USAsuomeksi kulttuurikatsaus

joulukuu 5, 2014

Urheilussa urheuden eväät – sodan monet kasvot

Filed under: Kirjallisuus,Urheilu — kulttuuriusasuomeksi @ 2:12 pm

 

 

Lääkintämajuri Heikki Savolainen virittämillään nojapuilla Syvärin lohkolla 1942. Savolainen voitti 24 vuotta kestäneen olympiauransa aikana kaksi kultamitalia, yhden hopean ja kuusi pronssia ja oli voimistelun epävirallinen maailmanmestari vuodelta 1931. Hän oli syntynyt Joensuussa ja teki elämäntyönsä Kajaanin kaupunginlääkärinä. Talvisodassa hän palveli pataljoonanlääkärinä ja jatkosodassa kenttäsairaalan päällikkölääkärinä. - SA-kuva Urheilu ja sota -teoksen kannessa.

Lääkintämajuri Heikki Savolainen virittämillään nojapuilla Syvärin lohkolla 1942. Savolainen voitti 24 vuotta kestäneen olympiauransa aikana kaksi kultamitalia, yhden hopean ja kuusi pronssia ja oli voimistelun epävirallinen maailmanmestari vuodelta 1931. Hän oli syntynyt Joensuussa ja teki elämäntyönsä Kajaanin kaupunginlääkärinä. Talvisodassa hän palveli pataljoonanlääkärinä ja jatkosodassa kenttäsairaalan päällikkölääkärinä. – SA-kuva Urheilu ja sota -teoksen kannessa.

 

”Minä en ollut koskaan pelannut jalkapallojoukkueessa, jossa olisi ollut niin hyvä henki.. Voitettiin Lamperossa 6-1, vaikka JR:n joukkueessa oli toinen puoli KTP: n miehiä!” Näin rykmentin (JR 45 krh-kompp.) jalkapallojoukkueen kapteeni, luutnantti Lasse Terho.

Hiihtäjän kalenterissa 1948 tohtori Martti Jukola muistutti, että juuri urheilijat lähetettiin meillä ensimmäisinä rajalle. He muodostivat monessa yksikössä vastuuntuntoisen ja luotettavan ydinjohdon.

Veteliläisestä talosta oli kaatunut jo kaksi poikaa, kun ylempää tuli määräys ottaa veljessarjan kolmas, Kauko, etulinjasta pois. JR 29:ssä palvellelleelle korpraalille siirto huoltojoukkoihin ei ollut mieleen. Mutta viimeistään vuonna 1952, kun olympiasoihtu matkasi läpi Suomen ja sama mies, innokas yleisurheilija oli valittu yhdeksi soihdun kuljettajista, vaihtui pettymys kiitollisuudeksi: ”Tulin sodasta ehjänä takaisin.”

Usein ihmiset ajattelevat, että taiteilijoilla on ollut henkisesti vaikeampaa sodassa. Miten Kari Suomalainen selvitti omakohtaista herkkyysastettaan vuosikymmenten päästä?

”Jos rupee filosofoimaan, ei monta sekuntia elä. Filosofit makaa montussa.”

Ja toinen sotajermu täydensi: ”Kuolleina”.

 

 

Leikki, urheilu ja sota. Aivan eri asioita vai onko niillä jotain yhteistä? Takavuosina äidit saattoivat puuttua lastensa raisuihin leikkeihin ja varoittaaa: ”Älä urheile!” Suomen urheiluhistoriallinen seura tarkastelee tuoreessa vuosikirjassaan samoja kysymyksiä. Teoksen ovat toimittaneet jyväskyläläiset dosentti Heikki Roiko-Jokela ja yhteiskuntatieteiden tohtori Esa Sironen, jotka avaavat aihepiirin artikkelilla Urheilu – sodan kaksoisveli?

Uudet kirjoittajasukupolvet törmäävät samaan kysymykseen etsiessään ja tallentaessaan sotamuistoja, ”tarinoita jotka ovat eläneet tullakseen kerrotuiksi”, kuten tietokirjailija Mikko Porvali tehtäväänsä määrittelee. Niin Porvali, jonka teos Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta kuin varatuomari Juha Terhon toimittama Sodassa pitää olla onnea voidaan nähdä kunniatekoina omille isoisille ja muille veteraaneille.

