Kun mieli nyrjähtää

Juha Hurme (s. 1959) on omaleimainen ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hän on toiminut Ylioppilasteatterin taiteellisena vastaavana sekä Teatteri Telakan johtajana ja on Yövieraat- ja Nälkäteatterin samoin kuin Suomen kiinalaisen teatterin perustajajäsen. Esikoisromaani Volvo Amazon (Otava) ilmestyi vuonna 2007 ja Puupää (Teos) vuonna 2009. -Kuva Stefan Bremer

Hullu -sanaan kaiku vastaa lukemattomilla eri tavoilla. Ivailevasti, ihailevasti, paheksuvasti, kauhistellen, sättivästi, säälien, pelokkaasti, huvittuneesti, hämmästellen…

Taiteessa hulluus on usein kaksijakoisena käytinvoimana. Kuvaaja ja kuvattava ovat kenties lähempänä toisiaan kuin arvataankaan. Sivellin lentää, maan hiljaisten ääni kuuluu.

Monet tiedemiehet ja -naiset ovat olleet hullunrohkeita.

Entäpä huippu-urheilijat? Voittoon, voittoon vaikka henki menköön…

Ja kaikkihan kylähulluja rakastavat.

Mielettömässä maailmassa hulluus on joskus pitelemätöntä, yksilön mielen järkkymisestä voi aiheutua koko yhteisöä ravisuttava tragedia.

Ajankohtaisena ja vetovoimaisena puheenvuorona kyseiseen aiheeseen on pidettävä viisikymppisen Juha Hurmeen romaania Hullu (249 s., Teos). Hurme on teatteriohjaaja ja hänen proosametodinsa pitkälti näyttämöllinen. Se on hyvä, sillä ilman tätä ratkaisua lukukokemuksesta voisi tulla ahdistava. Mielisairaalan suljettu osasto pelkkänä käsitteenä vertautuu monen mielessä kaltereihin.

Joskus jäähy

on tarpeen

Kirjan minä joutuu akuutin psykoosinsa takia kentältä ulos ja sairaalaan sisään:

Se oli tullut eikä lähtisi enää suosiolla pois. Näin kuinka se saapui aurinkojen ja tähtien muodossa. Ajatukset haihtuivat mun päästä ja tilalle tuli avaruus. Tyhjää jäistä pimeää, jossa välähteli taivaan valoja.

Mutta hän on myös riittävän fiksu havaitakseen pian jäähyn, pitkän sellaisen, olevan tarpeen.

Oman kunnon rakentaminen alusta tapahtuu monien takautumien ja mielleyhtymien kautta. Erityistä merkitystä tuntuu olleen äidin näkemällä unella, jonka tämä tulkitsi etiäiseksi, varoitukseksi rasavillille pojalleen:

Siinä unessa hän oli poimimassa mustikoita – – – Ukkonen jyrähti ja alkoi sataa. Niilo-vaari huomasi silloin yhden suuren kiven alla ison kolon, suorastaan luolan, jonne voisimme kömpiä suojaan. Hän ryömi itse edeltä. Äidille vaari sanoi, että annapa se poika tänne ensin ja tule itse perästä. – – – Meni pari vuotta tuosta niin isoäitini otti ja kuoli (vaari oli jo kuollut). Olin kahdeksan vanha ja menin aika pyörälle päästäni. En saanut unta öisin. Mietin jumalia, helvettejä ja taivaita. Tulemisia ja menemisiä .- – – Ja äitini ennustusta.

Kelaaminen jatkuu lääketurtumuksen, piinan ja harhojen läpi, kohden opintojen ja työelämän muistijälkiä ja sitä kautta elämän uudenlaiseen arvottamiseen.

Vapaus

kaikki kaikessa

 

Tarinan kirjallisesti sivistynyt keskeinen hahmo ei omasta mielen järkkymisestään huolimatta keskity vain omaan itseensä vaan kuuntelee kohtalotovereitaan, muita potilaita ja löytää tätä kautta vastauksia, joiden terapeuttinen arvo korostuu varsinaista psykiatrista hoitoa isompana.

Lukija tutustuu tyttöön, jonka ”lempinimi” on 163 ja puoli senttiä ja joka itkee paljon, niin paljon, että on kuin ”vesisateessa tuhraantunut lyijykynäluonnos”. Kun kertoja saa tytön edes hetkeksi lopettamaan kyynelehtimisen – ystävällisellä tervehdyksellä – tuntuu se merkittävältä edistysaskeleelta. Ja entäpäs Jysky, tuo ”lempeä ja vähän huojuva jättiläisgoottipeikko kokopitkässä nahkatakissaan”? Hänen osaltaan jäähy on ohi, mutta pelivalmiutta ei näytä olevan. Sairaalasta kotiutuu pelokas kaveri.

