USAsuomeksi kulttuurikatsaus

lokakuu 16, 2015

Miten paljon mahtuukaan yhteen pulpettiin!

Filed under: Kirjallisuus — kulttuuriusasuomeksi @ 6:35 am
Oma pulpetti saattoi joskus merkitä oppilaalle turvallisuutta. Ainakin se herättää vuosien mentyä lämpimiä ajatuksia, ja itsekukin voi sanoa, kuten Peppi Pitkätossu:

Oma pulpetti saattoi joskus merkitä oppilaalle turvallisuutta. Ainakin se herättää vuosien mentyä lämpimiä ajatuksia, ja itsekukin voi sanoa, kuten Peppi Pitkätossu: ”Niin ne vuodet vierivät, ja aletaan tulla vanhoiksi. Minä täytän syyspuolella kymmenen vuotta, ja silloin kai ihminen on jo nähnyt parhaat päivänsä”. Peppi-siteeraus kirjasta. – Otava, kansi Kaarina Päivinen.

Vielä 1960-luvulla vallitsi Suomen kouluissa vanhakantaisuus, opettaja puhui, tiesi, päätti. Peruskoulu-uudistus oli tarpeen monessakin mielessä. Skeptisimmät ehkä hokivat varmuuden vuoksi kuin pikkulapset hiekkakakkuja tehdessään:”Älä tule paha kakku”. Mitä tuli, sen monet ikäluokat ovat kokeneet.

-Ihme että opettajia edelleen on. Koulutyöntekijöitähän meistä piti tulla 70-luvulla, nauraa kouluneuvos Kirsti Mäkinen, joka eloisassa ja viisaassa tieto- ja muistelmateoksessaan kartoittaa koulumaailmassa viime vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta. Kirja on tervetullut puheenvuoro aikana, jolloin koko yhteiskunta elää myllerryksessä. Saattaa hyvinkin tuntua yhtä epävarmalta kuin silloin kun vakuutettiin ettei yksi plus yksi enää ollutkaan kaksi vaan ”kahden yksialkioisen joukon muodostama unioni”.

Mäkinen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opettajien kouluttaja. Hän oli vahvasti mukana siinä sivistystyössä, joka pitää koulua kulttuurin eturintamana. Lukukokemuksena teos Pulpetin henki (Otava) palauttaa mieliin vanhan kauniin sanan, kutsumusammatti. Vuosikymmenien mittainen ajanjakso mahtuu Mäkisen kohdalla tavallaan yhteen pulpettiin. Siellä ovat suloisessa sopusoinnussa hänen omat vaiheensa niin oppilaana kuin kasvattajana. Harva asia – pulpetin designia myöten – on enää kuten ”silloin ennen”.

Kirjoittaja näyttää heijastuspinnaksi ajan, jolloin tyttöjen opiskelu ei ollut itsestäänselvyys. Hän kertoo tien raivaajasta, Emma Irene Åströmistä, joka suoritti Jyväskylän seminaarin tutkinnon vuonna 1869 ja ylioppilastutkinnon 1873. Maisteriksi hänet promovoitiin 1882 ensimmäisenä naisena Suomessa. Åström teki pitkän päivätyön seminaarinlehtorina Tammisaaressa.

Vielä 1950-luvulla oppikoulu, joka vaikkakin tavoitti siinä tytöt missä pojat, oli harvinainen. Kunnallinen keskikoulu toimi myös maaseudulla, mutta lukion suoritti 10-15 prosenttia ikäluokasta ja ylioppilastutkinnon läpäisi vielä harvempi.

Vanhakantaisuus suhteessa naisopiskelijoihin saattoi näyttäytyä vielä pitkään myös yliopistoissa. Kirsti Mäkisellä on tästä omakohtaisia kokemuksia, kun Helsingin yliopiston maineikas kansanrunoudentutkija, professori ja sittemmin akateemikko Matti Kuusi oli sanovinaan hänelle kohteliaisuuden todetessaan, että ”neidin yhteydessä ei tule ajatelleeksi, että hän on nainen.”

Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu (SYK), jossa Mäkinen toimi 33 vuotta opettajana, on maamme vanhin suomenkielinen yhteiskoulu ja instituutiona erityinen. Sille tunnusomaista on ollut opetuskäytäntöjen tiivis päivittäminen, uudistaminen.

Tehdään yhdessä

Huolimatta siitä että peruskoulu on saanut osakseen paljon arvostelua, varsin yleinen lienee nykyisin se käsitys, että peruskoulu-uudistusta todella tarvittiin. Tätä mieltä on myös kouluneuvos Mäkinen. -Luennoivat opettajat jäivät vähemmistöön. Tilalle tulivat oppilaiden yksin tai pareittain tekemät harjoitukset ja ryhmätyöt. Ja peruskoulu uudisti myös lukion.