Entä voiko taiteilijalla olla sotilaan sielu? Professori Kari Suomalaisen kirjasta Karin sota löytää vastauksen.

Mestaruus oli meidän

Sota- ja urheilijapoikia oik. luutnantit Terho, Sirén ja Heinonen (tai Hietanen). Gustaf Sirén tuli myöhemmin tunnetuksi metsänhoitotieteen professorina, Lasse Terho taas Kotkan satamajohtajana, Suomen Satamaliiton toimitusjohtajana ja arvonimeltään satamaneuvoksena. Kyseistä sota-albuminsa kuvaa tarkastellessaan ikämiehenä Terho totesi Sirénistä: "Se oli mahdottoman vahva kaveri. Minä vedin kolmekymmentäkaksi leukaa ja Sirén vielä enemmän!"

Sota- ja urheilijapoikia oik. luutnantit Terho, Sirén ja Heinonen (tai Hietanen). Gustaf Sirén tuli myöhemmin tunnetuksi metsänhoitotieteen professorina, Lasse Terho taas Kotkan satamajohtajana, Suomen Satamaliiton toimitusjohtajana ja arvonimeltään satamaneuvoksena. Kyseistä sota-albuminsa kuvaa tarkastellessaan ikämiehenä Terho totesi Sirénistä: ”Se oli mahdottoman vahva kaveri. Minä vedin kolmekymmentäkaksi leukaa ja Sirén vielä enemmän!”

Lasse Terho (1920-2006) oli juuri kirjoittanut yloppilaaksi Kotkan lyseosta, aloittanut kauppatieteitten opinnot ja valittu Kauppakorkeakoulun jalkapallojoukkueeseen. Yksi harjoituspeli vain ehdittiin pelata, kun oltiin jo lähdössä toisenlaisille kentille. Eikä arvattu kuinka pitkäksi aikaa.

”Koko ajan sinne koululle tuli lisää poikia, ovi kävi ja ovesta löi aina se saamarin 30-40 asteen pakkanen. Onneksi en tullut kipeäksi. Miä olin aika hyvin pukeutunut, kun mulla oli Kusti-sedän Amerikasta lähettämä oikein hyvä lämmin nahkatakki.” Näin kertoo Lasse, ja lukijan mieli heltyy. Lapsenkasvoiset pojat lämpimistä kodeistaan tulipalopakkaseen ja tuntemattomille teille…

Ensin Forssaan jalkaväen aliupseerikouluun. Vala oli Forssan kirkossa, eikä sen jälkeen tarvinnutkaan paljon miettiä minne. Muut tiesivät. Sotaretki ulottui alkuun Kannaksen tuntumaan, Jääskeen, Antreaan, ja jatkosodassa suunnattiin takaisinvallattuun Viipuriin ja edelleen syvälle Itä-Karjalaan.

Terho ei osallistunut kuuluisiin ratkaisutaisteluihin, mutta hoiti tehtävänsä etulinjassa menestyksekkäästi. Teoksen kirjoittajan on onnistunut säilyttää vilpitön, murteella ja huumorillakin ryyditetty kerronta aitona:

”Ehdin hypätä just sen varsinaisen suihkun alta pois, mutta yksi luoti meni oikean jalan säärestä ja toinen luoti löi kiväärin minun käsistäni. Miä kuitenkin pääsin ryömimään sellaisen pikku männikön taakse. Sillä aikaa minun hyvä kersanttini Martti Tolonen näki, että minuun osui ja läksi pelastamaan.”

Tolonen kaatui, omat miehet löysivät Terhon haavoittuneena ja kantoivat hänet turvaan.

Se tapahtui vuonna 1944 Kotkatjärvellä. Suuri sotaseikkailu oli sekin, kun nuorukainen seisoi vartioon jääneenä yksin ja liikahtamatta tuntikaupalla tietäen, että vihollinen oli kuulomatkan päässä. Ja senkin, että apujoukkoja oli tulossa, niinkuin sitten lopulta tulikin.

