Hannu Salmi (s. 1961) ei ole sukua Albert Salmelle (1928-1990), vaikka kiinnostus elokuva-alaa kohtaan yhdistääkin. Alberthan tunsi Broadwayt ja Hollywoodit – ja nämä hänet – mutta osasiko Turun murretta? Ei. Brooklyniläisen siirtolaisperheen poikana hänen murrekorvansa oli viritetty pohjalaisittain. Hannu tapasi sukunimikaimansa 1980-luvulla amerikkalaisnäyttelijän vieraillessa Turussa ja häneen, neljännen polven turkulaiseen teki ennen muuta vaikutuksen ”juurihoidon” merkitys.
Hannu Salmen ihka ensimmäinen elokuvateatterikokemus oli Tarzan ja nainen mereltä, jossa nähtiin monen mielestä ainoa oikea Tarzan, uinnin olympiamitalisti Johnny Weissmuller. Siinä oli jo seikkailun makua ja valkokankaan hurmaa, mutta vielä hätkähdyttävämpi oli pikkupojasta Dickens -filmatisointi, Carol Reedin ohjaama Oliver. Että se oli musikaali selvisi hänelle vasta myöhemmin.
-Musiikki jotenkin unohtui. Lontoon slummien oudot näkymät sen sijaan painuivat syvälle mieleen, toteaa Salmi.
Ikimuistoista
Sen jälkeen tuleva tutkija saattoi kirjata elokuvakokemuksen toisensa jälkeen ikimuistoisena. Yksi sellainen oli Vertigon tuoreen kopion saapuminen elokuvateattereihin maaliskuussa 1984. Se oli ”must” nuorelle elokuvafriikille.
-Filmi nähtiin ensimmäisenä Helsingissä, jonne matkustin sitä varta vasten katsomaan. Kyseessä oli siis Alfred Hitchcockin pitkään kassakaapissa säilytetty elokuva, joka tuotiin maailmanlaajuiseen uusintaensi-iltaan.
Ennen kuin päästiin sensuurin läpäisseistä huulten hipaisuista oheisessa kuvassa nähtävään intohimosuudelmaan, elettiin jo vuotta 1953. Deborah Kerr ja Burt Lancaster Fred Zinnemannin sotadraamassa Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity). -Kuva julkaistu em. kirjassa
Salmi sanoo, että hienoja ohjaajia on paljon, mutta jos pitäisi valita, niin ykköseksi nousisi suomalaisista studiokauden tekijöistä Hannu Leminen ja ulkomaisista yhdysvaltalainen Max Ophüls.
-Molemmat muuten tekivät romanttisen klassikkoelokuvatulkinnan Stefan Zweigin novellista Kirje tuntemattomalta naiselta, Ophüls vuonna 1948, Leminen vuonna 1943 nimellä Valkoiset ruusut.
Yötöntä yötä
Tietokirjailija ja yliopistomies Salmi muistuttaa, että kauan vallitsi näkemys, ettei Suomessa olisi tehty elokuvia ennen Suomi-Filmin perustamista 1919.
-Kirjoitin Kadonnut perintö -kirjan tehdäkseni oikeutta kaikille niille elokuvapioneereille, jotka kuvasivat, näyttelivät, leikkasivat ja ohjasivat innokkaasti eläviä kuvia mutta joiden elämäntyö aikojen saatossa katosi.
Aina eivät pioneerit onnistuneet uuden tekniikan käytössä. Kun Eino Leinon käsikirjoittama ja Kaarle Halmeen ohjaama näytelmäelokuva Kesä sai ensi-iltansa vuonna 1915, kuvaus epäonnistui eikä suomalaisen kesän valoisuus välittynyt elokuvateattereihin. Jälkeenpäin tuntuvat jotkut arvioinnit hupaisilta.
-Eräskin kriitikko muisteli jotenkin siihen tapaan, että ”kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä”.
Että sellaista yötöntä yötä.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 