Kulttuurin kyydissä satavuotiaaksi asti

Elät mukamas tosi terveesti – milloin karpaten milloin voikipon yli harpaten – nautit koulutuksen tuomasta varmuudesta ja asemastasi yhteiskunnassa. Ystäväpiirisi on niukka ja mielestäsi liikaa menossa. Välttelet vähemmän varakkaita ja eriskummaisina pitämiäsi naapureita, makoilet vapaa-aikanasi paljon sohvalla ja luulottelet sillä tapaa eläväsi hyvinkin vanhaksi.

Ai ai ai. Metsään meni! Koko Suomen kansaa edustavat tutkimukset osoittavat, että aktiivisimmin kerhoissa ja yhdistyksissä toimivat ja kulttuuria harrastavat säilyvät hengissä pisimpään ja kohtuuharrastajatkin passiivisotteisia pitempään.

Musiikin harjoittaminen kehittää po. teoksen mukaan aivotoimintaa kaikkia tietotaitoja ja sosiaalisuutta suosivaksi. ”Kulttuurikirjan”
elämäniloisesta kansikuvasta on vastannut Kalleheikki Kannisto

Teoksessaan Kulttuuri pidentää ikää (Duodecim, 132 s.) osoittaa Markku T. Hyyppä tieteellisesti, että väestön sosiaalisella osallistumisella ja harrastustoiminnalla on vaikutusta elämän pituuteen.

Hyyppä (s. 1942) on Helsingin yliopiston neurologian ja Turun yliopiston kuntoutusopin dosentti, tutkija, opettaja, lääkäri (LKT) ja ahkera kirjailija.

Moni teatterissa ja konserteissa kävijä on todennut omakohtaisesti, miten hyväätekevä vaikutus on jaetulla läsnäolon kokemuksella – kun hauska on yhdessä vielä hauskempaa, tunnekylpy palkitsevampaa. Tutkija kuitenkin laajentaa kulttuurikäsitettä ns. korkeakulttuurista peruskulttuuriin. Hänellä on pitkäaikainen omakohtainen tuntuma siipyyläiseen yhteisöllisyyteen, sillä perheen vapaa-ajan koti on ruotsinkielisessä Sidebyn Långvikenin kylässä. Aktiivisuus harrastustoiminnassa, yhteenkuuluvuus ja naapuriapu ovat kattavia piirteitä koko väestössä, eivät vähiten yli 80-vuotiaissa. Tilastot ja rekisterit ovat myös paljastaneet, että kaksikielisen Pohjanmaan taajamissa ja kaupungeissa eletään vanhoiksi ja senkin, että Suomen ruotsinkieliset elävät terveinä paljon vanhemmiksi kuin suomenkieliset naapurinsa.

Parempi sosiaalinen ja taloudellinen asema eivät selitä eroa – esimerkkinä vaikkapa Siipyy, jonka väestö on ollut pikemminkin köyhää. Eikä terveyskäyttäytyminen. Vastausta eivät tarjonneet mitkään julkiset rekisterit. Hyyppä painottaa, että maailman parhaat väestön terveyttä käsittelevät, henkilötunnuksiin pitäytyvät tutkimukset on tehty Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa. Ilman henkilötunnuksia laajat pitkäkestoiset toisto- ja seurantatutkimukset eivät hänen mukaansa olisi mahdollisiakaan. Näin on laita esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tutkimuksen olettamuksena oli, että selityksen täytyi löytyä traditionaalisesta elämäntavasta, peruskulttuurista. Ja sieltähän se löytyi.

 Saarelta  saarelle

Tekstiä sävyttää tutkija/kirjailijan omakohtainen, elämänmittainen havainnointi alkaen lapsuuden pohjoiskarjalaisesta kulttuuriympäristöstä ja Nurmeksen Jokikylän koulusta. Opettajan poika oppi lukemaan ja kirjoittamaan 4-vuotiaana ja meni kouluun ”Leukkusen Alman luokalle” seuraavana vuonna. Vaari oli sanomalehden päätoimittaja ja avasi varhain lapsenlapselle ovia lehtien ja kirjojen maailmaan. Passin sinne poika sai virallisesti – kirjastokortin muodossa – perheen muutettua Ouluun.