Peruskoulun alkuaikojen kiivaan vastustuksen selittää hänen mukaansa kalsea keskusjohtoisuus; monen mielessä ovat yhä kouluhallituksen edustajien ylimieliset repliikit. SYK:ssa haluttiin yhdistää peruskoulu ja kokeilukoulun vapaus. Rehtori ja koulun hallitus taistelivatkin Sykille ja muille Helsingissä ja eri puolilla maata toimiville yksityiskouluille oikeuden itsenäisyyteen. Se ei ollut ihan pieni saavutus tasapäistämiseen pyrkivällä 70-luvulla.

Mikä sitten on alan ammattilaisen mielestä tänäänkin – digiaikakaudella – tärkeää äidinkielen oppia lapsille? -Lukeminen ja kirjoittaminen, sadut ja tarinat, näytelmät, yhteiset esitykset, yhdessä tekeminen ja puhuminen. Nämä samat päämäärät ovat toistuneet Kirsti Mäkisen laajalla työsaralla. Hän on kasvattanut niin lapsia kuin aikuisia, toiminut esitelmöitsijänä, puhunut kulttuurityön ja ennen muuta kirjallisuuden puolesta. Kirjallisuuspiirit ja kirjailijat ovatkin saaneet hänestä intoutuneen myötäeläjän, tukijan ja viestinviejän. Hän on nauttinut oppilaiden avoimuudesta tarttua aineissaan arkoihinkin yhteiskunnallisiin asioihin ja nuorten kirjailjoiden menestyksestä ja esimerkillisestä rohkeudesta. Niin Harri Sirolan Abiturientti (1980) kuin Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984) mm. kolahtivat kautta maan.

Istuta vielä se omenapuu…

Mäkisen oppilaana on ollut myös Esa-Pekka Salonen, joka jo lukiossa oli puoliksi musiikin ammattilainen. Kapellimestari, säveltäjä Salonen on kertonut Helsingin Suomalaiseen Yhteiskouluun tulon olleen hänen elämänsä merkittävimpiä käännekohtia. Koulupoika ihasteli avointa, uteliasta ilmapiiriä ja henkisiä arvoja. Sykistä hän löysi myös kavereita, joilla oli ”älyllisiä harrastuksia”.

Helsingin Sanomien toimittajakoulusta on jäänyt mieleen toinen nuorimies. Hän asettui etupenkkiin ja heitteli sujuvasti kommenttejaan pitkin oppituntia. Tauolla tytöt tulivat selittelemään opettajalle tapahtunutta ja totesivat lohdutukseksi saman kaverin olevan paljon pahempi kansliapäälliköille. Tuleva kirjailija Jari Tervohan se sillä lailla…

Tutkija on pannut merkille, että julkisessa keskustelussa korostetaan ihmeteltävän vähän koulujen kulttuuritoiminnan merkitystä, yhteisen tekemisen arvoa. Ikävät asiat sen sijaan ylittävät helposti uutiskynnyksen. Mäkinen veikkaa, että kaikenlaisen kulttuurityön osuus tulee kasvamaan entisestään, sillä ihminen haluaa tekemiselleen merkityksen. Hän myös yllyttää opettajia ja oppilaita kertomaan omista koulukokemuksistaan, pohtimaan oman elämänsä arvokasta pääomaa. Eli Juice Leskisen sanoin: ”Istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee!”

Kaarina Naski

Advertisements

1 kommentti »

  1. Luen aina Kaarinan kirjoitukset mielenkiinolla. Tähän en malta olla vastaamatta. Peruskoulu on minulle tuntematon käsite. Vielä 50,luvulla harvalla oli mahdollisuus mennä yhteiskouluun, kuten sitä silloin kutsuttiin, ainakin maaseudulla. Suomi oli juuri toipumassa sotakorvausten maksamisesta venäjälle. Ihmisillä ei ollut varoja kouluttaa lapsiaan. Paikka jossa minäkin kasvoin, kouluun oli matkaa 15km. Linja autokyyti maksoi markan , klupiaskin hinnan, yhteen suuntaan. ja koulu ei ollut ilmainen. Me Karjalan pakolaisten lapset olimme huonoimmassa jamassa. Ainoatakaan ei meitä sinne kouluun laitettu vaikka meitä oli kymmeniä niissäkin lähikylissä. Isoissa kaupungeissa asiat oli paremmin. Toinen typerä käytäntö oli vielä 60,luvulla. Asevelvollisuuttaan suorittamassa oleville vaatimus RUK (Reserviupseerikoulu) jpääsystä oli jos oli ylioppilas tai jos sattui olemaan hyvin lahjakas niin myös keskikoulunkin käynytkin saattoi sinne päästä. Pelkästää kansakoulun käyneillä ei sinne ollut mitään asiaa. Olivatkohan ne ylioppilaat sen viisaampia. Olivatpahen vain paremmin toimeen tulevista perheistä. No aliupseerikouluun kuitenkin kelpasi. Tulipahan paljon Lahtisia ja Rokan Antteja.

    kommentti Kirjoittanut Ray Heinonen — lokakuu 21, 2015 @ 3:53 pm | Vastaus


RSS feed for comments on this post. TrackBack URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

%d bloggers like this: