USAsuomeksi kulttuurikatsaus

maaliskuu 26, 2013

Unesta toiseen

Filed under: Luonto,Runot — kulttuuriusasuomeksi @ 6:15 pm

talvi 12, 13 102

kun aurinko

järveen uppoaa

tai metsän taa

taas vuoron saa

hämärän valtakunta

ja pikkupelikaani

näkee unta:

talvi 12, 13 167

valkoinen peite puissa on

ja kylmän tupsut

käy kainalohon

väärä uni ja väärä maa

kuka moista kylmyyttä haluaa

kaunista, puhdasta vaikka ois

niin kiitoradalle

ja täältä pois!

                            kaijuli

maaliskuu 1, 2013

Jokainenhan ”haussin” haluaa – ja tukkansa kiharalle

Filed under: Kaarina Naski,Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 11:15 pm

Siirtolaiset kertovat

Miten tämä kuva tuokin niin mieleen Fred Zinnemannin ohjaaman elokuvan Täältä ikuisuuteen vuodelta 1953 (Burt Lancaster ja Deborah Kerr)? Oikeasti siinä ovat Unto ja Irja samaisena vuonna. Kuva on otettu Bronxissa Orchard Beachillä, New Yorkin Rivieraksi kutsutulla rannalla.

Miten tämä kuva tuokin niin mieleen Fred Zinnemannin ohjaaman elokuvan Täältä ikuisuuteen vuodelta 1953 (Burt Lancaster ja Deborah Kerr)? Oikeasti siinä ovat Unto ja Irja samaisena vuonna. Kuva on otettu Bronxissa Orchard Beachillä, New Yorkin Rivieraksi kutsutulla rannalla.

 Elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Mutta toisaalta: aika moni on tanssinut toinen toisensa elämään. Näin kävi myös Untolle ja Irjalle. Kultainen oli nuoruus, ja siitä kertoi se valssikin, johon Unto alkajaisiksi vei siron kirkassilmäneidon.

Vaalean seiloripojan oli toki moni muukin tyttö huomannut. Tämä kun kirmasi liikkeelle heti kun orkesteri kajautti alkutahdit, näytti taitavan foksit ja sambat ja olevan haka jopa argentiinalaisessa tangossa. Pylkkäsen Irja vähät välitti muista – hän heilautti tukkaansa, väläytti kauneimman hymynsä ja oli jo sisimmässään varma, että ”tuo on minun”.

 Valinta – molemminpuolinen – tuli tehdyksi 1950-luvulla New Yorkissa. Nykyisin Arot viihtyvät talvisin ison meren tuntumassa Floridassa ja palaavat kesäksi kotikulmilleen New Yorkin kupeeseen, Eastchesteriin ”oman” pikkujärvensä rannalle. Tyyniä ja tuulisia vesiä on ollut kummankin elämässä lapsuudesta alkaen.

… ja jälleen palajan

Unto syntyi 1927 Uuraassa, joka muistetaan Viipurin vilkkaana ulkosatamana. Unton isä oli vakuutustarkastaja, ja Viipurista lähdettyä perhe siirtyi Kotkaan, jossa Unto kävi Uuraan yhteiskoulua. Asevelvollisuutensa hän suoritti laivastossa ja oli miinanraivauksessa 1947 Ahvenanmaalla ja Kotkan edustalla. Ensimmäinen pesti järjestyi suomalaiseen laivaan.

-Haettiin puhelinpylväitä Loviisasta ja vietiin ne Dubliniin, sitten Amsterdamista koksilasti Göteborgiin. Mutta ennen kuin päästiin ottamaaan viljaa Genovasta, oli laiva pestävä koksin jäljiltä..

Unton muistikuvat ovat kirkkaita.

-Eikä me olla veljeksiä vaikka me ollaan kahren... Itse asiassa Untolta, joka suoritti asevelvollisuutensa laivastossa, on unohtunut viereen istahtaneen kaverin nimi. Mutta se ei ole unohtunut, että elämä oli noihin aikoihin silkkaa "laiffia", nykysuomalaista vahvasti positiivista ilmaisua lainataksemme.

-Eikä me olla veljeksiä vaikka me ollaan kahren… Itse asiassa Untolta, joka suoritti asevelvollisuutensa laivastossa, on unohtunut viereen istahtaneen kaverin nimi. Mutta se ei ole unohtunut, että elämä oli noihin aikoihin silkkaa ”laiffia”, nykysuomalaista vahvasti positiivista ilmaisua lainataksemme.

Pohjanmeri oli näyttänyt heti luontonsa vasta-alkajalle. – Kaamea myrsky, laiva vuoti ja korkeat aallot pyyhkäisivät koko täkkilastin mereen…

Seikkailua se oli. -Ranskasta oli määrä viedä suolaa Norjaan, mutta me pohjalaisen kaverini kanssa päätimme häipyä ja liittyä Muukalaislegioonaan.

Jäivät laivasta pojat, mutta pyörsivät viime hetkessä värvääjien ovelta. -Järki tuli päähän. Junalippurahat saatiin kokoon tupakkakartonkia kauppaamalla, ja yö hotellissa maksettiin tiskaamalla. Arlesista taas merelle, norjalaisaluksessa.

Kaikkiaan Unto oli yli kuusi vuotta merillä, enimmäkseen ruotsalaisissa ja norjalaisissa laivoissa. Täkkipojasta puolimatruusiksi, – milloin tuli oltua eldarina milloin trimmarina. Oli työtä jos työhalujakin. Ja maailmaa nähtiin Intiaa myöten.

-Saigon-joella oli hukkuminen lähellä. Piti päästä kaverin kanssa kaupungilta takaisin laivalle uimalla, ja vuorovesivirrat heittelivät kuin höyhentä…

Vuonna 1954 merimiessäkki sitten lennähti Irjan asunnon lattialle. Alkoi uusi vaihe karjalaispojan elämässä.

Lamposaaren tyttöjä

 Irja o.s. Pylkkänen kasvoi isossa perheessä Lappeenrannan Lamposaaressa. Isä oli sahalla työssä, kuten koko naapurusto. Asukkaita saarella oli parisensataa. Lapset kävivät Muukonniemen kansakoulua, mennen tullen soutuveneellä.

-Kerrankin opettaja tuli koulun rantaan vastaan ja sanoi, että on lähdettävä heti takaisin. Piti ehtiä pois nousemassa olevan myrskyn alta, Irja kertoo. -Se oli kamalaa, koska jo tulomatka oli ollut vaikea.

Kymmenvuotiaana tyttö lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin.

-Olot Smoolannissa olivat todella hyvät, ja yhteyttä toiseen kotiin on pidetty näihin päiviin.

Vasta seurattuaan Floridassa Klaus Härön Äideistä parhain -elokuvaa hänelle selvisi, ettei kaikkia sotalapsia ollut onnistanut yhtä hyvin.

-Tarina oli sydämeenkäypä.

-Mie oon Irja, Lamposaaren Pylkkäsiä. Kymmene vuue vanha. Sotalaps.

-Mie oon Irja, Lamposaaren Pylkkäsiä. Kymmene vuue vanha. Sotalaps.

-Ehkä sillä on merkitystä, että osasin jo lähtiessä lukea ja kirjoittaa. Opin uuden kielen, eikä äidinkieli mihinkään karannut. Palatessa pidimme ruotsia salaisuuksien kielenä, nauraa Irja. -Koulukavereissa kun oli muitakin sotalapsia.

Seuraava kielikylpy olikin sitten vuorossa 16-vuotiaana, jolloin tyttö suuntasi New Yorkiin, ensin sukulaisten luo.

Ritolan peesissä

 Oli vuosi 1951, ja Irja kävi vähän aikaa koulua uudella mantereella. Ensimmäinen työpaikka oli yhtä kuin ”piikapaikka”. Unton aikanaan tultua kuvioihin perustettiin perhe, ja kun esikoinen aloitti koulun, hakeutui äiti kampaamoalan oppilaitokseen.

Pian perheessä oli kaksi yrittäjää. Kirvesmiehenä rakennuksilla aloittanut Unto rupesi urakoitsijaksi ja perusti firman yhdessä Raimo Rusasen kanssa. Irjalla oli parhaimmillaan kaksikin kampaamoliikettä, minkä lisäksi hän kävi kolmena päivänä viikossa kampaamassa saksalais-suomalaisessa vanhainkodissa.

