USAsuomeksi kulttuurikatsaus

syyskuu 28, 2013

Muurahaisia ja ihmisiä

Filed under: Kaarina Naski,Lainattua — kulttuuriusasuomeksi @ 11:34 am

 

Nykylapset ovat fiksuja, sukeltavat nettiin nätisti ja tietävät mm. luonnosta ja eläimistä tosi paljon. Silti väitetään, että kun eräs tyttö löysi lähimetsiköstä roskapussin sisällön lukuisine tyhjine maitotölkkeineen, hän huusi kavereilleen: "Hei tulkaa katsomaan, täällä on lehmänpesä!" Ja joku koiranleuka luetteli kolme suomalaista kuovilajia: Isokuovi, pikkukuovi ja liukuovi.

Nykylapset ovat fiksuja, sukeltavat nettiin nätisti ja tietävät mm. luonnosta ja eläimistä tosi paljon. Silti väitetään, että kun eräs tyttö löysi lähimetsiköstä roskapussin sisällön lukuisine tyhjine maitotölkkeineen, hän huusi kavereilleen: ”Hei tulkaa katsomaan, täällä on lehmänpesä!” Ja joku koiranleuka luetteli kolme suomalaista kuovilajia: Isokuovi, pikkukuovi ja liukuovi.

 

”Loptan Pumisen ja Mutan ruTsiin”. Nuhruinen lappunen on kirjoitettu ekaluokkalaisen äkäisellä käsialalla. Ipana on kysynyt, voiko Milja tulla tänään yökylään, paistatko Mummi lettuja ja neulotko tänään minun nukelle villapuvun. Hän on juuri kuullut perustellun vastaukseni, miksi kaikkia toiveita ei voi toteuttaa tässä ja nyt.

Isoäiti joka toimii lapsenlapsensa sijaisvanhempana, Perhehoito 3/ 2012

XXXXX

Tytär (3 v) ihmetteli hiljattain, miksi kaverikuvassa bestiksen kasvonpiirteistä ei saa kunnolla selvää. Isä selitti, että koska ystävän iho on tumma, näin käy aurinkosäässä helposti.

”Saraswathyllä on tumma iho!”, hihkaisi tytär, joka vasta silloin – vuoden ystävyyden jälkeen – kiinnitti asiaan ensimmäistä kertaa huomiota.

Jotenkin luulen, että Suomessa ihonväri olisi noussut esille aiemmin.

Tanja Vasama, HS:n Lontoon -kirjeenvaihtaja 16.9.2013

XXXXX

Muistan kuinka isoveli aina kerrossängystä pudotessaan itki ja huusi ylpeästi: pääsi ite! Mieluusti kirjoittaisin tuon ”pääsi ite” taulun alareunaan, ja myös kaikkien tulevien taulujeni alle. Sillä minähän olin selvinnyt urakasta itse. Tietysti ensin putoamalla rähmälleni, konttaamalla ja sitten kohoamalla. – – – Pääsi ite, minä toistelen pensseliäni katsellen. – Olen kaksikymmentäneljä ja signeeraamassa omaa tauluani.

Kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisänen omaelämäkerrallisessa romaanissaan Taivaanvartijat

XXXXX

Olin rakastanut isoäitiä, rakastanut hänen käsivarsiensa roikkuvaa löysää lihaa ja hänen pitkää valkea tukkaansa, jonka hän kiinnitti nutturalle isoilla hiusneuloilla joita hän säilytti pienessä kulhossa piirongin päällä. Olin rakastanut hänen nauruaan, tarinoita hänen nuoruudestaan ja kukilla koristettua olkihattua, jonka hän pani päähänsä kun vei meidät autoajelulle. Hän ei oppinut koskaan sanomaan oikein englannin ”th” -äännettä. Se oli pelkkä ”t”.