Hyyppä mainitsee olevansa kahden maan urbaani kansalainen, jonka juuret ovat maalla. Hän on viihtynyt ummikkosuomalaisessa siinä missä kaksi- tai ruotsinkielisessä kulttuuriympäristössä ja ottaa esimerkkinsä pitkälle viedystä yhteisöllisyydestä niin Siipyystä kuin Tukholman Södermalmilta. Eikä kaihda hyppäämistä Itä-Kiinan merelle asti.

Me-henkeä ja -tavoitteita tarvitaan sosiaalisessa tekemisessä, mutta neurologi ja kirjailija Markku T. Hyyppä huomauttaa, että ryhmän liiallinen kiinteys ei kuitenkaan ole hyväksi. Esimerkkinä hän mainitsee fundamentalistiset yhteisöt tai mafiatyyppiset veljeskunnat. Kuva Vivi-Ann Långvik

Söderissä on kaupunginosaneuvostot ja kansalaiskokoukset. Yhteisesti käsiteltäviin asioihin kuuluvat koulut ja vanhukset, hoitokotituet toimintabudjetteineen, öisten katujen valvonta, kaupunginosajuhlat, puistoteatterit, kirkkokonsertit. Söder on saari, kuten Japanille kuuluva miljoonan asukkaan Okinawakin (karaten alkukoti). Työttömyys ja köyhyys ovat tuttuja Okinawassa, sodat ja miehitys koettu, mutta silti saarella asuu yhä maailman terveimpänä ja pitkäikäisimpänä pidetty väki. Väestössä on satavuotiaita väestöpohjaan suhteutettuna enemmän kuin missään muualla. Ja viimeksi arvioitu eliniän odote vastasyntyneillä pojilla on 79 ja tytöillä 87 vuotta. Tuntumaan yltää vain Andorran, San Marinon, Ahvenanmaan ja Suomen ruotsinkielisten eliniän odote.

Lisää huolehtimiskulttuuria

Okinawalaisilla on kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Toiminnoista kärjessä on kankaiden kutominen, basho fa. Vanhat pärjäävät omillaan, heillä on hyvä itsetunto ja tiiviit yhteydet naapureihin ja kyläläisiin. Yuimuru eli talkoot ovat kunniassaan (vrt. kalevalais-suomalainen kulttuuriperinne).

Tutkija näkee kulttuuriympäristön geenejä voimakkaampana. Hänen käsityksensä on, että pitkäikäisen vähemmistön mahdollisuudet – Suomessakin – heikkenevät mikäli heidän kulttuurinsa sulautetaan kantaväestön kulttuuriseen pääomaan. Lukija voi tässä kohdin miettiä myös ulkosuomalaisten asemaa ja sitä taistelua jota moniaalla taholla onkin käyty oman kulttuurin säilymisen (ja sitä myöten kukaties pitkäikäisyyden) puolesta. Yhteisöllisyyden murenemisen Hyyppä näkee maaseudulla koulujen lakkauttamisena ja kaupungeissa yksityistämisenä.

Tämän ulkosaaristoon instrumentteineen pyrähtäneen tytön ei tarvinnut kauan musisoida pelkästään omaksi ilokseen – kohta oli paikalla koko joukko isoa ja pientä musiikille altistunutta ”kahlaajaa”. Kirjaan liittymätön kuva Pyhtään Kaunissaaressa vierailleesta sopraanosta, musiikin maisteri Pauliina Linnosaaresta  K. Naski

Uskonnollisuus, kuorot ja musiikkiharrastus ylipäätään, vapaaehtoistyöt, jopa saunominen, siirtolapuutarhat, petankki (vrt. karjalaisperäinen kyykkä) ja kahvilatkin ovat teoksen mukaan kulttuuria yhteisöllisen vaikutuksensa takia ja sitä myöten elämälle sisältöä tuovina. Nuorten syrjäytymistä pohdittaessa voidaan puolestaan syytä hakea huolehtimiskulttuurin puutteesta.