”Jos olisin lähtenyt juoksemaan sinne taloon, jossa oli omia miehiä, niin luulen, että meidän sotatoimi Uunitsassa olisi mennyt ihan päin p:tä.”

Elämän illassa sotaa muistellessaan löysi veteraani myös suvantopaikkoja:

”Asemasodan aikana Syvärillä 1942 voitin meidän rykmentin mestaruuden kolmessa lajissa: shakkipelissä, suunnistamisessa ja tietysti jalkapallossa.”

Pitkä matka, lyhyt muisti

Tahko Pihkalan, edesmenneen urheilugurun suojeluskuntapuseron sisältä kuuluisi epäilemättä syvä huokaus, kun hän huomaisi urheilun ydintä haettavan harmittomasta leikistä. Hänen mielestään urheilun alkuperää on etsittävä myös sodasta ja saalistuksesta. Poikien pallonheittely oli harjoitusta tuleviin käsikranaattitaisteluihin, eikä hän väärin ennustanutkaan.

Urheilu ja sota -kirjassa mainitaan myös tasavallan presidentti Kyösti Kallion todenneen Suomen urheiluopiston vihkimistilaisuudessa 1937 urheilulla olevan yhteiskunnallinen tehtävä. Haasteista selviydyttäisiin fyysisesti ja henkisesti vahvojen nuorten avulla.

Aika pian haaste otettiinkin vastaan. Viime sodissa menehtyi suomalaisista mestariurheilijoista 400, ja kymmeniä haavoittui niin pahasti, että ura päättyi.

Tehopyrkimys on nykyään vallalla alalla kuin alalla, eikä vähiten urheilussa jossa on menty joskus valitettaviin äärimmäisyysilmiöihin saakka. Mutta luottiko Paavo Nurmikaan pelkkiin luontaisiin kykyihin? Ei, vaan hän uskoi saavansa etumatkaa kanssakilpailijoihinsa ammattimaisen tehovalmennuksen avulla. Liikuntatieteilijät jos ketkä ovat jo kauan olleet vakuuttuneita siitä, että kehon kuntoa ja tilaa voidaan ja sitä tuleekin muokata.

Suomen urheiluhistoriallinen seura juhlistaa lippulaivansa 20-vuotista taivalta sisältörikkaalla kaksoisvuosikirjalla. Siinä urheiluun liitetään myös sisua, urheilukasvatusta, henkilö- ja lajikuvaa, kansainvälisyyttä ja väärinmuistamisen ansoja motolla ”Pitkä matka, lyhyt muisti”. Kirjoittajakunta on tasokasta, ja monipuolisuutta edustavat lukuisat katsaukset ja arviot.

Internet-kyselyin ja haastatteluin on tultu sellaiseenkin lopputulokseen, että Matti-ilmiössä ei ole kyse vanhoista urheilusuorituksista, laulajantaidoista tai legendaarisista ryyppyreissuista, vaan yhdessä jaetuista ja koetuista merkityksistä, joita Matti Nykäseen liitetään. Siinäpä se.

Lukijat, käsi sydämelle!

Sattumaa ei ole

Rakastavaiset Meri ja Antti erosivat Kannaksella, ja sotavuodet kuljettivat heidät eri puolille Suomea. 60 vuotta myöhemmin Meri halusi tulla haudatuksi Antin sormus sormessaan. - Mikko Porvalin kirjan vetoava takakansikuva. (Kuvan kaikki oikeudet pidätetään.)

Rakastavaiset Meri ja Antti erosivat Kannaksella, ja sotavuodet kuljettivat heidät eri puolille Suomea. 60 vuotta myöhemmin Meri halusi tulla haudatuksi Antin sormus sormessaan. – Mikko Porvalin kirjan vetoava takakansikuva. (Kuvan kaikki oikeudet pidätetään.)

Ei arvannut Kauko, Vetelin poika, josta jutun alussa kerrottiin, että joutuisi sodassa rottajahtiin. Sentään ollut everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen taistelulähettinä. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nuori korpraali oli määrätty huoltojoukkojen muonanjakomieheksi 1942 Tokarin asemalle, ja turkulainen Taimi puolestaan oli saanut siirron samaan paikkaan lottien kanttiinin varastonhoitajaksi. Varastolla oli ongelma rottien kanssa, ja kun Taimi pyysi apua, Kauko tuli jahtiin, loukkuja kokemaan ja lopulta ihan muuten vaan.

Ennen pitkää pari matkusti kihlajaislomalle Veteliin, ja helmikuussa 1944 heidät vihittiin Äänislinnassa. Kauko pisti juoksuksi ehtiäkseen kirkkoon ja kompastui Äänislinnan puisilla jalkakäytävillä. Noustuaan ylös hän varoi uutta kaatumista eikä huomannut vastaantulleita upseereja, jotka tivasivat korpraalin kiireitä, kun ei tervehtimään ehdi.

-Vihille tässä vain yritetään liukastella, vastasi Kauko. Ymmärtämys oli päivänselvää.

Prääsän valtauksessa saadut sirpaleet selässä seurasivat Kaukoa läpi elämän, silloinkin kun hän vei olympiasoihtua. Mutta omakohtaiset vaivat saivat väistyä tärkeämpien asioiden tieltä. Sellainen oli tämä kunniatehtävä. Ja yhteiselo ”Tokarin tuomisen”, Taimin kanssa. Kaupunkilaistytöstä kasvoi etevä maatilan emäntä keskipohjalaiseen kyläyhteisöön.

Keskeinen osa Porvalin teoksen tarinoissa on myös hänen isoisällään Antilla.

Terijokisen luutnantin Antti Porvalin tehtävänä helmikuussa 1940 oli pysäyttää Koiviston suunnasta tullut rekijono ja pyytää siirtämään kaatuneet ensimmäisestä reestä hangelle, jotta saataisiin eläville tilaa. Lumista tietä laahustavista haavoittuneista heikoimpien oli väistämättä päästävä kuljetukseen.

Erään tien varteen jääneen Antti tunsi. Se oli Peussan Tauno, Suomen kovimpia puolimailereita, 800 metrin Suomen mestari, Terijoen Kiistolle kultaa Kalevan kisoissa 1937 juossut hieno urheilija. Peussa oli Koiviston suojeluskunnan paikallispäällikkö ja kaatunut muutamaa päivää aiemmin Kuolemajärven taisteluissa. Tähän muutoinkin traagiseen episodiin liittyi vielä se, että hangelle ikiuntaan nukkumaan jäi myös ”lapsisoturi”. Tätä vasta 15-vuotiasta suojeluskuntasotamiestä Marttia haettiin myöhemmin pitkään, tuloksetta. Tuskaisimmin etsintöihin osallistui kaatuneen veli.

Kirjailija Mikko Porvali on oikeustieteen maisteri ja rikostutkintaan erikoistunut poliisi, joka työssään on nähnyt millaista epävarmuutta tänä päivänäkin läheisen katoaminen omaisille aiheuttaa.

”Toivon että nämä muutamat rivit kunnioittavat Martin muistoa ja kertovat, millaisia poikia Suomenlahden saarilla ja Karjalassa kasvoi.”

Kranaatti Karamazovin veljeksiin

Karin sota -kirjan kannen kuvakavalkadi. Muurarin muotokuva, quassi 1943, yksi lukemattomista maestron rintamalla maalaamista tai piirtämistä. Sitten siinä on tietysti Rysänperän sotaveteraani Vilho Pahka, joka toteaa "soran loppumisen 40-vuatispäivää juhlittuaan, että "oli se vaan hyvä ettei voitettu, sillä aatelkaas millainen kankkunen mulla silloin olis!" (HS 10.5.85) Alempana HV-miinan virittäjä, quassi 1944 ja taiteilija itse (kuva Mauritz Hellström), jonka voi kuvitella huikkaavan jossain tuolla ylhäällä niille veteraaneille, jotka ennen muinoin tervehtivät häntä kadulla, samoin sanoin: "Hei hei, muistatkos aikoja!"

