Aikamatka Amerikkaan

Olen kulkenu vaikka missä

Olen käynynnä Piutissa, Luisissa

Ratulaatissa, Miiamissa

Olen kulkenut merta ja mantereita

ja Alaskan tuntureita…
Laulu on tuttu. Siinä on vetävyyttä, eikä vähiten sen vuoksi, että hulivilityttösten kaikkialla sanotaan muistavan lännen lokaria. Sankari, hurmuri, mikälie.
Sankariteko voi syntyä siitäkin, että lähtee seuraamaan lokarin jälkiä ja tallentamaan näkemänsä ja kuulemansa. Näin tekivät Vesa ja Päivi Oja.

New York, New York
Bruno Forsellin vanhemmat muuttivat Amerikkaan 1920-luvulla. Äiti tuli Keski-Suomesta Pihlajavedeltä, isä Uudeltamaalta Myrskylästä. Bruno syntyi ja asuu yhä Brooklynin Finntownissa. Työ testaajana lentokoneteollisuuden palveluksessa vei kuitenkin miestä ympäri maailman.

Kahdeksan vuotta ”pinttymän” tähden eivät menneet hukkaan, sillä kertyneestä materiaalista syntyi Aalto-yliopiston kustantama kaksikielinen teos, Finglish, alaotsikolla Pohjois-Amerikan suomalaisia (240 s. Musta Taide, engl. Jüri Kokkonen). Lisäksi mittava näyttelyaineisto, joka oli ensin esillä Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä ja nyt Suomen Siirtolaisuusinstituutissa Turussa heinäkuun loppuun asti. Projektia ovat tukeneet lukuisat kulttuuri-instituutiot ja säätiöt.
Vesa Oja (s. 1953) on ansioitunut kuvajournalisti ja Päivi Oja (s. 1956) taidemuseon (Kiasma) tiedottaja. Pariskunta ei suunnannut suoranaisesti mainitun lännen lokarin, ”logger” (metsuri, metsätyömies) perään eikä myöskään hänestä laulaneen Hiski Salomaan (1891-1957) jäljille, vaan sysäyksenä löytöretkelle olivat Vesan oman suvun amerikansiirtolaiset. Eino-eno läksi Riihimäeltä 23-vuotiaana ja asettui Sioux Lookoutiin Ontarioon keskelle ojibway-intiaanien aluetta. Ja meni kultakaivokseen töihin.
Mirjami-täti puolestaan muutti virolaisen miehensä kanssa Sudburyyn, jossa myös tarvittiin mainareita. Lähisukulaisten tarinat poikivat uusia tarinoita, monia matkoja, satojen amerikan- ja kanadansuomalaisten sekä heidän jälkeläistensä tapaamisia, kiintoisia haastatteluita.

Ei mikään Eihou
Tämän iloisen kolmikon löysi kamera Vermontista. Siinähän on aivan selvästi pikkuinen Emmett Akseli ja siskonsa Madelin Lyyli sekä taidemaalari Eric Aho, joka sanoo ”ei”, kun hänen nimensä pyritään ääntämään Eihouksi. Jo lapsena hänet opetettiin pitämään kiinni identiteetistä. Isovanhemmat tulivat Amerikkaan 1906 Sysmästä ja Tampereelta.

Oja ottaa alkusanoissaan hauskasti esille Lännen lokarin reitit ja oikoo mutkalle taivutetut paikakuntien nimet. Hänkin kun on käynyt Piutissa (Butte), Luisissa (St. Louis), Ratulaatissa (Red Lodge), Miiamissa (Miami), Pampiitsillä (Palm Beach), Friskossa (San Francisco), Orekonissa (Oregon) ja Alaskan tuntureilla.

Siirtolaisten vaiheet kertautuvat ammattijakautumasta ja poliittisesta suuntautumisesta uskonnollisiin yhteisöihin, haalitoiminnasta perinteen kunnioittamiseen, omaleimaiseen musiikki- , kuvataide- ja ruokakulttuuriin… Lopputoteamuksena kuitenkin se, että aika on väistämättä mukauttanut arkea valtaväestön oloihin. Finntownit, suurkaupunkien entiset suomalaisasujamistot, ovat väistyneet modernin asuntotuotannon tieltä.