Mielenkiintoinen on myös J-M Puupponen, mies joka uskoo soittaneensa Eppu Normaalin kaikkien levyjen kaikki kitarasoolot vaikkei nimeä mainitakaan levynkansissa taiteellisen vapauden nimissä. ”Vapaus on kaikki kaikessa, etenkin suljetulla osastolla”, on Puupposen motto.

Ihmisen

tunnot

Uteliaisuus, samaistuminen ja myötätunto ovatkin niitä asioita, joiden avulla hukkuva jaksaa uida rantaan. Hän tutkii Raamattua, jäsentää ajatuksiaan ja ammentaa kirjailijakohtaloista – keskiössä ovat J.J. Wecksell, joka vietti vuosikymmenet mielisairaalassa, ja Maiju Lassila, jonka elämä päätyi punaisten joukkohautaan Suomenlinnassa 1918.

Kirjailija Juha Hurmeelta, teatterimieheltä, ei puutu tarinaa tukevia draamallisia rakennusaineksia, ja vielä konkreettisempia niistä tulee, kun ”hullujenhuoneessa” valmistuu Wecksell -näytelmä. Aikakausi sekoittuu toiseen, reaaliaika taakse jääneeseen, ihmisen osassa riittää päiviteltävää. Antisankari, kirjan minä, ohjaa muita potilaita näyttämöteoksen toteutuksessa.

Faktan ja fiktion sekä kirjallisuuden eri lajien sulautuminen toisiinsa tapahtuu Hullussa hedelmällisellä tavalla. ”Viihteellinen” voidaan tulkita näinkin vakavassa yhteydessä epäonniseksi sanaksi. Mutta kyllä, sitäkin käyttäisin. Komiikkaa ei puutu. Itse asiassa tarinan jo melkein näkee kipuavan näyttämölle. Moniroolisessa asetelmassa ristivalottuu silloin ehkä vielä selkeämmin se ”miltä tuntuu olla ihminen”.

Kaarina Naski

——————————————————————————————————————————————————————————————————————————————–

Mainokset

Jokainen ihminen on ihme

Hän oli hyvin yksinäinen ihminen

Siksi niin harva tiesi siitä.

xxxxx

Jo lapsena Otolle oli vastenmielistä tehdä hyviä kauppoja. Hän osti kalliilla ja myi halvalla. Hän rakasti huijatuksi tulemista. Nuoruudessa, opiskeluaikana, hänellä oli suorastaan tapana (juovuksissa) lahjoittaa spontaanisti pois parhaat päällystakkinsa ja muut vaatteensa – – – Oli selvää ettei Otosta tulisi liikemiestä ja että hän siten tuottaisi isälle pettymyksen.

Claes Andersson, Oton elämä, WSOY 2011

xxxxx

-Tartteeks olla hullu kun juoksee maratonin, kysyttiin Lasse Vireniltä Moskovan olympiamaratonin jälkeen.

-Ei tartte, mutta se auttaa, vastasi Lasse.

xxxxx

Hulluutta on jokaisessa meissä, jossakin enemmän kuin jossain toisessa. – – – Hulluutta on runsaasti siellä, missä ajatellaan, että rationaalisuus ja järki hallitsevat.

Claes Andersson, Hulluudestamme ja hulluudestanne, Kirjapaja 2003

xxxxx

”Jo lapsena siitä näki, että mykkä siitä tulee tai hullu. Hullu mikä hullu.”

Toteaa Vilippus Rummukainen veljessarjan nuorimmasta eli Elmeristä.

Aapeli, Siunattu hulluus 1948

xxxxx

Hiihtovalmentaja ja pienviljelijä Kallu Reponen herätti minussa kauhua ja kunnioitusta jo pienenä. Vahva Kannaksen Karjalan murre, lehmänlannanhaju, röyhkeä itsevarmuus, suunnaton puhenopeus ja sanavalmius, rajaton valmennustietous, maaginen suksenvoitelutaito. – – – Hän riitti itsessään, hän oli valmis, ikuinen ja järkähtämätön. Hän kasvoi suoraan maasta.- – – Kallu Reponen sai minut alle 10-vuotiaana ymmärtämään, että jokainen ihminen on ihme, läpäisemätön sokkelo ja arvoitus. Aina kun joku sanoo ”mie”, muistan hänet ja vavahdan.

