Rakas, kamala koulu
Menepäs laususkelemaan ääneen näinä aikoina, jolloin opinahjot ovat taas pikkuhiljaa löytämässä syysrytmin ja ensimmäiset koulukiusaamistapaukset kirjattu, että itse aikanaan tykkäsit koulunkäynnistä. Joskus totuuden sanominen on provokatiivista. Kannattaa pikemminkin olla hiljaa tai jos kysytään, selvittää vaikka kurkkuaan niin pitkään, että unohtavat mitä kysyivät.
Vaikka tosihan se on, kouluun liittyvät plusmerkkiset muistot lämmittävät vieläkin mieltä. Sekin mikä kerran karvasteli on jo unohtunut. Melkein. Ei ollut esimerkiksi kivaa, kun kasvioppivihkoon tuli merkintä: ”Suttua!” Sammalta oli pitänyt kerätä ja kuivata vihkoon, ja se oli niin paksu möykky, ettei vihko mennyt kiinni, ja multaa mureni laukun pohjalle, eväspakettiinkin! Urotyönähän tuollaista suoritetta olisi pitänyt pitää ja kukkaisella kiiltokuvalla kiitellä. Mutta pientä se oli sen rinnalla, että SAI käydä koulua. Oppikoulu ei nimittäin ollut vielä vuosikymmeniä (aika monia kymmeniä) sitten pienessä satama- ja tehdaskaupungissa kaikkia varten. Tai tietysti oli, mutta jos ja kun perheen toimeentulo oli niukkaa, lasten toivottiin selviävän mahdollisimman vähällä koulutuksella ja hankkiutuvan sitten suoraan työelämään.
Niinpä sanaan koulu voi liittyä myös paljon kiitollisuutta, vaikkei sitä moni tänä päivänä uskoisi. Uhma ja kapinahenki ovat tietenkin aina olleet saman mitalin toista puolta. Puhumattakaan ilmiöstä kiusaaminen, jolla joskus muinoin syyllistettiin lähes yksinomaan opettajia. Nyt se tuntuu tavoittaneen koko kollektiivin, oppilaat vastaan oppilaat.
Itku, kuri ja suosio
Siitä miten tärkeistä asioista ihmisen kasvussa lopultakin on kysymys, kun puhutaan koulusta, saa vastauksia kirjallisuudesta. Näin esimerkiksi kanadalainen nobelisti (2013) Alice Munro omaelämäkerrallisessa novellissa Äänet:
”En ollut kovin rohkea. Itkin kun minua jahdattiin ja heiteltiin päreillä matkalla alakoulusta kotiin. Itkin kun kaupungin koulun opettaja nostatti minut seisomaan luokan eteen näyttääkseen kaikille miten järkyttävän epäsiisti pulpetti oli. Ja kun hän soitti äidille samasta syystä ja äiti itki sulkiessaan puhelimen, koska tuotin hänelle häpeää.Toiset ihmiset olivat luonnostaan rohkeita ja toiset eivät.”
Teoksesta Kallis elämä (Dear Life), Tammi
Psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehti tähdentää – mm. hyvään kansainväliseen tutkimustietoon pitäytyen – tehokkaan välituntivalvonnan, kunnon koulukurin sekä väkivallan tekijän vanhempien mukanaolon merkitystä ojentamisprosessissa:
”Olen tavannut satoja kouluväkivallan traumatisoimia ihmisiä, mutta en ole tavannut vielä ketään, joka olisi traumatisoitunut selkeän ja määrätietoisen koulukurin vuoksi.”
Helsingin Sanomat 11.8.14
Ruotsalaisen Arne Dahlin dekkarissa Valvova silmä törmätään ei-kovin mukavaan jengiin:
”Jos haluaa olla suosittu, useampien pitää olla epäsuosittuja. Me huolehdimme siitä, että aika monet olivat. Toisaalta niin tämä maailma toimii. – Me emme olleet koskaan pahoja. Teimme eniten vahinkoa itsellemme.”
Taistele ja
ansaitse kunnioitus
Jotkut ahdistuneet ovat asettuneet vastarintaan viisaalla savolaisella asenteella ”anna kaekkes, vuan elä periks”. Näin vuodattaa Midori -neitonen tokiolaisen Haruki Murakamin (s. 1949) romaanissa Norwegian Wood:
”Inhosin koulua ihan mielettömästi, mutta päätin ettei se saa nujertaa minua Ajattelin, että olen mennyttä kalua, jos se pääsee kerrankin niskan päälle. Pelkäsin, että vajoaisin sen jälkeen vääjäämättä alaspäin. Raahauduin kouluun neljänkymmenen asteen kuumeessa. Kun opettaja kysyi olenko kipeä, en myöntänyt. Valmistujaisissa sain kunniakirjan erinomaisesta käytöksestä ja huolellisuudesta ja palkinnoksi ranskan sanakirjan. Sen takia luen nyt saksaa. En todellakaan halua, että joudun olemaan sille koululle kiitollisuudenvelassa.”
Herra Han puolestaan neuvoi syrjittyä ja kiusattua oppipoikaansa Dre Parkeria kungfun hengessä:
”Paras taistelu on se joka vältetään. Jos kuitenkin on otettava yhteen, ei ole väliä voitolla tai tappiolla, kunhan taistelet. Taistele ja ansaitse kunnioitus!”
Em. lainaus on Harald Zwartin elokuvasta Karate Kid (2010, päärooleissa Chackie Chan ja Jaden Smith). Kungfu on Kiinasta lähtöisin oleva taistelulaji, jossa korostuvat taito ja työ, kurinalaisuuteen ja monivaiheiseen treeniin perustuva fyysisyys ja filosofia.
Myös monet suomalaiset vanhemmat ovat ilmaisseet mm. lehtien yleisöpalstoilla mielipiteensä koulukiusaamisesta ja sen rangaistavuudesta. On käyty tanakasti taistoon tuulimyllyjä vastaan, olipa sitten kysymyksessä em. problematiikka tai vaikkapa kyläkoulujen lopettaminen, kuten vastikään Ykspihlajassa, Kokkolassa.
Emmää virheitä tee
Hyvästä itsetunnosta ei ole haittaa koululaiselle. Kirjailija Sinikka Nopola ottaa täsmäosuman aiheeseen kirjassaan Ei tehrä tästä ny numeroo. Hän kertoo tykänneensä koulussa eniten käsityötunneista:
”Ny me tehrään kanavakankaspyhjettä. Mää oon ommellu punasella pumpulilankalla rastin muatosia kuvioita sen pyhkeen molempiin päihin. Mää en oo tehny yhtään virhettä, vaikka ei sen pualeen, emmää muillakan tunneilla virheitä tee. Mää sain viimeks aineesta yhreksän. Tuija, joka asuu meitin talossa, sai vaan kuus. Se oli ymmärtäny sen aiheen ”Muuttolinnut lähtevät etelään” liian lapsellisesti. Tuija kirjotti, että ”kun muuttolinnut lähtevät, ne ottaa piänet matkalaukut mukaan”.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 