Hukkaamisesta ja onnesta

Juuri kun tämä pikkuneito löysi jonkun hukkaamat seitsemän peninkulman saappaat, hänen äitinsä löysi hänet:
Juuri kun tämä pikkuneito löysi jonkun hukkaamat seitsemän peninkulman saappaat, hänen äitinsä löysi hänet: ”Täällähän se pirpana onkin eteisessä, kenkävastaavana!”

Iän karttuessa ihminen huomaa hukkaavansa yhtä ja toista. Toisen käden hanskoja saattaa olla kolmin kappalein muttei yhtään sen toisen, ja kelakortti voi yllättäen olla samassa (väärässä) paikassa missä parin vuoden takaisen saarireissun ostosmuistilappu, vasara ja vara-avaimet. Mutta oman itsensä hukkaaminen. Voiko sellaista tapahtua?

Kirjailijoilla on kokemusta asiasta. Näin norjalaistaustainen amerikkalaiskirjailija Siri Hustvedt romaanissa Säihkyvä maailma (suom. Kristiina Rikman) fiktiivisen henkilön suulla:

”Kuvitelkaa että nousisitte aamulla ja tarkistaisitte asunnon, kumoaisitte piironginlaatikot ja mylläisitte komerot, etsisitte itseänne sängyn alta – olin hukannut itseni.”

Ja näin suomalaisrunoilija Tomi Kontio (HS 27.7.2014):

”Minä löydän asioita etsiessäni, mutta vain harvoin sitä, mitä juuri sillä hetkelle etsin. Olen hukassa. Olen aina ollut. Olen etsinyt itseäni niin komeroista kuin kellareista. Olen kolunnut ullakoita ja ulkomaita ja sisämaita. Siinä sivussa olen löytänyt joitakin ihmisiä, pari koiraa ja muutaman jumalan, hiukan rakkautta ja vihaa, rohkeutta ja pelkoa.”

Voi miten totta tuollainen vahingossa löytäminen onkaan! Juuri kun ajatukset ovat levällään syystä tai toisesta, niin eiköhän näköpiiriin ilmaannu vanha hyvä ystävä tai rakas reikäinen villapaita, puhki luettu viisas kirja, Amsterdamin kaupunkikartta. Tai ajansyömä palkintolusikka. Kukaties myös se valokuva, jossa omat (ehkei jalot mutta kuitenkin) piirteet ovat saletisti ”kohillaan”.

Ystävämme Eljas kertoi, että hänen lapsuudenkodissaan oli aamuisin kova sutina. Sisaruksia oli monta ja yhtenään kuului: ”Äiti, missä mun penaali on?” Tai sukat, eväät, reppu. Useimmiten tuli oikea osoite, mutta sellainenkin vastaus muistetaan, että:”Mis ja mis!! Mie sinnuukaa tietäs jos et siin ois!” Ja sen päälle karjalaisäidin heleä nauru. – Tästä hellahuoneesta urkeni sittemmin akateeminen ura koko katraalle.

Se mitä ihmiset tietoisesti tai tiedostamattaan etsivät koko elämänsä, se on onnen tunne, onnellisuus. Mutta mitä on onni? Kirjailija Riikka Pulkkinen on määritellyt sen näin kolumnissaan (Lääkärilehti 18/2011):

”Olen onnellisimmillani keväisin, tanssitunnin tai juoksulenkin jälkeen, yleensä toukokuussa, kun syön salaattia puistossa ilta-auringon valossa omenankukkien alla. Onnellisuuttani lisää se, jos työni – yleensä romaanikäsikirjoitus – on edennyt tai ilmassa leijuu rakkauden mahdollisuus. Nauru lisää onnellisuuttani olennaisesti. Samoin jäätelö, kuohuviinihumala ja vuoristorata-ajelu sekä filosofia ja epävireinen yhteislaulu.”

Toinen nuori nainen, näyttelijä Krista Kosonen puolestaan valitsi pelkistyslinjan (Ilta-Sanomat Plus 8.10.2011) toimittajan kysyessä millainen hänen lapsuutensa oli: ”Tosi onnellinen, asuimme Espoossa.” Tätä lyhyttä kaavaa voimme hyvin käyttää itsekukin. Vaihdamme vain tarvittaessa Espoon Kotkaksi, Lappeenrannaksi, Lohjaksi, Pietarsaareksi…

Em. asetelman tosin laittaa uusiksi kirjailija Jörn Donner, joka sanoi (Oma Aika -lehdessä):

”Ymmärsin, että en kuitenkaan voinut asua Espoossa”.

Oma ammatti, työ tai harrastus koetaan usein palkitsevaksi. Väitöskirjaansa parhaillaan tekevän Venla Luukkosenkin luulisi siis olevan onnellisimmillaan kasvatustieteen tutkimustyössä, mutta toisaalta, kun tietää, että Venla voitti MM-kultaa brasilialaisessa jujutsussa Yhdysvalloissa vuoden päivät sitten, niin ymmärtää hänen lausumaansa (HS 17.4.2015):

”Parasta on nujuaminen ja mytyssä myllääminen.”

Kaarina Naski

Mainokset