Juha Hurme, Hullu, Teos 2012

Talo yhtenä mutta kirkko kahtia

Tiesitkö,

että Kanadan Saskatchewan, jossa New Finland sijaitsee, muistetaan historiassa lähinnä Saskatchewanin kapinasta vuodelta 1885.

Se oli alkuperäiskansojen kapina Kanadan hallitusta vastaan, aiheena maanomistusongelmat ja nälänhädän uhka. Biisoninmetsästys oli ryöstäytynyt hallitsemattomaksi. Kapinoitsijat saavuttivat voittoja mm. Duck Laken, Fish Creekin ja Cut Knifen taisteluissa, mutta hallituksen ylivoima oli murskaava. Lisäjoukkojen kuljetuksessa hyödynnettiin uutta rautatietä. Tappion kärsineellä puolella olivat mm. nykyisen Saskatchewanin alueen métisit. (Wikipedia)

xxxxx

miksi Keski-Amerikan muinaiset intiaanit ryömivät ahtaasta oviaukosta temazcaliin, ”kuumaan taloon”.

Temazcal oli savesta ja kivestä valmistettu, eskimoiden iglun tapainen. Siellä puhdistui keho ja mieli, siellä hoidettiin sairauksia ja synnytettiin. Ulvottiinkin, jotta pahat henget kaikkoaisivat ja peseytymisen yhteydessä harjoitettiin rukousrituaaleja. Kylpijällä saattoi olla biisoninhäntävihta tai kotkansiipiviuhka. Sopii kysyä miksi intiaanit kutsuivat ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisia hikimajaihmisiksi. ”Meillä päinhän” saunoja oli olemassa rohkeimpien arvioiden mukaan jo 8000-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun jääkausi oli päättynyt Suomessa. (lähde Lauri Seppälä/Helsingin Sanomat 21.6.2011)

xxxxx

mikä on Sontiainen.

Se oli Tom Sukasen laivan nimi, ja Sukanen itse oli eriskummainen laivanrakentaja Kanadasta. Sukanen, oikealta nimeltään Tomi Jaanus Alankola oli syntynyt 1878 Virroilla, Vaasan läänissä. Sukanen oli ollut merillä ja oppinut myös laivanrakentajaksi. Hän lähti siirtolaiseksi Minnesotaan, perusti perheen, viljeli maata, kunnes lähti patikoimaan Kanadaan veljeään tapaamaan. Hän ”unohtui” Saskatchewaniin useaksi vuodeksi, ahkeroi, hankki maatilan ja palasi Minnesotaan, taas jalkaisin, perhettään noutamaan. Kohtalo kuitenkin järjesti niin, ettei yhteisestä muutosta tullut mitään. Mies palasi yksin Kanadaan ja alkoi huimapäisesti suunnitella valtamerikelpoisen laivan rakentamista Suomen-matkaa varten. Projekti eteni, laivan osia valmistui, mutta kesken työ lopulta jäi. Sukanen kuoli 1943 North Battlefordissa Saskatchewanissa. Sontiainen-laiva tai pikemminkin sen jäljellä olevat osat ovat nähtävillä ko. provinssissa Moose Jawin kaupungin lähistöllä sijaitsevassa museossa. (Wikipedia)

                                            

 SIIRTOLAISET RAKENTAJINA I

 

Suomalaistalo preerialla. Huhtalan päärakennus vuonna 1919. Kuva (Saskatchewan Archives Board) koristaa Outi-Kristiina Hännikäisen väitöskirjan – Identiteettien maisemat Saskatchewanin Uudessa Suomessa – kantta.

Suomesta Pohjois-Amerikkaan suuntautunut siirtolaisuus on ilmiö, joka lähtijöiden ja vanhan maan näkökulmasta on merkinnyt jonkinlaista oiko- tai ainakin varmempaa tietä vaurauteen.

Amerikan setien breivit luettiin sanasta sanaan ja pohdittiin mahdollisen kotiinpaluun riemua ja ihmetystä sekä veikattiin setämiehen lompakon paksuutta.

Kun sitten silmiin osuu satunnainen historiikkitieto, jonka mukaan kanadansuomalainen Ivar Kautonen rakensi ensimmäisen uuden maan asuntonsa maakuoppaan, niin on vetäistävä henkeä hetkiseksi.

