Päätä säädetään – kuka säätäisi todellisuutta?

Luovuutta ja hulluutta käytetään mieluusti sanaparina, vaikka tutkijat tietävät, ettei taiteilijoissa ole ollut määrällisesti sen enempää mieleltään järkkyneitä kuin muussakaan väestössä. Jälkikäteen on diagnosoitu maanis-depressiivisiksi mm. Isaac Newton, Ludwig van Beethoven, Charles Dickens, Edward Munch ja Marilyn Monroe, skitsofreenikoksi Vincent van Gogh, kun taas Aleksis Kiven sairaudeksi Lapinlahdessa nimettiin krooninen melankolia. Taide on myös hyötynyt hulluus -aiheesta. Muistetaan mm. Oscar -elokuvat Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Uhrilampaat (1991). – Historiateoksen kannen kuva Jukka Aalto

Petteri Pietikäisen tietoteos Hulluuden historia kulkee synkkiä polkuja mutta löytää myös valoa.

”Mielisairas on aivan kuten joku, jolla ei ole mielisairautta, vain enemmän sellainen.”

Näin lausahti maanis-depresiivisyydestä toipunut Mark Vonnegut.

Ja eikö vain olekin jotenkin vastaansanomaton seuraava logiikka:

”Mutta ennen, minä en käsitä, ennen kaikki oli ikäänkuin usvan peitossa. Ja luullakseni kaikki johtuu siitä, että ihmiset kuvittelevat aivojen muka olevan päässä. Ei suinkaan: tuuli tuo ne Kaspianmerten suunnalta.”

Jälkimmäinen sitaatti on Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta (1835).

Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen selvittää, mitä hulluus on – koettuna, kulttuurin määrittelemänä ja hoitonäkökulmasta. Syntyi painavaa kirjallisuutta – niin kattavuudeltaan kuin sananmukaisesti, 456 sivua (Gaudeamus).

Historioitsija noteeraa antiikin hullut siinä missä keskiajan noidiksi nimetyt, psykiatrian muuttuvine hoitokeinoineen, mielisairaalalaitoksen synnyn ja sen osittaisen alasajon. Historia tuntee rotuerotellun hulluuden ja sen kuinka oikeusjärjestelmä voi asettua systemaattisesti yksityistä kansalaista vastaan eikä hänen puolelleen.

Kirjailija osoittaa, että hulluus kytkeytyy paitsi ihmisen mieleen ja kehoon myös ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Pahat henget

 

Pietikäinen toteaa, että Koraanissa on viittauksia hulluuteen aivan kuin Vanhassa testamentissakin. Koraanissa hulluus on Saatanan aikaan saamaa ja siltä välttyäkseen on kuljettava oikeaa tietä. Paholaisen riivausta oli mielisairaus keskiajan kristittyjenkin mielestä. Hullut joutuivat usein kahleisiin tai maakuoppaan.

Sydänkeskiajalla uskonnolliset yhteisöt alkoivat perustaa suojakoteja rammoille, sairaille, halvaantuneille ja myös mielisairaille. Turkuun sellainen perustettiin 1300-luvulla ja Viipuriin 1400-luvulla.

Manaus oli käypä toimenpide pahoja henkiä vastaan, katolisella kirkolla pitkään osa virallista uskontopolitiikkaa. Wienissä vuoden (1583) karkotussaldo oli 12 652 demonia!

Kun kiteeläinen kyläsepän poika Juho Vares teki ”vimmataudissaan” veriteon, hän koki teloitustuomion. Näin vielä 1600-luvun lopulla. Samalla sataluvulla sai kuitenkin jo sijaa moderni käsitys hulluudesta mielen sairautena, ja ensimmäiset eurooppalaiset hoitolat perustettiin luostarien yhteyteen.

Mielisairaaloiden pakkokeinot olivat tyrmääviä. 1800-luvun alussa oli käytössä kahleita, käsirautoja ja ketjuja, oli lepositeitä, märkäkääreitä, kannellisia häkkisänkyjä. Hoidon nimissä potilaita saatettiin pelotella, syöstä kylmään veteen tai kieputtaa mekaanisissa vempaimissa. Esimerkiksi Kellokoskella käytettiin vielä 1900-luvun puolella pakkopaidan lisäksi pakkokintaita, suojelusnuttuja ja tuppipaitaa.