Untolla ja Raimolla oli 4-5 miestä töissä, ja talojen pykäämistä ”kielisille” riitti New Yorkissa ja sen lievealueilla. Suomalaisten maine rakentajina oli saanut erikoishohtoa mm. peräseinäjokelaisesta Ville Ritolasta, joka paitsi että oli sataman sinnikäs ”tokkapilttari”, toi Pariisin olympialaisista 1924 neljä kultaa ja kaksi hopeaa ja vielä kaksi mitalia Amsterdamistakin.

Unto sanoo, että toki myös hän vaikka nuorempaa vuosikertaa olikin tiesi Ritolan. -Mutta tyttären tunsin paremmin, hän jatkaa pilke silmäkulmassaan.

Me ”Finnit”

 Aron kaksilapsisessa perheessä, joka ahersi täysillä, vuodet menivät lentämällä. Työ tuotti tyydytystä, mutta opetti myös sen, että aivan kaikkiin ihmisiin ei voinut luottaa.

-Eräskin rouva halusi parhaimman permanentin extra käsittelyineen, lähti sitten hakemaan rahaa autosta, eikä ole vielä tähän mennessä tullut takaisin. Myös katteettomia shekkejä saatettiin liikutella, Irja kertoo.

Monien muiden siirtolaisten tapaan Arot hankkivat talvikodin Floridasta, alueelta jossa on Yhdysvaltain suurin suomalaisyhteisö. He nauttivat lämmöstä ja kesämaan kauneudesta. Kuvaa otettaessa tulee Unton mieleen suvinen Suomi ja sauna. Saunarunossaan hän sanoo: "Lauhtuu mieli lautehilla/ viha, kiukku kiukahilla./ Budjetti jos päätä särkee/ saunassa saa lisäjärkee. / Väärää saunaa täytyy varoo,/ jos ei siellä löyly maista,/ ei se ole suomalaista!"

Monien muiden siirtolaisten tapaan Arot hankkivat talvikodin Floridasta, alueelta jossa on Yhdysvaltain suurin suomalaisyhteisö. He nauttivat lämmöstä ja kesämaan kauneudesta. Kuvaa otettaessa tulee Unton mieleen suvinen Suomi ja sauna. Saunarunossaan hän sanoo: ”Lauhtuu mieli lautehilla/ viha, kiukku kiukahilla./ Budjetti jos päätä särkee/ saunassa saa lisäjärkee. / Väärää saunaa täytyy varoo,/ jos ei siellä löyly maista,/ ei se ole suomalaista!”

Seuraava sukupolvi Aroja, kolme lapsenlasta, tuo nykyisin isovanhempien vuosiin sisältöä, mutta senioreilla riittää myös omaa menoa. Amerikansuomalaisen yhteisön toiminnassa mukana olo on aina ollut pariskunnalle tärkeätä. Unto, jolla on urheilutausta (Viipurin Sudet), valmensi nuorempia pohjoisessa, Irjan harrastuksena on ollut voimistelu. Etelässä molemmat kuuluvat urheiluseura North Stariin. Missä ovatkin, he uivat, jumppaavat ja harrastavat sauvakävelyä. Usein vastaantulijat pysäyttelevät ja kysyvät, mistä tuollaisia sauvoja saa. Suomestahan niitä!

Vanhaan maahan Unto palasi ensimmäistä kertaa vasta 52 vuoden jälkeen. Nyt on käyty jo pari kertaa kuntoutuksessakin, ensin Siuntiossa ja sitten Lappeenrannassa.

Molemmat ovat varsin sosiaalisia, ja Unto tunnetaan hyvänä riimittelijänä, runojensa esittäjänä ja herkkänä pohdiskelijana. Irja taas osallistuu vapaaehtoistyöhän. Viikottain hän käy kollegansa Irenen kanssa amerikansuomalaisten Lepokodilla leikkaamassa ja kampaamassa vanhusten hiuksia. Eikä asiakaskunta peittele kiitollisuuttaan!

Kaarina Naski

Pidä blogia WordPress.comissa.