Karin sota -kirjan kannen kuvakavalkadi. Muurarin muotokuva, quassi 1943, yksi lukemattomista maestron rintamalla maalaamista tai piirtämistä. Sitten siinä on tietysti Rysänperän sotaveteraani Vilho Pahka, joka toteaa ”soran loppumisen 40-vuatispäivää juhlittuaan, että ”oli se vaan hyvä ettei voitettu, sillä aatelkaas millainen kankkunen mulla silloin olis!” (HS 10.5.85) Alempana HV-miinan virittäjä, quassi 1944 ja taiteilija itse (kuva Mauritz Hellström), jonka voi kuvitella huikkaavan jossain tuolla ylhäällä niille veteraaneille, jotka ennen muinoin tervehtivät häntä kadulla, samoin sanoin: ”Hei hei, muistatkos aikoja!”

Sodassa monet vammautuivat myös psyykkisesti. Taiteellisesti lahjakkaat olivat tässä mielessä vaaravyöhykkeessä.

”Mä olin aikoinaan niin herkkä, että pelkäsin oopperassa Patarouvan haamuakin.” Näin sanoi rakastettu pilapiirtäjä, monipuolinen taiteilija, professori Kari Suomalainen (1920-1999), kun puheenaiheena oli sota. Hän kertoo joskus nuorena miettineensä, ettei voisi sodassa nähdä ensimmäistäkään ruumista. Mutta kyllä se vain loppui, se ruumiinpelko.

”Kari oli suomalainen sotilas, järkähtämätön ja vailla mitään pelon tunnetta”, vakuutti sodanaikainen esimies, Rauma-Repolalla elämäntyönsä tehnyt Aarne Saunamäki, kun kirjaa Karin sota tehtiin. Seinäjokelaisella henkilöstöjohtajalla oli tuolloin ikää 75, Karilla 67 vuotta.

Saunamäki oli sodassa mm. maineikkaan Ilmari Talvitien tulenjohtajana, ja Kari toimi jatkosodan alkuosan tulenjohtueessa tiedustelualiupseerina Kannaksella. Tämän jälkeen hän siirtyi tiedotuskomppaniaan piirtäjäksi ensin Viipuriin, sitten Aunuksen yksikköön ja sodan loppuvaiheessa meritiedotuskomppaniaan.

Majuri ja ylikersantti muistelivat vuosikymmenten jälkeen – Maarit Niiniluodon haastattelemina – ”noita aikoja” erinomaisessa yhteisymmärryksessä.

Alku armeijan harmaissa oli vähän hankalaa helsinkiläispojalle, kun hänet pantiin Syyspohjassa kaivamaan korsuja. Pian huomattiin, ettei hänestä ollut edes vahtimaan korsukaivannon reunaa sortumasta. Eikä onnistunut uunien lämmittäminenkään kun ”oli kauhea työ saada edes joku risu syttymään”. Tykin osien piirtäminen sujui jo paremmin.

Mutta nuoren taiteilijan arvonanto ja luottamus esimiestään kohtaan oli alusta asti horjumaton. Saunamäki edusti hänelle miehuutta, isähahmoa. ”Oikea pappani oli ihan toisenlainen, heikompi. Mamma oli meillä domineeraava.” (Myöhemmin Kari kertoi hakeneensa isähahmoa lääkäreistä: ”Olen saattanut kolme polvea lääkäreitä hautaan”.)

Saunamäki kehuu nuoren Karin urheutta ja hämmästyttävää yleistietämystä. Kari vastaa vaatimattomasti, että hänellä oli perintönä patrioottinen henki ja sen lisäksi jumalaton logiikka. ”Tulenjohtueen rattailla mulla oli kirjoja, mm. Karamazovin veljekset. Jaksoin vain puoleen väliin. Sitten kärryjen lähelle tuli kranaatti, jonka sirpale osui kirjaan. Mutta kun sekin väsähti puoleen väliin, niin ajattelin että antaa olla.”

Kaarina Naski

lähteinä :

Urheilu ja sota, Suomen urheiluhistoriallinen seura, 2014

Lasse Terho, Sodassa pitää olla onnea, Kotka-seura 2013

Mikko Porvali, Rautasormus, Atena 2013

Karin sota, Recallmed 1987

Mainokset

Jätä kommentti »

Ei kommentteja.

RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: