USAsuomeksi kulttuurikatsaus

marraskuu 28, 2013

Vuosisata Sylvistä

Filed under: Elokuvat,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 9:47 am

Kenellekään tuskin on uutta se, että suomalaisilta elokuvantekijöiltä puuttuu aina rahaa. Joko tuotantotukea ei tule tai sitten rahat loppuvat kesken. Miten on käynyt Mannerheim -elokuvankin?

No, tämä oli tietenkin asia yksinkertaistetusti, mutta varsin mielenkiintoista on peilata tilannetta sadan vuoden takaiseen. Kun kuvaukset – Sylvi, Anna-Liisa ja Hyökyaaltoja oli tehty kesällä 1911, ei enää ollut varaa filmien kehittämiseen. Tarvittavat 12 500 markkaa olivat koossa vasta seuraavana vuonna. Filmit kehitettiin Kööpenhaminassa ja niitä odotettiin takaisin jännityksellä.

Lopussa kiitos seisoo -sanonta ei toteutunut, sillä elokuvat olivat tuhoutuneet Sylviä lukuunottamatta, joka sekin oli kärsinyt lieviä kolhuja.

Tanssiaisten jälkeen Aksel (Teuvo Puro) saattaa Sylvin (Aili Rosvall) kotiin vuonna 1913 valmistuneessa melodraamassa Sylvi. Kaivopuistossa tehdyissä ulkokuvissa kamera oli selvästi lähempänä näyttelijöitä kuin Fennian katolla kuvatuissa sisäepisodeissa. -Kuva (julkaistu Salmen kirjassa Kadonnut perintö) Suomen elokuva-arkisto

Tanssiaisten jälkeen Aksel (Teuvo Puro) saattaa Sylvin (Aili Rosvall) kotiin vuonna 1913 valmistuneessa melodraamassa Sylvi. Kaivopuistossa tehdyissä ulkokuvissa kamera oli selvästi lähempänä näyttelijöitä kuin Fennian katolla kuvatuissa sisäepisodeissa. -Kuva (julkaistu Salmen kirjassa Kadonnut perintö) Suomen elokuva-arkisto

Huonosti pakattu, vahingossa avattu lähetys tai laboratoriossa tapahtunut virheellinen käsittely – mitä tahansa, mutta sama lopputulos, vähänlaisesti elävää kuvaa!

Sitäkin isompaan arvoon tuo vähä joutui, kun päästiin ensi-iltaan. Minna Canthin murhenäytelmä Sylvi, joka oli ollut Kansallisteatterissa menestys 1898, kohtasi ensimmäisen yleisönsä ”kankaalla” Viipurin Maat ja kansat -elokuvateatterissa 24.2.1913. Turussa ja Helsingissä koettiin sama ihme maaliskuussa, ja kevään aikana olivat vuorossa Tampere, Hamina, Kotka, Pori, Kuopio ja Oulu. Syksyllä matka jatkui Lahteen, Tammisaareen, Vaasaan, Porvooseen ja Raumalle. Tarinan tapahtumia vauhditti mykkäelokuvamusiikki, eri paikkakunnilla vaihtelevin kokoonpanoin.

Vaikka näytelmäelokuvia oli tehty Suomessa vuodesta 1907(Salaviinanpolttajat) lähtien, vasta Sylviä voitiin kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi. Enää sekään ei ole alkuperäisessä muodossaan katsottavissa, mutta katkelma negatiivista on aarre, eritoten elokuvahistorioitsijoille. Kokonaiskuva suomalaisen elokuvan lapsuudesta on muotoutunut mm. sanomalehtiartikkelien, muistelmien, valokuvien ja haastattelujen avulla.

Sylvin tuottajana oli ruotsalaissyntyinen elokuvaohjaaja Frans Engström, ja tuotantoyhtiössä olivat mukana näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas, jotka nähtiin myös päärooleissa Aili Rosvallin (Sylvi) rinnalla. Niinpä filmiä korostettiinkin Suomen Kansallisteatterin näyttelijöiden aikaansaannoksena. Karjala -lehdessä mm. todettiin, että ”ei kenenkään taiteenystävän pidä laiminlyödä tilaisuutta verestää tuttavuuttaan tunnettuihin taiteilijoihin”.