Suomalaista asutusta sen alkamisesta 1800-luvun lopulta aina uuden vuosituhannen vaihteeseen Kanadan Saskatchewanissa sijaitsevassa New Finlandissa on tarkastellut väitöskirjassaan Outi-Kristiina Hännikäinen (Siirtolaisuusinstituutti, 2010).

Hännikäisellä on kulttuurimaantieteilijän näkökulma. Sen mukaan maisemalla on keskeinen rooli identiteettien muodostuksessa. Asukkaat osoittavat juuriensa maisemallistamisella eli esiintuomisella syntyperänsä merkitykselliseksi. Tutkija kartoittaa niin muistamisen kuin unohtamisen maisemaa. Kieli, kulttuuritraditiot ja uudisasukkaiden evankelisluterilaisen uskonnon ja sen työetiikan leimaama arvomaailma on säilytettyä, jotkin yhteisön ristiriidat sen tietoisesti unohtamaa maisemaa.

Hautakivi osoittaa kielellisen assimilaation (yhtäläistymisen/sulautumisen) alkaneen miesten nimistä. Isän nimeä lukuun ottamatta muut tekstit ovat suomenkielisiä ja kertovat haudattujen suomalaisesta alkuperästä. John oli asutuksen alkuaikana alueella yleisin miehen nimi. Kuva ko. kirjan tekijän.

Väitöskirjan pitkä ja turhan koukeroinen nimi ´Identiteettien maisemat Saskatchewanin Uudessa Suomessa – Uudisasutuksesta uusidentifikaatioon´ ei toivon mukaan pelästytä tavallista lukijaa, sillä eläytyvä ja arvostava teksti avaa uusia ulottuvuuksia paitsi siirtolaisuuteen myös välillisesti vaikkapa evakkouteen. Millä kaikilla tavoilla erilaisissa yhteisöissä muuttuvien ideologioiden keskellä onkaan pystytty ylläpitämään omaa identiteettiä, itselle tärkeitä arvoja ja suvun henkistä perintöä. Että ajatuskuvion vauhdittajana on jokin kolkka Kanadan keskilännessä, preerialla, niin mahtavaahan se on!

Rakennukset, hautausmaat sekä henkilö- ja paikannimistö ovat olleet akateemisessa tutkimuksessa tärkeitä elementtejä. Niistä heijastuu hyvin se, millä ehdoilla milloinkin suomalaisuus on maisemassa ilmentynyt ottaen huomioon mm. sen, että toisen maailmansodan aikana Suomi ja Kanada olivat toistensa vihoillisvaltioita ja hallinto rajoitti suomalaisten toimintaa ja kansallisten symbolien käyttöä. Sittemmin monikulttuurisuuspolitiikka puolestaan on taas aktivoinut näkyvyyspyrkimyksiä.

Kelpo carpenterit

 

Koska suomalainen rakennustaito on maailmalla kunniassaan, on kiintoisaa irroittaa kokonaisuudesta juuri kyseinen sektori, seurata väitöskirjan tekijän huomioita Saskatchewanin Uuden Suomen rakentamisesta.

Uuden Suomen asuinrakennuksissa käytettiin ensisijaisesti kuvassa näkyvää lohenpyrstösalvosta, ulkorakennuksissa puolestaan V-salvosta. Kuva ko. kirjan tekijän.

Asumukset 1800-luvun lopulla olivat pääosin yksihuoneisia hirsitupia, joissa oli turvekatto ja maalattia. Mäntyä ei ollut saatavilla, haapahirret olivat lyhyitä ja materiaali huonolaatuisempaa, mutta suomalaisten työn jälki teki vaikutuksen alueen vierailijoihin. Preerian eri siirtolaisryhmiä tutkinut John Hawkes kirjoitti 1924:

”Niin täydellistä oli työ ja niin lähekkäin hirret toisiaan, että en voinut löytää kuin kaksi tai kolme kohtaa, johon olisin voinut työntää hopeisen neljännesdollarin. Se oli hienoin kirvestyönnäyte, jonka olen koskaan nähnyt.”

Kyseessä olevan Peräsalon asuintalon hirret olivat suoriksi veistetyt sekä sisä- että ulkopuolelta, ja tutkijan havaintojen mukaan tämä oli yleinen tapa Uudessa Suomessa. Hirsikerrosten välissä käytettiin tiivistettä, joka valmistettiin jauhoksi pestystä kalkkikivestä tai oljista ja savesta sekoittamalla.

