USAsuomeksi kulttuurikatsaus

elokuu 14, 2013

Sotarakkauden hinta – isät katosivat lastensa elämästä

Filed under: Kaarina Naski,Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 3:03 pm

 

Osa suomalaisista sotilaista eli keskellä itäkarjalaista arkea. Molemmin puolin oltiin alttiina ihastumisille.. - SA-kuva, jota on käytetty kirjassa sekä aukeamana luvussa Rakastuminen että takakannessa.

Osa suomalaisista sotilaista eli keskellä itäkarjalaista arkea. Molemmin puolin oltiin alttiina ihastumisille.. – SA-kuva, jota on käytetty kirjassa sekä aukeamana luvussa Rakastuminen että takakannessa.

Että suomalaiset ovat olleet myös miehittäjinä, se on saattanut jäädä muistin katveeseen. Samoin kuin sekin, että miehittäjillä oli rakkaita ja salarakkaiksi jääneitä.

Ja kuitenkin – suhteiden seurauksena sai alkunsa moni uusi ihmiselämä.

 

Vähiten ei asia kiinnosta tämän päivän tutkijoita.

-Tiedän teokseni herättävän myös torjuntaa, mutta sotaveteraanien ansaitsemaa kunniaa ei vähennä se, että sotaakäyvistä miehistä muodostuu kokonaisempi kuva, sanoo Pauliina Salminen, journalisti, joka työskentelee pääkirjoitustoimittajana Keskisuomalaisessa. - Kuva Tiina Mutila

-Tiedän teokseni herättävän myös torjuntaa, mutta sotaveteraanien ansaitsemaa kunniaa ei vähennä se, että sotaakäyvistä miehistä muodostuu kokonaisempi kuva, sanoo Pauliina Salminen, journalisti, joka työskentelee pääkirjoitustoimittajana Keskisuomalaisessa. – Kuva Tiina Mutila

”Suomalaismiehet valloittivat Itä-Karjalan ja jättivät kolmen vuoden aikana alueelle mittavan perinnön – noin 500 aviotonta lasta”, toteaa FM Pauliina Salminen (s. 1981) kirjassaan Miehittäjän morsiamet ( Atena Kustannus, 207 s.). Kirjailijalla on journalistin napakka ote, ja hän on erinomainen opas aikamatkalla vuosiin 1941-1944.

Kun kirja ilmestyi, Salmisen pikku tytär oli parivuotias. ”Saman ikäinen kuin ne sadat lapset, jotka jäivät Itä-Karjalaan katselemaan perääntyvän armeijan mukana katoavia isiään.”

Arkistoaineiston lisäksi tekijä on käyttänyt työnsä tukena kirjallisuutta, kuten – ja ennen muuta – Marjo Koposen pro gradua, tutkimusta suomalaissotilaiden aviottomista lapsista Itä-Karjalassa (2011). Salminen lähti seuraamaan johtolankoja. Lukijalle tarjotaan eräs ajankuva aikalaiskohtaloineen, koskettava sellainen.

Nuoret miehet ja naiset eivät lakkaa ihastumasta ja rakastumasta poikkeusolosuhteissakaan – ja varsinkaan niissä. Seksin kaipuu ei ole vähäisin innoittaja, ja tähän liittyy – valitettavasti – myös sellaista mistä mielellään vaiettaisiin. Raiskaukset, sukupuolitaudit, hyväksikäyttö, abortit ja lasten kuolleisuuslukujen kasvu…

”Kyl täyty sanno”

 

Kirjan runkokertomus Väinöstä ja Annasta (oikeat nimet) on miehittäjän ja hänen morsiamensa rakkaustarina, yksi onnellisesti päättyneistä. Väinö, tuolloin jo yli nelikymmenvuotias yksinhuoltaja, sai Annan ja puolivuotiaan lapsensa kotiin Keski-Suomeen jouluksi 1942. Pariskunta meni vihille ja eli yhdessä 34 vuotta. Lapsia oli paljon, yhteisiä ja kummankin aiemmasta liitosta. Väinö kuoli 1976, Anna 1991. Aunuksessa rakastuneet ovat nyt samassa lepopaikassa Jämsänkosken hautausmaalla. Ja jälkeläiset pitävät yhteyttä myös itäkarjalaisiin sukulaisiinsa.

Aunus, Kontupohja, Karhumäki ja Petroskoi/Äänislinna olivat miehitysalueen merkittävimpiä kaupunkeja; eteläinen alue oli venäläistynyt muita nopeammin. Vaikkei Itä-Karjala kehittymättömine oloineen vastannut suomalaisten odotuksia, naisväki vetosi eksoottisuudellaan – huopatallukkailla tai ilman. Kirjailija nappaa osuvan siteerauksen Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, Hietanen äänessä:

-Kyl täyty sanno, et tääl naise ova valla ihmellissi…

Lukijalle tulee mieleen Kalle Tappinen tanssimassa Kohtalokasta sambaa (Georg Malmstén): ”Hän näki vain Tamaran/ jo häipyi muisto Saaran/ ja kaikki kaksitoista lasta jäivät unholaan…”

Sotapoikiemme muisti palasi valikoidusti, kun isyydestä ruvettiin puhumaan. Mitä jos tieto menee kotiseudulle? Parasta kerta kaikkiaan kieltää osuutensa. Mistä sen niin varmasti tietää kenen se on.