Norjalaistaustainen amerikkalaiskirjailija Siri Hustvedt kirjassaan Amerikkalainen elegia

XXXXX

Ukki kuoli vuonna 1983, ja (kirjailija Kari) Hotakainen matkusti Helsingistä hautajaisiin Kokkolaan. Tilaisuus eteni normaalikaavan mukaisesti. Pappi puhui puhumisensa, mutta sitten tuli pieni hiljainen hetki. Pappi viittasi yläparvelle, ja siellä tervehti hautajaisväkeä ukin kansanmusiikkiyhtye. He alkoivat soittaa Konsta Jylhän kappaletta Vaiennut viulu.

-Se kesti 2 minuuttia ja 58 sekuntia. Niin tarkasti väärin soitettua kappaletta en ole ikinä kuullut. Siinä yhdessä hetkessä tiivistyi huumorin olemus, Hotakainen sanoo.

Jouni K. Kemppaisen artikkelista Eloon jäänyt, HS:n kuukausiliite, syyskuu 2013

XXXXX

Olen herkkä. Joskus se voi olla taakka. Eräässä kohtaa juoksulenkkiäni askellukseni voi näyttää erikoiselta. Saatan äkkiä harpata ja seuraavassa hetkessä sipsuttaa. Syynä ovat muurahaiset, jotka marssivat jalkakäytävän poikki. En halua tappaa muurahaisia. Valikoivalla jalkatyölläni uskon säästäneeni kymmenien muurahaisten hengen.

Mattiesko Hytönen Iltalehdessä 20.6. 2013

koonnut Kaarina Naski

Mainokset

syyskuu 9, 2013

Terminologinen löytöretki

Filed under: Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 10:53 am
Erikoinen on ollut se tapaaminen, kun intiaanipääikkö Clear Water Oklahomasta ja maestro Akseli Gallen-Kallela Suomesta osuivat Chicagossa samoille kutsuille Dr. Jarvinin (hammaslääkäri Järvisen) kodissa. Niinpä arvostetun taiteilijan Amerikan-matkaa ei kruunannut ainoastaan miljonäärin muotokuvatilaus vaan myös kulttuurinen eksotiikka. Maalaukset syntyivät sekä kauniista Mrs. Margaret Hechtistä o.s. Lippo ja hänen pikku tyttärestään omana prosessinaan että komeasta cherokee -intiaanista extrana. Taulu Intiaani kuuluu yksityiskokoelmaan ja kuva siitä (Gallen-Kallela Museo) koristaa nyt puheena olevan teoksen kantta.

Erikoinen on ollut se tapaaminen, kun intiaanipääikkö Clear Water Oklahomasta ja maestro Akseli Gallen-Kallela Suomesta osuivat Chicagossa samoille kutsuille Dr. Jarvinin (hammaslääkäri Järvisen) kodissa. Niinpä arvostetun taiteilijan Amerikan-matkaa ei kruunannut ainoastaan miljonäärin muotokuvatilaus vaan myös kulttuurinen eksotiikka. Maalaukset syntyivät sekä kauniista Mrs. Margaret Hechtistä o.s. Lippo ja hänen pikku tyttärestään omana prosessinaan että komeasta cherokee -intiaanista extrana. Taulu Intiaani kuuluu yksityiskokoelmaan ja kuva siitä (Gallen-Kallela Museo) koristaa nyt puheena olevan teoksen kantta.

Tiedät ehkä mitä wigwamilla tarkoitetaan. Mutta mikäs se on se powwow?

Jos haluat tehdä vaikutuksen työpaikalla, niin eikun Intiaanikulttuurien käsikirja iltalukemiseksi.

Ja hetikohta ehdottamaan firman juhliin käärmetanssia hiphopin tilalle. Pikku lisäyksenä coolisti, että ”kalkkarokäärmeet on sitten pyydystettävä hyvissä ajoin ennen tanssia”. Tähänhän käytetään – kuten kaikki kai tietävät – neljä päivää, yksi kutakin ilmansuuntaa kohti, minkä jälkeen käärmeet asetetaan odottamaan KIVAAN, pyöreään maanalaiseen pyhään huoneeseen. Mutta kivaa tulee oikeastaan vasta siitä, kun miehet pitävät tanssissa eläviä käärmeitä suussaan…

 

Kyseisessä kirjassa esitellään yli 200 Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää termiä. Ne ponnistavat kontekstistaan selkein taustatiedoin ja viittein mahdollisiin muihin kyseistä käsitettä sivuaviin tai niiden kanssa yhteneväisiin termeihin.