1930- ja 1940-luvuilla rakennettujen hirsitalojen talomalli oli usein matala, neliönmuotoinen aumakattoinen talo, jossa on nähty empiren vaikutusta. Suomalaiset päällystivät hirsiseinät toisinaan päreillä, varakkaimmat vuorasivat hirret laudoituksella ja varustivat talon terassilla.

Tutkija kertoo myös pihapiirin rakennuksista, aitoista, ladoista ja eläinsuojista ja toteaa 1920-luvulla rakennettujen  latojen ja tallien uhmanneen aikaa  hyvin.

                        Järkytys skoteille

 

Sauna ja suomalaiset – tuttu yhdistelmä. Kuumassa saattoi siirtolainen hikoilla pois myös koti-ikävänsä. Aluksi Uudessa Suomessa oli turvekattoisia savusaunoja. Myöhemmin yleistyivät savupiippua vaativat pönttökiukaat, ja rakennus varustettiin saunakamarilla.

Kylpemisen lisäksi saunassa kupattiin ja hierottiin kuten Suomessa. Kaikilla ei saunaa ollut mutta saunareissuja tehtiin naapuriin tai sukulaisten luo. Saunomisen ja sen jälkeisen illanvieton voi hyvin uskoa lähentäneen väestöä jäseniä toisiinsa ja olevan tärkeä syy Uuden Suomen yhteisön säilymiseen.

Ulkopuolisille saunominen on eksoottista ja elämyksiä on kirjattu muistiin runsaasti. Trevor Herriotia (2001) on lainattu väitöskirjaan mm. seuraavasti: ”Kylminä lauantai-iltoina McRaet matkasivat reellä Kallion tilalle, jossa he nauttivat seurasta ja höyrykylvyn kosteudesta harjaten selkiään ja jalkojaan oksilla, joita oli kerätty joentörmältä… Kun lämpö oli imeytynyt kaikkiin huokosiin ja luihin Kalliot avasivat oven, astuivat ulos ja hyppäsivät valkoisiin nietoksiin, pyörien villisti lumessa ja nauraen yhä enemmän nähdessään höyryn verhoamat McRaet, jotka tuijottivat epäuskoisina hökkelin sisältä.” Tekijä toteaa tarinan skotlantilaisperheen hämmästyksestä olevan osoitus myös siitä, miten materiaalisesta maisemaelementistä syntynyt kokemus on yhdistänyt eri kulttuuritaustaiset ihmiset.

Saunomisen merkitys on säilynyt alueella, ja pohjoisamerikkalaisen väestön keskuudessa siitä on tutkijain mukaan tullut eräs asumisen korkean laadun merkki.

Ristiriita – sananmukaisesti

Kokonainen ja komea on jo pitkään ollut Pyhän Johanneksen seurakunnan kirkko, yhteisön symboli. Tuskinpa vieras uskookaan, että se kerran (1934) sahattiin kahtia. Niin vahva oli kirkon siirtämispaine… Kuva Jouni Korkiakoski/Siirtolaisuusinstituutti 2010

 

Suomalaisista koululaisista kuulostaa varmaan lystiltä tänä päivänä se, millainen oli opettajan asunto 1800-luvun lopun Uudessa Suomessa. Se oli nimittäin hirsistä rakennettu mökki, joka oli päällystetty mudalla. Toisaalta, ei ollut ensimmäinen koulutalokaan kummoinen, mutta suomalaiset olivat silloin ja sittemminkin itse perustamassa ja rakentamassa koulujaan ja he toimivat aktiivisesti niiden, samoin kuin haalien – kokoontumistilojensa – hyväksi. Kouluja arvostettiin, olivathan ne tie menestymiseen uudessa yhteiskunnassa.

Kirkon rakennusmateriaaleihin saatiin rahat keräyksellä suomalaisten keskuudesta, ja lautarakenteinen kirkko valmistui talkootyönä 1907. Se sekä yhdisti että taas erotti jakaantuneen seurakunnan, ja kirkon omistuksesta riideltiin. Oikeusjutun jälkeen kirkko pysyi Pyhän Johanneksen seurakunnalla, joka päätti siirtää rakennusta viitisen kilometriä etelämmäksi 1934. Pappila siellä jo olikin. Kirkko siirrettiin kahdessa osassa!

Siirtämisratkaisun taustalla oli seurakuntien ja henkilöiden välisiä ristiriitoja. Joskus sellaiset vaativat jopa kirkon sahaamisen kahtia. Jollei New Finland muutoin jäisi historiaan, niin tästä tempusta ainakin.

Kaarina Naski