Polta ne kirjeet

Paljonpuhuva kirjan kansi (SA-kuva). Yksittäiset kohtalot nimettyinä tyyliin Matrona ja Mats, Valentina ja Kalle tuovat tarinan ihmiset lähelle lukijaa. Puheena olevien henkilöiden - ja lastenkin - jälkiä pystytään seuraamaan milloin Savoon milloin Etelä- tai Varsinais-Suomeen milloin Pohjanmaalle. Mutta sitten jäljet saattavat kadota, tai hiekkaan ei alun alkaenkaan piirtynyt mitään. Kesällä 1998 muistavat itäkarjalaiset naapurit "iäkkään suomalaisen miehen käyneen talossa, viipyneen sen luona pitkään ja itkeneen". Ehkä hän ei ollut ainoa.

Paljonpuhuva kirjan kansi (SA-kuva). Yksittäiset kohtalot nimettyinä tyyliin Matrona ja Mats, Valentina ja Kalle tuovat tarinan ihmiset lähelle lukijaa. Puheena olevien henkilöiden – ja lastenkin – jälkiä pystytään seuraamaan milloin Savoon milloin Etelä- tai Varsinais-Suomeen milloin Pohjanmaalle. Mutta sitten jäljet saattavat kadota, tai hiekkaan ei alun alkaenkaan piirtynyt mitään. Kesällä 1998 muistavat itäkarjalaiset naapurit ”iäkkään suomalaisen miehen käyneen talossa, viipyneen sen luona pitkään ja itkeneen”. Ehkä hän ei ollut ainoa.

Heikki oli kirjoitellut tiuhaan Nastilleen tyylin: ”tälläkin hetkellä kaipaan mitä kiihkeimmin luoksesi tyttöni”, kunnes kauhu jo nakkeli ja toivomuksena oli: ”polta ne kirjeet mitä olen sinulle piirrellyt aikaisemmin” ja viimein vastauksessa elatushaasteeseen: ”kiellän jyrkästi minua kohtaan kohdistuvat syytökset”.

Käpälämäkeen mieliviä riitti, mutta oli myös niitä miehiä, jotka saatuaan lastenvalvojalta tiedon, tunnustivat heti lapsen ja kävivät suunnittelemaan avioliittoa. Tämä on selvinnyt isien kirjeistä. Mainitseepa Salminen sellaisenkin tapauksen, jossa lapsi olisi ollut tervetullut ukkomiehen kotiin Suomeen. Rintamatuliainen omalle vaimolle!

Hyväksikäyttäjiä oli naistenkin joukossa. Suomalaissotilas toi yhtä ja toista köyhään tupaan, ja hänet saatettiin nimetä lapsen isäksi, vaikka oikeasti ”syyllinen” oli paikallisia.

Itä-Karjalan oikeusistuinten (suomalaisten perustamien) pääasialliseksi tehtäväksi tuli aviottomien lasten elatusasioista päättäminen. Jostainhan kertoo sekin, että Aunukseen perustettiin synnytystupa viikon kuluttua kaupungin valtauksesta ja Äänislinnaan pian sen jälkeen.

Missä se isä on?

Aselepo 5.9., rauhansopimus 19.9.1944. Perääntymisvaiheessa itäkarjalaisilla oli mahdollisuus siirtyä Suomen puolelle. Lähtijöiden joukossa oli kuitenkin vain vähän suomalaissotilaiden lapsia. Pikkulapsen kanssa matkaaminen uusiin elämänoloihin ehkä pelotti äitejä, ja toisaalta osa naisista asui jo tässä vaiheessa Suomessa. Tutkijan mukaan Nastin ja Heikin (joista on kerrottu edellä) lapsi oli lähteneiden listalla. Nastin onnistui muuttaa Suomesta Ruotsiin ja välttää palautuskohtalo. Neuvostoliittohan vaati pian kansalaisiaan Suomesta takaisin, ja heitä myös palautettiin.

Tilastoidusti Suomeen siirtyi vain nelisenkymmentä suomalaissotilaiden aviotonta lasta. Ja joitakin elatusasioita selviteltiin vielä sodan jälkeen. Keväällä 1944 syntyneen tytön rovaniemeläinen isä esimerkiksi oli hukassa Vaasaan muuttaneelta aunukselaiselta naiselta.

Kuinka paljon turvattomuutta ja kärsimystä petetyksi tuleminen tuotti sadoille naisille, sen voi näin kaukaa katsoen vain kuvitella. Niiltä lapsilta – nyt jo elämänsä ehtoopuolella olevilta – jotka jäivät Itä-Karjalaan, oli biologinen isä pysyvästi hukassa. Ja moni suomalainen sotapoika joutui vaientamaan ikävänsä ja kuuntelemaan omantuntonsa moitteita hamaan vanhuuteen.

Kaarina Naski

 

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.