Kaksi erilaista naisroolia

Koko elämäni elän sinulle

 

Muusan, taiteilijan työtä innoittavan naisen rooli – onko se kadehdittava? Kadehdittavampi ehkä kuin työhönsä palavasti ja kunnianhimoisesti suhtautuvan ja tunnustusta turhaan janoavan naistaiteilijan rooli?

Vastaus voi löytyä, kun tutkailee paria kirjamaailmassa varsin tuoretta naiskuvaa. Kohdehenkilöinä ovat säveltäjämestari Jean Sibeliuksen puoliso Aino Sibelius ja kuvitteellinen amerikkalainen taidemaalari Harriet Burden.

Nuori Aino Sibelius (1871-1969) oli puhdaspiirteinen ja herkän kaunis, kuuluisaa sukua. Hänen isänsä oli Vaasan läänin maaherra, kenraaliluutnantti Alexander Järnefelt, äitinsä Elisabeth kulttuurivaikuttaja (Juhani Ahon, jollei salarakas, niin ainakin hartaasti palvoma) ja sisaruksensa (Arvid, Eero, Armas) tunnettuja taiteessaan. – Konserttimatkat ulkomaille olivat maestrolle tärkeitä mutta koettelemuksia perheelle. ”Mitä Amerikkaan tulee, sinne minun on mentävä, kyse on miljoonista”, Janne kirjoitti. Vuonna 1914 hän matkustikin Norfolkin musiikkijuhlille, jossa johti orkesteriteoksensa Aallottaret kantaesityksen. Ja hänet vihittiin Yalen yliopiston kunniatohtoriksi. Kaikki konsertit jotka hän johti olivat loppuunmyytyjä. Mutta kotona Aino oli huolissaan, ei vähiten miehensä terveydestä. Lääkäri oli varoittanut säveltäjää hermostollisista ylikierroksista.

Aino Sibeliuksesta kertovan teoksen nimi on Ihmeellinen olento. Jos tämän päivän nuori nainen vakuuttaisi ihastukselleen, että ”koko elämäni elän sinulle, sinua varten; minä olen olemassa sinun tähtesi”, niin kuka uskoisi. Aino kuitenkin tunsi näin, ja mitä ”ihmeellisyyteen” tulee, niin sen ja edellämainitun vakuutuksen paikkansa pitävyyden tämä 1800-luvun lopulla syntynyt nainen todisti pitkän elämänsä mittaan Jannensa rinnalla.

Historiantutkija Jenni Kirves on sukeltanut antaumuksella lähdeaineistoonsa, pääasiallisesti pariskunnan kirjeenvaihtoon, mutta myös lähisukulaisten haastatteluihin. Pieteetillä tehdyn kirjan voi nähdä purkavan myyttiä ”itseään uhraavasta muusasta”, koska Aino tunsi olevansa etuoikeutetussa asemassa suuren taiteen kokijana ja maestron rinnalla. Mutta myös siksi että avioliitto toteutui kummankin tyydytykseksi kaikilla osa-alueilla. Tutkija on ”löytänyt” intohimoisia kirjeitä, jotka kertovat, että avioparin eroottinen kiihko ei näyttänyt vuosissa laantumisen merkkejä.

2000-luvun lukijan feministiminä jupisee silti jotain. Tasa-arvosta ja valintojen oikeutuksesta.

”Eilen sain pientä virkistystä viftillä ja olen nyt kuin uusi ihminen, kirjoitti säveltäjä nuoruusvuosinaan rakastetulleen kotoaan Loviisasta. ”En juo enää paljonkaan, mutta on hauska puhua ihmisten kanssa”, hän vakuutteli, ja viaton Aino-neito Vaasasta vastasi: ”Minä niin pidän semmoisesta, ettei aina juo niin paljon”.

Jannen liialliset viftit – runsas alkoholinkäyttö – johtivat kuitenkin tilanteeseen jossa tarvittiin katkaisuhoitoja, lisäksi oli sukupuolitautia ja hermostollisia ylikierroksia. Joskus kirjeissä sanottiin: ”Tulen vähitellen”. Vähitellen oli venyvä käsite. Ei ihme, tuumaa lukija, että Ainolla oli masennustaipumus. Hänhän se huolehti kodista ja lapsista ja hänen oli selvittävä läpi taloudellisten vaikeuksien. Vaikka Aino ikävöi miestään tämän ollessa usein ja pitkäänkin matkoilla, hän ei valittanut vaan kannusti tätä lähtemään. Musiikin tähden. Niin tärkeitä kuin ison ”Sibben” saavutukset olivat Suomelle sekä kansallisesti että kansainvälisesti, joutui hän silti aika ajoin elämään velaksi. ”Finska staten betalar”, kuului hän kerran kirjoittaneen lapulle, kun olisi pitänyt maksaa hotellilasku.

Puolisoiden luonne-erot näkyivätkin juuri suhteessa rahaan, mutta myös muuten. Ainolla oli tarkka kirjanpito ja hän oli jyrkempi ja ankaran eettinen vaikkakin ”sisimmältään iloinen”. Säveltäjä, jossa erikoiset ihmiset herättivät mielenkiinnon, totesi: ”Vaimoni pitää kaikkia omintakeisia ihmisiä hassahtavina. Minusta he ovat paljon hauskempia kuin tavalliset jokapäiväiset ihmiset.”

Haluan lentää ja hönkiä tulta!

Suomalaisesta lukijasta on mukava löytää norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin kirjoista joitain mainintoja suomalaisuudesta. Säihkyvässä maailmassa (kansikuva) kuvataiteilija Burdenin pääteoksen ns. tukahduttamishuoneista seitsemäs on suomalainen sauna, ja teoksessa ylivyöryvästi siteerattujen kansainvälisten ”viisaustieteilijöiden”, kuten Kierkegaardin ohella mainitaan myös suomalainen Yhdysvalloissakin tunnettu tutkija, filosofi Pauli Pylkkö. -Otavan kustantaman kirjan on suomentanut Kristiina Rikman.

”Elämä on yhtä maamiinojen ylitse sipsuttelua”, sanoi kuvataiteilija Harriet ”Harry” Burden. Siihen nähden, että Burdenia ei oikeasti ole ollut olemassa, ainakaan juuri tuolla nimellä, hän on yhtä uskottava kuin yllättävä. Mutta ei ole hänestä kirjoittava Siri Hustvedtkään ihan kuka tahansa. Hän on paitsi amerikannorjalainen menestyskirjailija myös taidekriitikko ja kirjallisuustieteen professori ja naimisissa Paul Austerin, tunnetun kirjailijan ja elokuvakäsikirjoittajan kanssa. Hustvedt tuntee paremmin kuin hyvin Brooklyninsä, New Yorkin taidepiirit, koko Säihkyvän maailman. Sieltä nousi Burdenin tarina, metodina hänen rakastettujensa, perheenjäsentensä ja ystäviensä haastattelut sekä päiväkirjamerkinnöt. Rohkea, viiltävä, huumoria kaihtamaton teos.

”Minä kapinoin”, sanoi Harriet. ”On niin epäoikeudenmukaista tulla kohdelluksi ensiksi naisena, aina naisena. Kumarra ja taivu. Taivu ja huoju. Nöyrry.”

Kirjailija tietää, että vaikka naistaiteilijoiden lukumäärä on kasvanut huikeasti, esitellään New Yorkin gallerioissa harvemmin naisten kuin miesten tuotantoa ja miesten tekemä taide on lähes poikkeuksetta kalliimpaa.

Mutta sitten voi olla – ja onkin – naisia jotka haluavat ”lentää ja hönkiä tulta”. Sellainen oli Harriet, joka ei lopulta pidätellyt hönkimistään. Hän teki vimmaisesti taidettaan vaikkei siihen uskottu ja löi lopulta itsensä komeasti läpi. Että se tapahtui salanimillä, miestaiteilijain nimissä, oli vakuuttava kommentti keskusteluun, joka väheksyy tai puolustaa naisen osaa taideyhteisössä.

Hustvedtin sankari on vetovoimainen persoona, joka oli kokonaisvaltaisesti kaikkea sitä mitä oli, niin taiteilijana kuin vaimona, äitinä, rakkaudessaan. Älykäs intohimoinen nainen, siteerauksista päätellen melkeinpä ”liiankin lukenut”, tukka kiharainen pehko, silmät suuret, avoimet ja tummat, pitkä kaula, leveät hartiat, iso matala nauru”. Narsistinen, kompleksinen, kostonhimoinenkin, mutta lukija muistelee vain, miten ”ideat tanssivat hänen päässään tulikärpästen lailla”.

Burdenin luomat ”tukahduttamishuoneet” kuulostavat jännittäviltä. Juju oli, että katsoja tuntisi kutistuvansa joka kerta vähän avatessaan uuden huoneen, koska samalla suurenisi esineistö, huonekalut, lautaset, kulhot. Asukkaat, metamorfit ovat isoja, kömpelöitä otuksia. Klaustrofobisuus, ajan kuluttavat merkit ja toisaalta pysähtyneisyys ovat läsnä.

Ja taiteilijoille tuttuun kysymykseen ”mitä tämä tarkoittaa?”, vastaa Säihkyvän maailman laidalta Harriet Burden: ”Se tarkoittaa sitä miltä teistä tuntuu”.

Kaarina Naski