Ammatillinen lähtökohta oli samanlainen vielä paljon myöhemmin, elokuvan studiokaudella. Vaikka Suomessa Hollywoodin tapaan oli kahden kerroksen väkeä, tähdet ja matalapalkkaiset sivuosanäyttelijät, erona oli se että hyvin palkatut taiteilijat – Tauno Palo, Joel Rinne, Ansa Ikonen, Regina Linnanheimo – olivat kiinnitettyinä teatteriin.

Kun Salmi

Leinon löysi

Vastikään tietokirjailijapalkinnon saanut Turun yliopiston kulttuurihistorian professori FT Hannu Salmi on varsin monialainen ja ahnas tutkija. Media- ja populaarikulttuurista teknologiaan, aisteista ja tunteista tähteyteen, elokuvaan ja informaatioteknologiaan – historioitsijalla on katto korkealla ja seinät leveällä.

Tämän jutun fokus on elokuvassa ja esille otetut asiat Salmen laajan julkaisutuotannon pohjalta lukijan mieltymyksin valittuja.

Kiintoisa tieto on mm. se, että rakastettu runoilija Eino Leino kunnostautui myös elokuvantekijänä. Huutavassa rahapulassa arvatenkin, koskapa Leinon elämäkerturi L.Onerva tiesi, ettei kirjailija milloinkaan käynyt elokuvissa. Kaarle Halmeen ohjaamaa mykkäelokuvaa Kesä kuvattiin vuonna 1913. Leino laati käsikirjoituksen runonsa Vanteenheittäjät pohjalta. ”Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,/neitojen helmat hulmuelee,/ herrojen otsilta tippuvi tilkat,/ kenpä se ylinnä keikahtelee?/ Talon rouva nuori ja notkee.” Kyllä siinä jo hyvä alkuasetelma onkin, kun vielä todetaan, että vieraana ollut maisteri on huomannut kauniin naisen ja: ”sihtaa silmä kuin tulijous”.

Ensi-ilta oli 1915 Lyyra-teatterissa Helsingissä. Sen jälkeen filmi nähtiin vain Tammisaaressa ja Hangossa, kunnes vedettiin vaivihkaa ohjelmistosta. Mikäkö mätti? Huonolaatuista kuvaa, teknisiä kömmähdyksiä. Näyttelijät ravasivat kuin pikajuoksijat. Mutta Eino Leino oli joka tapauksessa saanut palkkionsa, 400 markkaa, filmin ollessa vielä lähtökuopissa.

Uhoa ja

trauman purkua

 

Hannu Salmi teki väitöskirjansa Richard Wagnerista, mutta kyseinen saavutus kertoo vain osan kirjoittajan tutkimuksellisesta mielenkiinnosta, joka on jo tuotannon valossa iso. Salmi tunnetaan  arvostettuna tieteen popularisoijana.

Hannu Salmi teki väitöskirjansa Richard Wagnerista, mutta kyseinen saavutus kertoo vain osan kirjoittajan tutkimuksellisesta mielenkiinnosta, joka on jo tuotannon valossa iso. Salmi tunnetaan arvostettuna tieteen popularisoijana.

Tutkija painottaa, että elokuva ei ole ikkuna todellisuuteen, jos joku niin luuli, mutta ilmaisee kyllä ympäröivää yhteiskuntaa omine keinoineen. Historian taitekohtia, yleistä ilmapiiriä ja sen muutoksia on kuvattu suomalaisessa elokuvassa useasti. Muistetaan Isoviha, Sven Tuuva (Suomen sota), Pohjalaisia kahdeltakin vuosikymmeneltä, Punainen viiva (äänioikeus) ja Härmästä poikia kymmenen (1950), joka heijasteli jo sodan jälkeistä suhtautumista itänaapuriin.

