USAsuomeksi kulttuurikatsaus

lokakuu 13, 2012

Kaikkihan me olemme jostain kotoisin

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 6:36 am

Miten ne sointuvatkaan yhteen: Klaukkala ja Kuttura. Paikannimiä molemmat. Toinen eteläisessä Suomessa, Uudellamaalla, toinen Inarin ilmoilla, Lapin kainalossa.

Molemmista on kirjoitettu kirja tänä vuonna.

 

Kirjailijat ovat molemmat 1970-luvun alkupuoliskolla syntyneitä, nykyisin helsinkiläisiä. Mutta kummallakin on tiivis henkinen yhteys kotiseutuunsa, Laura Paloheimolla Klaukkalaan ja Mikko-Pekka Hirvosella Suomussalmeen ja koko pohjoiseen Suomeen.

Paloheimon Klaukkala (Otava, 319 s.) ja Heikkisen Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga, 268 s.) tuovat raikkaasti esiin pohdintoja suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen arvoista, ihmiselämästä. Molemmissa on paljon huumoria. Ja arvatenkin kumpikin taipuisi elokuvaksi.

Merkkilaukuissa

merkittävyyttä

Kyseessä on kuitenkin kaksi täysin erityyppistä kirjaa. Klaukkalalla on esikuvansa chic lit´issä eli kirjallisuudessa, jossa keskipisteenä on moderni nuori nainen. Hänen kaltaisensa liikkuvat piireissä joissa vintage – käytetty mutta laadukas – on arvossaan, kauneusihanteet takavuosilta ja bling-bling

sitä mikä hehkuu päällä, merkkivaatteina. Laukut, korut, räväkkä räp tai hip hop raamittavat kuvaa.

Muoti on kova sana, tietää Laura Paloheimo. Hänellä on showtanssijan tausta mutta tarinankertojan luonto. -Kuva Otava/Ari Heinonen

Kirjan päähenkilö Julia työskentelee televisiotuotantofirmassa. Takana reippaita sinkkuvuosia maailmalla. Edessä paineita töissä ja mutkia rakkaudessa.

Paloheimon onnistuu kuvata kepeän ”tanssahtelevalla” tyylillä elämäntapaa, jonka sisusta on feikki. Hän laatii keräilyvietistä energiaa saavalle Julialle kasvutarinan reseptillä oikea ystävyys, hiljaisuus, itsetutkistelu. Julian äidissä, joka edustaa kaikkea sitä mitä tytär on paennut, lienee – hänessäkin – rippunen kirjailijan alter egoa. Äiti on ärsyttävän suorasukainen ja maanläheinen ja antaa pitpaut small talkille ja bling-blingille. Hurjina menovuosinaan Julia oli kysyttäessä vastannut ettei ole mistään kotoisin. Vaikka silloinkin syvällä rinnassa niin somasti kilahti. Ja eräänä päivänä jälleen Klaukkalassa:

”Olin ommellut verhot mummin vanhoista pitsilakanoista. Niiden läpi näin maailman niinkuin olin aina halunnut nähdä sen: satumaisena, kauniina paikkana, jossa eli hyviä ihmisiä jotka halusivat toisilleen hyvää.”

Hui, moottorikelkkakamikaze!

Seksiä annostellaan molemmissa kirjoissa, Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa alkuvoimaisemmin. Kun ”Etelän media”, toimittaja Aino Riski on tekemässä haastattelua Oulasta, sissipäälliköstä, menee ilta pitkäksi ja myöhemmin Aino herää alasti porontaljan päältä, peittonaan Oulan kelkkahaalari:

”Porontalja pistelee paljaaseen takapuoleen. Pontikka ei ole paskempaa.”

Mikko-Pekka Heikkinen on toimittaja, joka on kirjoittanut paljon luonto- ja elokuva-aiheista. Terveiset Kutturasta -teoksessa saa tuntuman molempiin em.aiheisiin. Ja terveiset ovat tuliset. – Kuva WSOY/ Veikko Somerpuro

Terveiset Kutturasta on kuitenkin enemmän kuin vetävä, eloisalla dialogilla taituroiva kirja. Se on vahva kannanotto pohjoisen, sen ihmisten ja syrjäkylien puolesta. Kaltoin kohdellut saavat kirjailijan eittämättömän sympatian. Maaseutu tyhjentyy, ja jäljelle jäävien palvelut minimoidaan, jokapäiväistä elämää vaikeutetaan. Heikkisen kirjassa katkeruus purkautuu sisällissotana. Yksistään sana on jo täynnä historiallista latausta. Teksti ei epäröi, lukija voi piiloutua jossittelun taakse.

Oula johtaa moottorikelkoilla viilettäviä heinäkenkiä, alikersantti Jesse Purola etelän poikia, joilla on käytössään kaikki nykyajan vempaimet ja jotka luovat mielikuvansa television ja netin kautta. Kulutustottumuksista on vaikeata tinkiä poikkeusolosuhteissakaan, ja tositeevee mallia ”tappaminen joka tappaa oikeasti” on järkytys.

Jessen idoli on Tuntemattoman Koskela. Hän mittaa jatkuvasti ratkaisujaan sillä miten Koskela nyt menettelisi. Näin hahmottaa Oula paikkaansa kartalla:

”Minun äidinkieltä puhuu tässä maailmassa kaksisataa ihmistä. Muut saamelaiset taitaa joikun. Mie en. Ei kukaan meistä. Suomalaiset papit tappoi inarinsaamelaisten joikuperinteen pieksäessään meitä ristinkirkkoon. Vaan eipä näy hippejä Helsingin yliopistosta komppaamassa meikäläisten murheita. No, ymmärtäähän tuon. Inarissa tarkenee varvassandaaleissa vain pari viikkoa vuodessa ja silloinkin on saatanasti sääskiä.”

xxxxx

Kaksi kirjaa. Kuntauudistuksen vaalivilkun luulisi olevan herkillä.

Kaarina Naski

Pidä blogia WordPress.comissa.