”Kun linjoilta pääsen mä lähtemään
sen Iitan luokse lomalle…”
Tuskinpa oli Antero Raevuori ehtinyt jättää – kirjan muodossa – liikuttavat hyvästit synnyinkaupungilleen Viipurille, kun hän jo uppoutui arkistojen uumeniin saadakseen selville, mille sota-aikana naurettiin. Sitä ei ollut tarpeen kysyä, naurettiinko ylipäätään, sillä komiikalla on taipumus nousta mitä ihmeellisimmistä tilanteista, myös tragiikan helmuksista. Kuka se taas sanoikaan, että huumori on omiaan lääkitsemään ihmiskuntoisuutta.
-Vaikka ei ole ihme, jos näitä lukiessa väliin itkettääkin, Raevuori toteaa kaskukokoelmasta. Itse hän vakuuttaa sentään pysyneensä enimmän aikaa naurun puolella. -Karhun leikkiähän se välillä on ja haavoittuneiden hurttia huumoria, kuten vaikkapa seuraavassa (lyh.):
Kymmenkunta jermua odotti pääsyä lääkärin luo. Vain kaksi oli äänessä.
-Missäs päin Suomea sun koti on?
-Pälkäneellä, se on Hämettä.
-Haavoituitko pahasti?
-No, sattuu ainakin niin pirusti.
-Mihin?
-Selkään.
-Mahdatkohan joutua leikattavaksi?
-Niin ne lääkintämiehet antoivat ymmärtää.
-Täälläköhän ne leikkaavat?
-Niin, missäs muualla.
-Minnehän mahtavat sinut haudata, tänne vai Pälkäneelle?
Vasta kun tosi
tuloo etehen
Fil. kand. Antero Raevuori (s. 1937) on nimekäs toimittaja ja palkittu, tuottelias tietokirjailija, joka on erikoistunut urheilu- sekä sotahistoriaan. Viimeksi, vuonna 2011 ilmestyneeseen kirjaansa Hyvästi, Viipuri hän kokosi yksittäisten ihmisten, niin viipurilaisten kuin heidän kaupunkiaan puolustaneiden sotilaiden kokemuksia Suomen kohtalon vuosina. Ja samalla aikajanalla 1939-1945 pysytään myös hänen toimittamassaan syksyn kirjamarkkinoille tulevassa teoksessa Kaskuja sotavuosilta (Gummerus).
Edellinen kirja ei kuitenkaan ollut tekijän mukaan välittömänä pontimena uudelle, vaan kyse oli yksinkertaisesti kustantajan huomioimasta vajeesta. Raevuori oli toimittanut kaskukirjoja aiemmin, mutta sodan aihepiiriin sillä sektorilla hän ei ollut erikseen perehtynyt. Nyt on.
Asemapaikkana toimi Yliopiston kirjasto, josta löytyivät polut alkulähteille. Tärkeimpiä ovat olleet seuraavat lehdet ja julkaisut: Aseveli, Hepokatti, Kasku kiertää rintamaa, Korsulukemisto, Kurikka, Pilven veikko, Pohjan poika, Tuulispää ja Vitsi-Motti. Valituksi tuli 247 kaskua, jotka on ryhmitelty aiheittain.
-Ykkösroolin veivät tavalliset rivimiehet ja alokkaat, kertoo Raevuori. -Ylempien upseerien kustannuksella vitsailtiin runsaasti, ja maakunnallisia vakiokohteita olivat sekä savolaiset että pohjalaiset jermut.
Muualta maasta olevat, karjalaiset tai vaikkapa suomenruotsalaiset, eivät siis erottuneet mitenkään?
-Selittynee sillä, että savolaiset ovat mestareita suunpieksännässä, ja pohojalaasuus toimii aina. Tähän samaan ilmiöön olen törmännyt aiemminkin kaskuja metsästäessäni.
Uhosta kertoo mm. seuraava:
Elettiin asemasotavaihetta. Propagandaa lähetettiin kovaäänisillä rintamalinjan yli. Kummallakin puolella oli toistensa kieltä osaavia. Kerran kuului vanjan puolelta:
-Eikös ole ketään härmäläistä uskaltanut sotaan lähteä, kun ei kuulu eikä näy?
Vastaus tuli tuota pikaa:
-Härmälääsiä piretähän vielä rautahäkis huoltoportaass ja päästetähän irti vasta kun tosi tuloo etehen.
Siellä jossakin,
lomilla ja kotona
Kaskuja syntyi yhtä hyvin etulinjan kuin asemasodan tapahtumista, sotasairaaloista, rättivarastoista, rintamajermuista lomalla ja tietenkin kotiväen arkisista ongelmista.
Myyjätär asiakkaalle: -Mitäs saisi olla?
-Sitä tavallista tietysti.
-Saisinko tietää tarkemmin.
-Pari metriä `ei oota`,
viisi kappaletta `loppui juuri ` ja kaksi tusinaa `tulee huomenna`.
-Vaikka kotirintamalla oli kaikesta puutetta, niin naurun aiheista ei, täsmentää Raevuori. -Usein ne liittyivät juuri samaiseen ruoka- ja tarvikepulaan, mutta ennestään tutut, rauhan ajan perinteisten vitsien aihepiirit olivat myös käytössä.
Materiaalia hakiessaan kirjailija yllättyi eniten siitä, että veli venäläisestä ei juuri ollut vitsejä, ainakaan suoranaisesti.
Välillisesti vihollinen kyllä saattoi päästä keskiöön. Tässä esimerkiksi:
Kovinkaan tavallista ei ollut, että suomalaiset olisivat talvisodassa jääneet mottiin. Niin vain kerran kuitenkin kävi. Mottiin jäi jopa kokonainen komppania. Pälkähästä oli päästävä ja komppanian päällikkö, siviilissä pankinjohtaja, lupasi markan jokaisesta surmatusta ryssästä.
-Onko se varmaa, herra luutnantti?, kysyi yksi miehistä.
-Niin totta kuin minun nimeni on Heikki Puputti.
-No hyvä, herra luutnantti, tiedoksi vain, että tuolla minun puolellani hiipii parisataa lumipukuista markkaa rinnettä ylös.
Oli kysymys
selviytymisestä
2000-luvun lukija pohtii, miten ihmiset jaksoivat olla toiveikkaita noina synkkinä aikoina, sillä toiveikkuudesta, selviytymisen tahdostahan kaskut omalla tavallaan lienevät osoituksena.
-Ehkä niin voidaan ajatella, Raevuori sanoo. Hän kertoo myös panneensa merkille, ettei sisältö ollut ilkeätä, kuten ei ylipäätäänkään takavuosien vitseissä.
-Vähemmistöjen, mm. romanien sotimiselle naurettiin mutta ei pahasti. Tästä tulee kuitenkin mieleen, että ennen sotavuosia Suomessa olivat juutalaiset aika usein kaskujen kohteena lähinnä tyyliin laihialaisvitsit – vinoiltiin rahan ahneudella ja nuukuudella.
Puolen vuosikymmenen aikavälillä, jona kaskut ovat syntyneet, ei Raevuoren mukaan ollut havaittavissa muutosta suhtautumistavassa sotaan. Kokonaisuudessaan hän näkee aineiston tärkeänä ajankuvan tallentajana.
Kirjallisuuspoiminnot eivät kuuluneet tähän tehtävän asetteluun, huolimatta siiitä että helmiä olisi taatusti löytynyt.
-Se olisi ollut kokonaan toinen juttu. Hyviä kaskuja piti hakea tavallisen ihmisen tasolta. Niitä sisältävät julkaisut olivat aikanaan tavoitettavissa lehtikioskeista.
Ja kuvitus?
-Pari-kolmekymmentä piirrosta teksteineen. Tuntemattomien tekijöiden.
Kaarina Naski
piirrokset ko. teoksesta
(ks. allaoleva juttu: Raevuori Suomen huippu-urheilun nykytilasta)
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 