Yksilösankaruudesta kollektiiviseen näkökulmaan, yhteiskuntaluokkien välisiin ristiriitoihin päästiin vasta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä pohjantähden alla -teosten noustua valkokankaalle 1955 ja 1968, Edvin Laineen ohjaamina. Samoin kansallisen trauman käsittelyä jatkettiin Pekka Parikan ohjaamassa Antti Tuurin romaaniin perustuvassa elokuvassa Talvisota 1989. Elokuvallinen historia onkin tutkijan mukaan ollut Suomessa kansallisvaltion ideologista rakennustyötä, ja nostalgiahistoria on palauttanut suuret ikäluokat elokuvateattereihin.

Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun lapset ovat elokuvantekijöinä rakentaneet omanlaistaan kuvaa Suomen historiasta. Olli Saarelan ohjaama Rukajärven tie (1998), joka perustuu Antti Tuurin Rukajärvi-sarjaan, on jatkosotaa veteraanien kokemana, yksilösukellusta menneisyyteen.

Tämä vaunu on mun!

 

Suomalaisuus sellaisena kuin Linna ja Laine sen ovat nähneet, toteutuvat Tuntemattomassa sotilaassa kansanluonteen ja etnisyyden kautta.

Turkulaisen Hietasen supliikki (”Jos siäl viäl kettä on, niin siält on heti tulemine! Muute mää laita semmosen paukun katon pääl et tee menet Amerikka saakka. Täst lähti tämä vaunu on mun…”), siinä missä karjalaisen Rokan rikkumaton omanarvontunto (”Kuriha myö pietää sellane jot pois tielt. Mut kuule vääpel, mäne sie tuonpäi, mie mänen tän. Myö ei taijeta oikein soppii yhtee.”) ovat miesjoukkoon ja sen toiminnallisuuteen positiivisesti vaikuttaneita erityisominaisuuksia, ja jännitystä laukaisevia ovat myös savolaisen Rahikaisen kommentit. (”Jopa pit soarnan. Millä iliveellä sitä tuollaisesta lähtöö ies tuonlainen eän. Mutta hirveitä tuo hoasteli. Myö jouvutaan pojat kalamistoihin. Sellaisia uhkauksia latel…”)

Viimeksi kuluneen vuosisadan ajan meillä on siis ollut myös elokuvallinen muisti. Tietokirjailija täsmentää kuitenkin, että elokuvan petollisuus ilmenee siinä, että elementit ovat todellisia, mutta ne on yhdistelty mielivaltaisesti.

Kaarina Naski

lähteinä: Hannu Salmi, Elokuva ja historia (Suomen elokuva-arkisto & Painatuskeskus)

Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907-1916 (Suomen elokuva-arkisto & SKS) Tanssi yli historian. Tutkielmia suomalaisesta elokuvasta (Turun yliopiston historian laitos)

Hannu Salmi & Kari Kallioniemi toim. Pohjan tähteet – Populaarikulttuurin kuva suomalaisuudesta (BTJ Kirjastopalvelu Oy)

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (WSOY)

HUOM. Hannu Salmen haastattelun Oikeutta elokuvapioneereille löydät alempaa

Mainokset

Oikeutta elokuvapioneereille

Filed under: Elokuvat,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 9:46 am

hannu

Hannu Salmi (s. 1961) ei ole sukua Albert Salmelle (1928-1990), vaikka kiinnostus elokuva-alaa kohtaan yhdistääkin. Alberthan tunsi Broadwayt ja Hollywoodit – ja nämä hänet – mutta osasiko Turun murretta? Ei. Brooklyniläisen siirtolaisperheen poikana hänen murrekorvansa oli viritetty pohjalaisittain. Hannu tapasi sukunimikaimansa 1980-luvulla amerikkalaisnäyttelijän vieraillessa Turussa ja häneen, neljännen polven turkulaiseen teki ennen muuta vaikutuksen ”juurihoidon” merkitys.

Hannu Salmen ihka ensimmäinen elokuvateatterikokemus oli Tarzan ja nainen mereltä, jossa nähtiin monen mielestä ainoa oikea Tarzan, uinnin olympiamitalisti Johnny Weissmuller. Siinä oli jo seikkailun makua ja valkokankaan hurmaa, mutta vielä hätkähdyttävämpi oli pikkupojasta Dickens -filmatisointi, Carol Reedin ohjaama Oliver. Että se oli musikaali selvisi hänelle vasta myöhemmin.

