USAsuomeksi kulttuurikatsaus

helmikuu 10, 2015

Vanhuus vasten aurinkoa

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 5:17 pm

 

Juhlavuodesta juhlavuoteen

 

 

”Saavutan ikuisen nuoruuden pontevasti harjoittelemalla!”

Jansson oli monipuolinen taiteilija, ja Aurinkokaupunginkin arvo lukijan silmissä vain nousee, kun hän tutkailee tekijän itsensä laatimaa kantta. Hiljaista jos iskevääkin symboliikkaa - pysähtyneisyyttä, uskonnon turvaa, rakastamisen oikeutusta, lähtemisen houkutusta, rohkeutta katsoa suoraan silmiin.

Jansson oli monipuolinen taiteilija, ja Aurinkokaupunginkin arvo lukijan silmissä vain nousee, kun hän tutkailee tekijän itsensä laatimaa kantta. Hiljaista jos iskevääkin symboliikkaa – pysähtyneisyyttä, uskonnon turvaa, rakastamisen oikeutusta, lähtemisen houkutusta, rohkeutta katsoa suoraan silmiin.

Kuka se näin sanoikaan? Tove Jansson, yhtä kuuluisa kuin rakastettu kirjailija, taidemaalari, sarjakuvataiteilija?

Tavallaan ja toisaalta ei. Oikeasti niin sanoi Muumipappa. Mutta yhtä kaikki, Janssonin tuotannossa on sellainenkin kirja, jossa kyseinen aihepiiri on keskiössä. Se on Aurinkokaupunki seitsemänkymmentäluvulta (1974, suom. Kristiina Kivivuori 1975, WSOY).

 

Nyt kun Suomessa on tuskin ehditty tointua Tove Janssonin (1914-2001) juhlavuodesta, maailmalla pärskitään innokkaasti huomionosoitusten vanavedessä. Ateneumin upea Tove Jansson -näyttely, jonka näki vuonna 2014 lähes 300 000 ihmistä, kiertää parhaillaan Japania, Angoulemen Muumisarjakuvanäyttely ja Muumit Rivieralla -animaatio ihastuttavat Ranskassa ja pian myös Yhdysvalloissa, jossa se on valittu lastenfilmifestivaalien kilpasarjaan. Maestro tuntuu olevan kansainvälisempi kuin koskaan.

 

Maalarin hymy

Aurinkokaupungin Jansson kirjoitti kuusikymmenvuotiaana, iässä joka on varsin otollinen vanhenemispohdinnoille. Kirjailija ottaa ihailtavalla tavalla haltuunsa koko ongelman – vai onko se nyt mikään ongelma? Ehkei, mutta kyllä ikuista nuoruutta palvovassa kulttuurissamme jo pelkät rypyt saavat monen ihmisen suunniltaan.

Suomenruotsalaisen Tove Janssonin valttina on suvaitsevaisuus ja loputon kiinnostus ihmisluonnetta kohtaan. Hän on kuvataiteilija, jonka herkkyys ja tarkan rajauksen kyky ulottuvat yhtä hyvin sanalliselle puolelle. Hänen luomansa kirjalliset henkilöt on helppo ”nähdä”, samalla kun maalarin oma ilkikurinen tai ymmärtäväinen hymy valaisee koko aukeaman.

Eräänä vuonna kirjailija matkusti Amerikan halki. Florida oli yhtenä kohteena, ja siellä häneen teki vaikutuksen muuan hiljainen, tyhjän oloinen ikäihmisten kaupunki. Avokuisteilla pitkiä keinutuolirivejä. Vanhuus vasten aurinkoa. Peri amerikkalaista ehkä, mutta Jansson oli rakentava siitä jotain yleispätevää. Varakkuuserot vaikkakin näkyvät näiden ”odotushuoneiden” ulkoisissa puitteissa, palvelun ja toimintojen tasossa sekä asukkaiden kulttuuritaustassa, meissä ”matkustajissa” eri puolilla maailmaa on paljon samaa.

 

Kätke tai korosta

Otetaanpa esimerkiksi neiti Ruthermer-Berkeley, yli 90, joka oli täydellisyyden pyrkimyksissään kantanut ainaista huolta eilisen töistä ja toisaalta kulkenut huomisen pelossa. ”Tuleviin ja menneisiin hukkuneena hän ei osannut elää omassa hetkessään, se oli oikeastaan melkoinen vahinko ja laiminlyönti ja tuskin iloksi kenellekään ihmiselle.”

Joiltakin (naisilta) puuttuu kyky olla ylpeä siitä että on vanha. Tove Janssonilla "tuo kuningattarille suotu pystypäinen ominaisuus" epäilemättä oli. Ainakin sen mielellään uskoo, ja siitä todistaa myös tämä hieno henkilökuva ko. kirjan syntyajoilta. Irmeli Jung/WSOY

Joiltakin (naisilta) puuttuu kyky olla ylpeä siitä että on vanha. Tove Janssonilla ”tuo kuningattarille suotu pystypäinen ominaisuus” epäilemättä oli. Ainakin sen mielellään uskoo, ja siitä todistaa myös tämä hieno henkilökuva ko. kirjan syntyajoilta. Irmeli Jung/WSOY

Pohtiessaan kirjassaan sitä millaista on tulla vanhaksi Jansson levittää eteemme tyyppigallerian jonka ”tulenkestävyyttä” itsekunkin on testaaminen. Onkohan tiukkaan nipistetty suu – vanhemmalla äiti-ihmisellä esimerkiksi – todellakin merkki marttyyriudesta, siitä että on niellyt liian paljon ja joutunut ajamaan tahtonsa läpi salassa?

Evelyn Peabody ompelijana tietää, millaista on kun on ”päästettävä ulos” ja toisaalta ”otettava sisään”, milloin kätkettävä milloin korostettava.

Kutistumisemme vuosien mennen on yhtä totta kuin ikävät valinnat: olla hoikka ja menettää kasvonsa tai säilyttää ne – liian lihavana. Kun jopa ikääntynyt julkkis Tim Tellerton, jolla on aina ollut kadehdittavan kauniit kasvot, joutuu selittelemään peilille, niin mitäpäs tämä muuta naislukijassa herättää kuin sääliä (tai vanhingoniloa) miesihmisiä kohtaan.

Tuhti tahtonainen voi kirjailijan mielestä olla komea vaikka kapeneekin yläpäästä kuin mursu. Varsinkin jos hänen ajatuksensa ovat ”suuret ja tummat” ja sulkevat suojiinsa koko lähisuvun, kuuluipa heistä sitten mitään matriarkan ehtookotiin tai ei.

 

Tuhlareita

Janssonin Aurinkokaupunkia voisi ajatella hengenheimolaiseksi 1999 syntyneelle näyttämöteokselle Kvartetti. Tai pikemminkin päinvastoin. Palkitun brittikirjailijan Sir Ronald Harwoodin näytelmä ikääntyneistä oopperalaulajista on ollut Suomessa ja kaikkialla huikea menestys. Sama haikeus ja huumori, luonteitten särmät, sama tarinan kirjoittajan iso ymmärtämys, inhimillisyys. Samantapaiselle pysäkille, senioritaloon, ovat päätyneet kaikki erilaisine elämänkokemuksineen.

Tove Janssonin teoksessa ekstraa on vielä se, että vanhuus peilaa selkeästi nuoruuteen, nuoriin ja kauniisiin rakastavaisiin samassa kaupungissa.

”Mitään ei voi niin huomaamattaan tuhlata pois kuin kauneutta”, kirjailija pelkistää. ”Aniharva sitä kantaa täysin arvoaan vastaavasti kun se on kukoistuksessaan. Myöhemmin sitä pidätellään liiallakin vaivalla ja epätoivolla.”

 

Kaarina Naski

 

 

 

Mainokset

Pidä blogia WordPress.comissa.