Viljele puutarhaasi -kappaletta kirjoittaessaan Hyyppä muistaa Carolus Linnaeuksen – aateloituna 1757 Carl von Linné – joka opasti yrttikasvien viljelyyn Södermalmin puutarhoissa. Edelleen hän mainitsee pietarsaarelaisen Aspegrenin puutarhan, joka on esimerkki linneläisestä hyötypuutarhasta. Aspegrenin omenapuita käytiin 1700-luvulla ihailemassa Saksasta saakka.

Pohjanmaan kautta!

Kulttuuri pidentää ikää on asiantuntijatietoa kiintoisasti ja ansiokkaasti jakava kirja. Kun siis suomenkieliset eivät elä yhtä vanhoiksi kuin ”svenska talande”, niin elämäntyylissä täytyy olla eroa. Miten on sosiaalisen pääoman laita? Hyyppä muistuttaa mieliin humalajuomisen, jota samoin kuin väkivaltaakin ihaillaan jo suomalaisessa kansanperinteessä. Ruotsinkieliset vaan, että ”helan går” ja kaikilla on kivaa. Suomenruotsalaiset eivät ole mitään tappelijoita vaan aika monesta on tullut maailmanluokan nyrkkeilijöitä. Niinpä.

Lievästi provosoivaa? Mutta etteikö muka kulttuurisetelillä pitäisi tukea sellaista kulttuuriharrastusta kuin penkkiurheilua? Hups. Teoksessa esitetty mielipide sekin. Kuka se oli joka sanoi, että olivatpa penkkiurheilun terveydelliset vaikutukset kuinka olemattomat tahansa, niin hyvä mieli syntyy sekä katsomossa että kaukalossa, kun ”den lider in”.

Kaarina Naski

————————————————————————————————–

Aihetta sivuten

Tämän päivän kaupunkikulttuuria rokotetaan parhaillaan piittaamattomuutta vastaan. Uudenlaisessa ajattelussa osansa on persoonallisilla kaupunginosatapahtumilla. Helsingissäkin niitä on jo tuhka tiheään. On kaikenmoista festivaalia ja markkinaa, ravintolapäivää, jopa ympäristön siivouspäivä. Huomattu siis on, että jollei yhteisöllisyyttä ole, se on tehtävä. Kaupungeissakin. Ja talkoilla tietenkin.

XXX

Toimittaja on tullut haastattelemaan vuoristokylän vanhinta asukasta.

-Ja olette sitten asunut tässä kylässä koko ikänne?

-En vielä, en vielä…

XXX

Tuvan ovelta kiekaisee nuorimies:

-Kulttuurikeräys, patsashanke…

Vanhaemäntä lyö käsiä yhteen ja päivittelee:

-Vae on se kultturjki jo kuollunna. Voe hyvän tähen, voa eepä ollunna ruoja pitkäikänen!

————————————————————————————————————————————————————————————————-

Menikö viisas vipuun?

Himanen muistikuvissani

Harkitseva ja hillitty on Pekka Himanen (s.1973) oman analyysinsä mukaan. Tai ainakin oli 20-vuotiaana, jolloin kuva on otettu -En leiki väärillä asioilla, mutta silti en ole mikään tosikko. Enkä epäile, ettenkö voisi olla myös räikeä, jos asiat niin vaativat…

Se pelkohan siinä oli alun alkaen, että jos poika on liika viisas. Väitteli filosofian tohtoriksi 20-vuotiaana, tiettävästi kaikkien aikojen nuorimpana Suomessa.

Tapasin Pekka Himasen ensimmäisen kerran 1994, viikkoa ennen väitöstilaisuutta. Mietin etukäteen, miltä mahdollisesti näyttäisi nuorukainen, joka päihitti varmaan fiksuudellaan monet paljon vanhemmatkin kirjanoppineet. Partaa nyt ainakaan ei… Baskeri rennosti toisella korvallisella? Brändikaulaliina? Mahtaa olla kovinkin totista poikaa ja hermo pinnassa. Mumiseeko vaiko suoltaa korkealentoista tekstiä ihan solkenaan?

Ja siinä hän sitten oli. Vaalea, epävarman oloinen pojanhuiskelo. Naapurustosta voisi löytyä useitakin samanmoisia. Paitsi. Eivät ne samalla lailla puhu:

-Täytyy myöntää, että minulla on akateemista kunnianhimoa. Aikalaiskriittisyys on minulle avainkysymys. Enhän minä vain lämpimikseni kirjoita, hän sanoi ujosti hymyillen. (”Kasvot ovat avoimet ja herkät”, olin kirjannut juttuuni.) Aikalaiskriittistä filosofiaa, tarkemmin russellilaista uskontokritiikkiä, käsitteli Himanen väitöskirjassaan.

Lautasella, teekupin vieressä huilaava voisarvi ei arvannut, millainen arvioija sitä mietteissään tuijotti, mutta saipahan kuulla, että ”vaikka oma elämänkatsomukseni on ei-uskonnollinen, ymmärrän hyvin toisenlaisia ratkaisuja. Itselläni on arvostava suhtautuminen uskonnollisuuteen, toisin kuin Bertrand Russellilla, joka saattoi olla aika raju kritiikissään. – – – Kun uskonnosta karsitaan epäoleellinen ja kestämätön, päästään kestävään ytimeen.” Näin siis nuori Pekka Himanen, joka jo tuolloin mieli osallistua median kautta ja tavoittaa kuulijoita muualtakin kuin yliopistosta. Tietokone oli pitänyt häntä biteissään kymmenvuotiaasta asti, ja alan mahdollisuuksien tutkiminen filosofian lähtökohdista oli sekin suunnitelmissa.

Haastattelusta on lisäksi jäänyt mieleen eräs hauska yksityiskohta, viittä vaille tohtorin sateenvarjo, joka ei suostunut pysymään pystyssä kahvilan seinää vasten, vaan kopsahteli sopivin väliajoin miten tahtoi. Himanen sitä ylös nostelemaan, mutta yhtään ”perhanaa” ei ilmoille päässyt. (Veekieli ei silloin ollut muodissakaan.) Annettiin varjon lopulta jäädä sovinnolla lattialle makuulleen. Ehkäpä siinä konkretisoitui sama ongelma kuin elämänmuodossamme, joka jo silloin oli varhaiskypsän intellektuellin mielestä kestämätön!

Ota onkeen,

kun olet verkossa

Kun puolentoista vuoden kuluttua taas tapasimme, olimme yhtä mieltä siitä, että ”netti on nätti”.

Pekka Himanen oli yksi tuolloin ilmestyneen teoksen Kohtaamisyhteiskunta kirjoittajista. Joukko multimedian ammattilaisia oli päätynyt pohtimaan kommunikaatiomurrosta, ja Himasen tehtävänä oli vastata kirjan Etiikka -osasta. Hän jos kuka tiesi jo verkkojen hyödyt, mutta oli ajattelijana ensimmäisiä tunnustamaan, että tässä mullistuksessa yhteiskunta tarvitsee kokonaan uudenlaisen tavan lähestyä asioita. Johtavana hyperkauhukuvana hän mainitsi sen, että ihmiset olisivat lopulta kokonaan riippuvaisia virtuaalimaailmasta ja sosiaalisesti täysin kyvyttömiä..

-Ihmisenä olemisessa syvätason eteenpäin meno on toisen ihmisen kanssa elämistä, kohtaamistaitoa, itsensä kehittämistä. Vaikka kommunikaatiomedia olisi miten hieno tahansa, ei vuorovaikutusta synny, jollei sen luomiseen ole kykyä. Ja toiseen laitaan mennään, jollei ensinkään valikoida, jos kaikki kelpaa.

Silloisen Himasen mukaan tulevaisuuden töissä kohtaamishurmaavuus on iskutekijä. Hän painotti myös, että toki voi kiertää netit kaukaa jos niin haluaa, mutta ”verkkotaitojen oppiminen takaa kaikille yhtäläiset menestymisen mahdollisuudet”.

Nyt on jo tuo tulevaisuus. Olemmehan ottaneet onkeen 22-vuotiaan filosofin neuvot?

                                                                                                                                                                   Elämä on enemmän

Yhdeksänkymmentä-luvun jälkipuoliskolla Himanen muistutti mieliin, miten apotti Sponheim hyökkäsi 1600-luvulla kirjapainotaitoa vastaan ja väitti mm., että käsikirjoitukset ovat kestävämpiä kuin painetut kirjat. -Yhtä hataria ovat nettisukupolvelle nyt suunnatut argumentit, arvioi filosofi.

Filosofiseen tietokonepeliin oli mahdollista tutustua keväällä 1998. Sokrates oli sen nimi. Käsikirjoitus ja filosofinen sisältö olivat Himasen vastuulla, tekninen toteutus alan ammattilaisten huolena, ohjaajana Lassi Tolonen, ja ”multimediadraamassa ” oli tietysti mukana myös näyttelijötä.

Oman valintansa mukaisesti kukin voi pelissä koeajaa filosofian eri suuntia. Jos pelaaja toimii kyseistä filosofiaa vastaan, muuttuu keskushenkilön ilme surulliseksi. Toiminnan ja aatesuunnan välinen ristiriita voi jopa koitua filosofille kohtalokkaaksi. Asenteet ja mielikuvat oppi-isistä voivat vaihdella. Marxisti kenties näkisi Sokrateen köyhänä filosofian työläisenä, kun taas ekofilosofin mielestä kyseessä on ensimmäinen eläinten oikeuksien puolustaja. Miksikö? Eikö Sokrates muka huutanut: ”Koira vieköön!”

Kun kysyin haastateltavalta, miten hänen valitsemansa erityisalue oli siihen mennessä vastannut hänen omiin elämän haaveisiinsa, hän sanoi olevansa kiitollinen siitä, että on voinut elää intohimonsa mukaan. ”Elämä on aina enemmän kuin heti näkyvät asiat.”

Siniseksi vetää!

Tuskinpa nuorimies em. lauseellaan povasi sitä myllytystä, johon hän ja hänen tulevaisuustutkimuksensa on taannoin joutunut. Ei niinkään itse selonteon osalta, jonka loppuraportti tuodaan Suomen eduskunnalle alkusyksystä, vaan siihen että Himasen työryhmän – kansan silmissä kallis – hanke (700 000 euroa) oli tilattu ilman kilpailutusta. Tapauksen kestouutisointi on ollut omiaan sekä selventämään että hämärtämään. Hämärtämään mm. sitä, keiden kaikkien olisi syytä nostaa kädet. Jo tutkimuksen väliraportti – Sininen kirja – lienee vetänyt myrtsimmät kriitikot siniseksi. (Ja Maailman talousfoorumi sentään myönsi Global Leader for Tomorrow -palkinnon juuri Pekka Himaselle 2003.)

Television Himas -kuva ( Arto Nybergin keskusteluohjelma) oli hieman erilainen kuin se mikä itselläni oli juttumuistissa. Ei vain aikuisempi vaan stressaantuneempi, kiusaantuneempi (kiusatumpi?) Vain yhdessä kohdin tuli mieleen se 20-vuotias ja hänen puhdasotsainen vetoavuutensa. Siinä kun hän kertoi isoäidistään, joka säästi pienestä siivoojan palkastaan, jotta saisi hemmotella lapsenlapsiaan näiden tullessa viikottaisille käynneilleen mummolaan. Saivat pojat viinerin mieheen. Ja mummon peruja kertoi filosofi olevan myös itselleen tärkeän käsitteen ”arvokas elämä”. Soihdun kantajilla ei ole aina helppoa. Mutta kuka sanoo, että pitäisi olla?

Kaarina Naski    (teksti ja kuvat)