodelta 1915, Kansakoulutyttö II 1908, Vihreät omenat ja samppanjalasi 1934 ja kivipiirros Silkkikenkä 1938.

Villa Gyllenbergissä Helsingin Kuusisaaressa on juhlanäyttely 29.2.-20.5.,  Länsi-Uudenmaan museossa Raaseporissa 27.4.-14.10., Pohjanmaan museossa 25.5.-23.9. ja Ateneumissa 1.6.-14.10.

Taiteilijan syntymäpäivänä 10.7. Suomen akvarellitaiteen yhdistys kutsuu vesivärimaalareita suureen maalaustapahtumaan.

Helene Schjerfbeckin taidetta ja uraa, joka kesti yli 70 vuotta, on kunnioitettu muistomerkein. Veistokset: Tapio Junno, Ovi, 1998 Hyvinkää. Muistomerkki, Tammisaari. Muistolaatat: Terho Sakki 1968, Hyvinkää; kotitalo, Tammisaari. Juhlaraha 1996. Taiteilijan mukaan on nimetty Helenenkatu Hyvinkäällä; teoksesta postimerkki 1975.

helmikuu 8, 2012

Ensimmäisenä suomalaisena maailman kiekkojäille

Filed under: Kirjallisuus,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 1:42 pm

Yksi merkittävä tekijä Matin nopeassa huipulle nousussa oli hänen yleisurheilutaustansa. Matti oli jo 17-vuotiaana fyysisesti huippukunnossa…

Jalkalihakset ja kimmoisuusominaisuudet olivat toista luokkaa kuin muilla. Jos juoksutekniikkaa olisi vielä hiottu hän olisi varmasti menestynyt 400 metrin juoksijana.

Nosti penkkipunnerruksessa 135 kiloa.

Sittemmin hänellä oli ylivertainen pelinlukutaito.

-Monesti mulla ei ollut hajuakaan, missä päin kenttää vapaat  jätkämme sijaitsivat. Mutta mä jotenkin aistin heidän paikkansa. Tiesin, että jossain oli pakko olla tilaa, jos parikin vastustajan jätkää oli kimpussani. Sitten vaan lätty sokkona menemään.

Näin sanoo tuo sama Matti itse, ei kuka tahansa Masa, vaan se joka teki sekunnin tuhannesosissa kulloisenkin ratkaisunsa ja antoi sen jälkeen ranteidensa puhua?

Kingi itse

Huippu- ja eritoten joukkueurheiluun koukkuun jääneille asia on selvä kuin pläkki. Siis se kenestä Matista nyt puhutaan. Kyllä tämän täytyy olla Hakki, Matti Hagman (s.1955), joka on kaikkien aikojen ensimmäinen Suomen sarjoista Pohjois-Amerikan ammattilaisliiga NHL:ään yltänyt jääkiekkoilija. Ja kohdehenkilöä kuvaavat lainaukset edellä ovat  Marko Lempisen kirjoittamasta Stadin kingin elämäkerrasta (317 s., Teos).

Matti Hagman, Ossin pojanpoika, Nissen poika ja Niklaksen isä. Ossi Hagman voitti pikaluistelussa nuorten SM:n vuonna 1914, Nisse oli ennen sotaa lupaava pikajuoksijan alku, sittemmin Viipurin Urheilijoiden kärkimiehiä, tunnettu urheilujohtaja. Nisse ja Eva tapasivat juoksulenkillä, menivät naimisiin ja kaikista kolmesta lapsesta tuli urheilijoita. - Kiekkolegendan elämäkerran kirjoitti Marko Lempinen . Kustannusosakeyhtiö Teos. Kannen kuva: Lehtikuva

Kirja osuu suoraan ajan hermoon, sillä urheiluhullujen luvatussa maassa on parhaillaan suorastaan muotilajina syväsukellus kultuurin kautta huippu-urheiluun. On ruvettu hakemaan vastaavuuksia eri elämänalueilta ja päädytty toteamukseen, että laji kuin laji, niin huipulla ei ainoastaan tuule, siellä myös huimaa. Alastulo taas kysyy vahvaa psyykeä, muutoin mennään p-luisua luokattomasti.

Moottorissa

ei ollut vikaa

Hakki raivasi suomalaiskiekkoilijoille tien kokonaan toiselle karttapläntille. Hänen eittämättömät pelaajantaitonsa loivat maailmalla uskottavuutta, josta nuoremmat lahjakkuudet sen jälkeen ovat hyötyneet. (Eikä vähiten taloudellisesti.) Debyytti 1976 Boston Bruinsissa ja kaksi kautta Edmonton Oilersissa. Suomessa Hagman pelasi koko uransa kahta Lahden kautta lukuunottamatta HIFK:ssa. Hän oli legendaarinen ”numero 20”, alituiseen pistepörssissä keuloilla.

Aika toisella mantereella tuotti suomalaiselle sekä iloa – sulkia hattuun – että pettymyksiä. Vielä tuolloin NHL:ssä katseltiin eurooppalaiskiekkoilijoita nenän vartta pitkin, jopa suorastaan vihattiin. Näin kirjoittaa Marko Lempinen, pitkän linjan urheilutoimittaja ja entinen jääkiekkomaalivahti. ”Läpi uransa Hagman oli elänyt erityisesti ylivoimaminuuteista. Kun Hakki ei yhtäkkiä saanutkaan olla joukkueensa ykkösmoottori – ei ylipäätään kokenut saavansa itsestään niukalla jääajalla kaikkea ulos – hänen motivaationsa ja mielialansa kärsivät. – – – Asetelma oli pahasti hänen itsetuntoaan vastaan. Masennus iski.”

Laulujen lunnaat

Suomessa ja eritoten stadissa Hakki oli kingi, hänelle aukenivat kaikki ovet, hänellä oli omat ”henkivartijansa”, jotka pitivät huolta siitä, että mies pysyisi ehjänä ja kaukalossa. Ristiriitaisena, monen mielestä ihailtavan, toisten makuun ärsyttävän suorapuheisena tyyppinä Hagman saattoi nimittäin hyvinkin saada toiset provosoitumaan.

Lajin väkivaltaisuutta ja siihen liittyvää loukkaantumisriskiä ei yleisesti allekirjoiteta, mutta kovat otteet mielletään osaksi lätkää. Hakkikin kantoi idolina myös koviksen leimaa, mutta kirjassa hänet nähdään ”herkkänä koviksena”. Ambivalenttisuus joka usein liitetään taiteilijoihin, toteutuu myös monissa muissa lahjakkuuksissa, ei vähiten urheilun terävimmällä huipulla.

Hagmanilla oli aina perheen tuki, mutta lisäksi kaveriperhe,  jonka kanssa monet illat venyivät pitkiksi. Ja kritiikkipalavereja ja sääntöjen tarkistuksia tarvittiin joskus myös matkoilla ja leiriolosuhteissa.

Tähteytensä vanki ei voi olla sekä esillä että rauhassa, harvoin myöskään villinä ja vapaana, ja lajinmyötäisten fyysisten kolhujen lisäksi tulee myös henkisiä mustelmia, aika runnoo rinnanmitalla ohi.

Sehän on j-lauta  Hakki!

Kirjoittajan lähestymistapa on asiantunteva, intoutunut ja empaattinen. Lempinen suhtautuu sekä sankariin että tämän saavutuksiin arvostavasti  ja pyrkii monin haastatteluin maalaamaan Hakista näköiskuvaa. Lukija ”ostaa” sen ehdoitta. Loppuluvussa kerrotaan, miten ”jääräpään särmät ovat hioutuneet”. Mies on tehnyt vuosien kuluessa tilaa pehmeämmille luonteenpiirteilleen. Nykyisin hän toimii mediassa jäääkiekkoasiantuntijana ja tunnustaa valmentamisen kiehtovan kovasti.

Kun Hakki oli taannoin kotimaanlennolla, niin jo turvatarkastuspisteessä hänen ”piti heittää läppää hokista kahdeksan eri tyypin kanssa”.  Häntä ei ole unohdettu.

Ette arvaa, mikä on miehen intohimo tätä nykyä?  Vitsivitsi – urheilu se on  edelleen.Televisiosta hän  seuraa miltei kaikkia lajeja, ja HIFK:n kotipeleissä hän käy aina. Tietysti.

Kaarina Naski

———————————————————————————————

Häviäjä ei hymyile

Voittaminen on genetiikkaa: korkeat poskipäät, jykevä leuka ja kyky sanoa kyllä vaikka ajattelisi ei. Häviäjä ei hymyile, vaan säilyttää kasvonsa peruslukemilla, vaikka preeria palaa ja hevoset on viety.

Samuli Putro, muusikko (Helsingin Sanomat 7.2.2010)

——————————————————————————————–

Pidä blogia WordPress.comissa.