Intiaanikulttuurien käsikirjan (203 s. Gaudeamus) kirjoittajat, FT dosentti Rani-Henrik Andersson, FT Riku Hämäläinen ja tohtorikoulutettava, FM Saara Kekki työskentelevät kaikki Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksessa. Hämäläinen on myös Suomen intiaaniyhdistyksen puheenjohtaja ja julkaisun KAJO´ – Lehti Amerikan alkuperäiskansoista – päätoimittaja. Tekijöiden mukaan intiaaneihin liittyy yhä erheellisiä käsityksiä johtuen paljolti juuri termistön kirjavuudesta. Tätä epäkohtaa teos pyrkii osaltaan korjaamaan.

Huolimatta siitä innosta, jota ”suuri yleisö” Suomessakin on osoittanut intiaaneista kertovaa kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia kohtaan, monikaan tuskin tietää, että akateemisella tasolla on Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja ja heidän kulttuureitaan maassamme tutkittu 1700-luvulta lähtien. Uranuurtaja oli luonnontieteilijä, tutkimusmatkailija Pehr Kalm, Turun akatemian professori. Ensimmäinen hänen johdollaan tehty maisterinväitöskirja oli Anders Chydeniuksen 1753 valmistunut tutkimus, joka käsitteli tuohikanootteja, Americanska näfwerbåtar. Pohjois-Suomen poikia molemmat, niin Kalm kuin Chydeniuskin. Nykyisessä tiedemaailmassa suomalaisen intiaanitutkimuksen väitöskirjoja tai niihin perustuvia teoksia on julkaistu ja palkittu Yhdysvalloissa. Saksalaisellakin kielialueella ne tunnetaan.

Wigwamilla (ks. jutun ingressi) tarkoitetaan yleensä kotia ja tarkemmin ruohomatoista tai puun kuoresta rakennettua majaa. Varsin tunnettu koti-sana on myös ”tiipii”, oikeammin tipi, tasankokansojen kartiomainen teltta. Powwow taas viitannee hengelliseen johtajaan, vaikkakin powwow -tilaisuudet ovat nykyään isoja tanssijuhlia. Ja i-kirjaimen kohdalta löytyy vaikkapa inuksuk, pohjoisen Kanadan ja Alaskan alueen inuitien perinteinen kivistä koottu maamerkki; sana tarkoittaa ihmisen näköistä. (Vrt. vuoden 2010 Vancouverin olympialaisten tunnus.)

Onko ihme, jos intiaanit ja suomalaissiirtolaiset ovat tulleet hyvin juttuun. Kummatkin kun ymmärtävät löylyn päälle ja säilyttävät pokerinaaman myös kovissa paikoissa. Pilvenpiirtäjiä rakennettaessakin keikkuivat mahdottoman korkealla pilvien tuntumassa niin preerian kuin Härmänkin pojat. Ugh. - Kaukaisempaan historiaan. Delawareen liittyvä piirros New Yorkin Uutisista 21.6.1938. Kyseiseen kirjaan kuulumaton kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti.

Onko ihme, jos intiaanit ja suomalaissiirtolaiset ovat tulleet hyvin juttuun. Kummatkin kun ymmärtävät löylyn päälle ja säilyttävät pokerinaaman myös kovissa paikoissa. Pilvenpiirtäjiä rakennettaessakin keikkuivat mahdottoman korkealla pilvien tuntumassa niin preerian kuin Härmänkin pojat. Ugh. – Kaukaisempaan historiaan. Delawareen liittyvä piirros New Yorkin Uutisista 21.6.1938. Kyseiseen kirjaan kuulumaton kuva Suomen Siirtolaisuusinstituutti.