-Musiikki jotenkin unohtui. Lontoon slummien oudot näkymät sen sijaan painuivat syvälle mieleen, toteaa Salmi.

Ikimuistoista

 

Sen jälkeen tuleva tutkija saattoi kirjata elokuvakokemuksen toisensa jälkeen ikimuistoisena. Yksi sellainen oli Vertigon tuoreen kopion saapuminen elokuvateattereihin maaliskuussa 1984. Se oli ”must” nuorelle elokuvafriikille.

-Filmi nähtiin ensimmäisenä Helsingissä, jonne matkustin sitä varta vasten katsomaan. Kyseessä oli siis Alfred Hitchcockin pitkään kassakaapissa säilytetty elokuva, joka tuotiin maailmanlaajuiseen uusintaensi-iltaan.

Elokuvasuudelmien historia ulottuu yhtä kauas menneisyyteen kuin elävien kuvien vaiheet ylipäätään. Teoksessaan Suudelma kertoo Hannu Salmi, että Yhdysvalloissa Thomas A. Edisonin yhtiö tuotta ensimmäisen elokuvansa valkokankaalle vuonna 1896. Tuloksena oli kuinka ollakaan elokuva nimeltä The Kiss. Filmin esittäminen kesti alle minuutin, mutta kyllä siinä pusu nähtiin. Ennen kuin päästiin sensuurin läpäisseistä huulten hipaisuista oheisessa kuvassa nähtävään intohimosuudelmaan, elettiin jo vuotta 1953.  Deborah Kerr ja Burt Lancaster Fred Zinnemannin sotadraamassa Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity). -Kuva julkaistu em. kirjassa

Elokuvasuudelmien historia ulottuu yhtä kauas menneisyyteen kuin elävien kuvien vaiheet ylipäätään. Teoksessaan Suudelma kertoo Hannu Salmi, että Yhdysvalloissa Thomas A. Edisonin yhtiö tuotti ensimmäisen elokuvansa valkokankaalle vuonna 1896. Tuloksena oli kuinka ollakaan elokuva nimeltä The Kiss. Filmin esittäminen kesti alle minuutin, mutta kyllä siinä pusu nähtiin.
Ennen kuin päästiin sensuurin läpäisseistä huulten hipaisuista oheisessa kuvassa nähtävään intohimosuudelmaan, elettiin jo vuotta 1953. Deborah Kerr ja Burt Lancaster Fred Zinnemannin sotadraamassa Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity). -Kuva julkaistu em. kirjassa

Salmi sanoo, että hienoja ohjaajia on paljon, mutta jos pitäisi valita, niin ykköseksi nousisi suomalaisista studiokauden tekijöistä Hannu Leminen ja ulkomaisista yhdysvaltalainen Max Ophüls.

-Molemmat muuten tekivät romanttisen klassikkoelokuvatulkinnan Stefan Zweigin novellista Kirje tuntemattomalta naiselta, Ophüls vuonna 1948, Leminen vuonna 1943 nimellä Valkoiset ruusut.

Yötöntä yötä

 

Tietokirjailija ja yliopistomies Salmi muistuttaa, että kauan vallitsi näkemys, ettei Suomessa olisi tehty elokuvia ennen Suomi-Filmin perustamista 1919.

-Kirjoitin Kadonnut perintö -kirjan tehdäkseni oikeutta kaikille niille elokuvapioneereille, jotka kuvasivat, näyttelivät, leikkasivat ja ohjasivat innokkaasti eläviä kuvia mutta joiden elämäntyö aikojen saatossa katosi.

Aina eivät pioneerit onnistuneet uuden tekniikan käytössä. Kun Eino Leinon käsikirjoittama ja Kaarle Halmeen ohjaama näytelmäelokuva Kesä sai ensi-iltansa vuonna 1915, kuvaus epäonnistui eikä suomalaisen kesän valoisuus välittynyt elokuvateattereihin. Jälkeenpäin tuntuvat jotkut arvioinnit hupaisilta.

-Eräskin kriitikko muisteli jotenkin siihen tapaan, että ”kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä”.

Että sellaista yötöntä yötä.

Kaarina Naski

Pidä blogia WordPress.comissa.