Petteri Pietikäinen (s. 1964) kulki aikanaan koulumatkallaan Oulun piirimielisairaalan alueen poikki. Ymmärtämisen halu jäi jo ehkä sieltä mielen pohjalle. Joka tapauksessa hän oli vuosien päästä lähestyvä asiaa empaattisena historioitsijana monelta kantilta, ei vähiten potilaiden lausumia huomioon ottaen. Kirjasta selviää, että ”hulluuden mahdollisuus kulkee mukanamme, meidän kaikkien, kuin varjo”. Kuva Kai Tirkkonen

Kilttinä poikana

 

Lobotomian toi suuren yleisön tietoisuuteen shokin lailla Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän filmatisointi 1975. Ohjaajana Milos Forman, päätähtenä Jack Nicholson.

Yksistään Ruotsissa tehtiin vuosina 1944-1964 yli 4000 lobotomialeikkausta. Kuolleisuus vaihteli vuosittain kolmesta 16 prosenttiin. Potilaista tuli helposti hoidettavia, kilttejä ja sävyisiä. Älyn heikentyminen ja persoonallisuuden muutokset kuuluivat kuvaan. Lobotomiapotilas ”menetti sielunsa”, kuten ruotsalaispsykiatri Gösta Rylander totesi esitelmöidessään Lapinlahden sairaalassa syksyllä 1945. Suomessa leikattiin silti ainakin 1550 potilasta – eniten Törnävän mielisairaalassa Seinäjoella. Ja toimintaa jatkettiin 1960-luvun lopulle.

Itsenäisyyden jälkeisinä vuosina mielisairaita tarkasteltiin rotuhygieniseltä kannalta. Vuosina 1935-1970 steriloitiin Suomessa yli 54 000 ihmistä, joista noin 11 000 eugeenisista tai sosiaalisista syistä. Heistä valtaosa oli naisia. Vasta vuoden 1970 sterilointilaki poisti mahdollisuuden pakkosteriloida oikeustoimikelpoinen kansalainen.

Oireilen – siis olen

 

Hulluutta on hallittu siinä puheterapialla missä pillereillä.

Vakavista mielisairauksista puhutaan nykyään skitsofreniana ja maanis-depressiivisyytenä. Skitsofrenia on edelleen suuri mysteeri. Pelottavaa on, että potilaiden itsemurhat ovat lisääntyneet yli kymmenkertaisesti ja vakavista mielenterveysongelmista kärsivien eliniän odote laskenut 1900-luvun aikana.

Psykopatia on vakava epäsosiaalinen – rikollisuuteen usein liittyvä – persoonallisuushäiriö, jonka kahtena peruspiirteenä pidetään ”alttiutta impulsiiviseen riskinottoon ja syyllisyyden- ja katumuksentunteen sekä empatian puuttumista”. Esiintyvyys Suomessa on noin prosentti väestöstä.

Suomalainen draamaelokuva Prinsessa vuodelta 2010 kertoo todellisesta henkilöstä Anna Lappalaisesta (1896-1988). jonka diagnoosina oli maanis-depressiivinen ja skitsofreeninen. Hänet tunnettiin Kellokosken prinsessana syystä, että hän kuvitteli olevansa prinsessa, ja ”hovia” riitti Kellokosken mielisairaalassa. Anna oli erityinen nainen, aurinkoinen ja rakastettava. Ja rakastettava tuli myös Arto Halosen ohjaamasta ja Art Films Productionin tuottamasta elokuvasta. Kuvassa, joka ei liity puheena olevaan historiakirjaan, hoitaja Elsa (Paula Vesala) ja Prinsessa (Katja Kukkola). – Kuva Terhi Kokkonen

Uuden sukupolven psyykenlääkkeet pitävät oireita kurissa mutta elämänlaadun kustannuksella. Jotkut ovatkin sitä mieltä, että lääkehoito voi pahentaa ihmisten tilaa, lisätä potilaan apatiaa ja vahvistaa maailmasta sulkeutumisen oireita. Professori Pietikäinen uskoo lääkehoidon hyödyllisyyteen silloin kun hoito on vastuullista ja potilasta tukevaa eikä lääkkeiden käyttö uraudu ja käy vaihtoehdottomaksi. Sosioekonomiset terveyserot, mielenterveysongelmille altistava yhteiskuntapolitiikka ja yhteiskuntamoraali olisi hänen mielestään otettava luupin alle. ”Nykyihminen elää joustavassa maailmassa, ja vapaus tuo vapauden epäröidä ja neurotisoitua loputtomien valintojen äärellä.Turha säätää vain päätä, jos häiriö on todellisuudessa.”

Skitsofreenikon kokemus maailmasta ei välttämättä ole sekavuutta, pimeyttä ja valhetta, vaan se voi olla myös totuutta ja valaistusta. Ehkä muu maailma ei vain kuuntele hulluuden herkkyyttä…

Kaarina Naski