Teoksen vetovoima piilee mukavasti kielen päälle asettuvissa termeissä ja merkittävyys siinä, että samalla tarjotaan intiaanihistoriaa pähkinänkuoressa. Kyynelten tie eli 1830 -luvulla tapahtuneet intiaanien pakkosiirrot, kaikkien Yhdysvaltain intiaanien oikeuksia ajava Amerikan Intiaaniliike (perustettu 1968), elämäntapaintiaanit, statusintiaanit – termejä avataan kiintoisasti. Osansa saavat lisäksi mm. uskonnot, koulutus ja taide. Mittava lähdeluettelo yllyttää vielä lukijaa omaehtoiseen tiedonhakuun.

Kaarina Naski

huom. lue myös allaoleva juttu

Vares ja crow -intiaanit

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 10:50 am
9789511277934

Uusimman Vareksen symboliikkaa. Kannen suunnittelu Timo Numminen.

”Haukkaprofiilinen mies, jolla oli pitkä valkoinen tukka ja joka oli jo jonkin aikaa asunut yksinään muutaman mailin päässä reservaatin luoteiskulmassa sijaitsevasta kyläpahasesta, istui nuotionsa loimussa. Mies oli kääriytynyt paksuun huopaan, jossa oli kuvattuna crow-kansan pyhiä koiria…”

Reijo Mäen tuoreen kirjan nimi on Intiaani (459 s. Otava). Ja kun Vares-dekkareitten skaala muutoinkin on laaja, niin mikä ettei. Yksityisetsivä Jussi Vares saa nyt ratkottavakseen kovan luokan veriteon, joka sattuu merenselällä Airistolla, Turun saaristossa. Uhreja on useita. Että intiaanitko ne nyt sitten ovat asialla?

Eihän mikään niin yksioikoista ole, monipolvisessa kirjassa varsinkaan. Rikoksia sattuu nimittäin muuallakin – crow-intiaanien reservaatissa Amerikan Montanassa – ja kytkyssä löytyy.

Miten kirjailija sitten tuli ottaneeksi vauhtia niinkin kaukaa. Mäki (s. 1958) vastaa teoksen loppusivuilla, ettei hän koskaan ole hylännyt intiaanejaan.

”Alta kymmenkesäisenä, kotitalon vintillä, Siikaisissa, aloin rustata ensimmäisiä inkkaritarinoitani sinikantiseen vihkoon. Jutut päätyivät myöhemmin saunan pesään. – – – Aina silloin tällöin on mielessäni käynyt ajatus, että jospa voisin palailla aiheeseen.”

Tuntuman crow-kulttuurin ominaispiirteisiin Mäki kertoo saaneensa ennen mutta amerikkalaisantropologi Robert L. Lowielta, teoksesta The Crow Indians. Kiehtova tausta fiktiiviselle tarinalle.

Pääsemme käsitykseen esimerkiksi siitä, miten crow´t vanhassa maailmassa hautasivat kuolleensa kuin ”ilman syleilyyn”, suuremman puun oksistoon tai tukiseipäiden päälle nostetuille hautuulaveteille, ei ikinä maan poveen. Entäpäs löylymaja? Kapeista rimoista kupera kehikko, joka peitettiin pressulla. Keskellä majaa olevalle metalliritilälle kannettiin majan ulkopuolelta nuotiosta pihdeillä tulikuumia kiviä, joille viskottiin vettä. Viilenneet kivet takaisin nuotioon ja sieltä uudet tilalle. Kiville ripotellut kuivatut yrtit täyttivät majan erikoisella tuoksulla.

Juonenpunonta on viimeisteltyä (ehkä liiaksikin), problematiikka kansainvälistä, kirjoitustyyli tutusti kepeän sujuvaa, ronskiakin. Jussi Vareksen ”hovi” eli vivahteikas kaveripiiri on entisensä eikä tuota lukijalle pettymystä. Väkivallan raaistuminen, samoin kuin koston tematiikka askarruttaa. Kontrastina kuitenkin rakkaus, joka kukkii parhaimmillaan suorastaan lyyrisen kauniina. Jotkut vapaan seksin kuvaukset taas saavat miettimään nautinnon ja hyväksikäytön rajoja.

Tarinan luonnekuvat on kehitelty tarkkanäköisesti, ja erityisen paljon virtaa on ladattu naisiin.

Kaarina Naski

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.