Kun raivaajasukupolvi vasta unelmoi kultasantaisista poluista, ”amerikankielen hallitsevat jälkipolvet kulkevat jo niitä pitkin; useimmat hakeutuvat yliopistojen kautta työelämään.

Yksilötasolta

Kuvadokumentointiin päästyä hahmottuu siirtolaisuusilmiö yksilötasolla upeasti. Sisua ja Suomen lippua ympäristötaideteoksina, Finn Hallia, saunaa ja Finlandia -motellia, suomenkielisiä kylttejä Michiganissa, Minnesotassa, Kaliforniassa, Kanadassa, Floridassa…. Luontokuvissa kiehtoo niiden maalauksellinen kauneus, nostalgia ja monumentaalisuus, ja ihmisen läsnäolo maisemassa on parhaimmillaan osa kertomusta. Esineisiin tukeutuva suomalaisuus sen sijaan johtaa paikoin ehkä liialliseenkin asetelmallisuuteen.

Tietoa ja huumoria

Päivi Ojan laatimassa kuvien taustoitusosuudessa on kevennettyä historiaa, yhteiskunnallista tietoa ja huumoria. Se myös konkretisoi sitä urheutta ja ”hulluutta”, jota ulkosuomalaiset ovat tarvinneet selviytyäkseen.

Saadaan tietää esimerkiksi, että kanteletaiteilija Melvin Kankaan (Michigan) isot koirat ovat nimeltään Tähti, Ansa Ikonen ja Vaasa, että Mike Jussila (Kalifornia) on kuvataiteilija ja hippi, tekee taidetta peltipurkeista ja pullonkorkeista eikä pidä tietokoneista ja että kun Lahdesta lähtöisin oleva Anja Laurila (Connecticut/Florida) tuli aikanaan Amerikkaan piikomaan, kahden hengen perhettä palveli 15 henkeä. Kesällä oltiin huvilalla, jossa oli 99 huonetta. Työnantaja oli John D. Rockefeller Jr, ökyrikas mutta kuulemma ystävällinen ja kohtelias, kuten kaikki Rockefellerit.

Ah, Alaska
Sinikka Church os. Pesola kuvattuna FinnFest Usa -risteilyllä. Hän tuli opiskelemaan Wisconsinin yliopistoon, avioitui, oli kotiäitinä, palasi myöhemmin työelämään opettajaksi ja väitteli vielä tohtoriksi saksan kielestä. Sinikka on lähtöisin Jokioisista, ja sukua on myös Pohjanmaalla.

Inga mestariampuja
Inga Ojala, joka on kovasti Suomi-tytön näköinen, asuu Oregonissa. Hänen isänsä Arvo Ojala opasti Hollywoodin lännensankareita ampumaan 1900-luvun puolivälissä. Inga on taidemaalari, kuvataideopettaja ja kalastaja. Ja ampuu hyvin, vakuuttaa eräskin näytöksiä seurannut.

Kuva terävöityy

Moniko olisi senkään arvannut, että Jon Saari (Michigan) on Harvardin yliopistossa tohtoriksi väitellyt Kiinan kielen ja kulttuurin professori ja kerää vanhoja hirsitaloja. Savusaunan kokoamisessa auttoivat sukulaismiehet Pohjanmaalta.
Ultramaratoonaria ja NewYork Rangersien pelaajaa tulee vastaan kirjassa, siinä missä toisen maailmansodan sotureita: pommikoneen konekivääriampuja Saksan ja lentäjä Okinawan rintamalta, samoin veteraaneja Korean ja Vietnamin sodista.
Kuva ulkosuomalaisuudesta terävöityy taidekirjassa, niin sananmukaisesti kuin symbolisesti.

Kaarina Naski
kuvat Vesa Oja