Kaukopartiomies on eri mies

Matti Rönkä, Eino. 235 s., Gummerus. Kannen ratkaisu on erityinen. Paperisuojuksessa on pikku ikkunoita, joista kurkistelee mennyt aika valokuvina.Kuvakooste kirjan käsittelemältä aikakaudelta löytyy kokonaisuudessaan suojakannen alta. – Suunnittelija Jenni Noponen.

 

”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Tämä on läheisen ihmisen analyysi Einosta, entisestä kaukopartiomiehestä, mutta samalla sen voi nähdä todistuksena luonnetyypistä, jota suomalainen mies usein edustaa.

 

Matti Rönkä onkin piirtänyt  romaanissaan Eino (Gummerus) tarkkarajaisen kuvan henkilöstä, jonka ominaispiirteet saattavat tuntua tutuilta. Romaanissa viehättää kerronnan minimalismi ja empaattisuus. Uhoa kaihtamattoman pienen suuren tarinan nimihenkilö on jo ikämies. Seuraavat polvet ovat ottaneet viestikapulan sekä menestyneessä perheyrityksessä että elämänmenossa muutoinkin. Ihmissuhteiden mutkikkuus, ajattelutapojen erilaisuus ja raskaiden kokemusten kuormittavuus saavat vastapainokseen värikkyyttä, joka nousee tilannekomiikasta, puhtaasta, pakottamattomasta huumorista ja luonnon läheisyydestä. Kun haavoittunut herää siihen, että  hengityspuhallukset tuntuvat hänen poskillaan ja lehmä katsoo kohti ”pää kallellaan, ruskea iso silmä ihmettelevänä” tai kun kohtalon – poikkeusoloissa –  yhteensaattamat nainen ja mies loikkivat huopikkaissa pihan yli saunaan tähtien ja kuun valuttaessa ”tasaista valotihkua”, elämä itse sorvaa runoa.

Dekkareistaan tunnettu ja palkittu kirjailija Matti Rönkä on nyt ”löytänyt” toisen genren. Hänen pienimuotoinen romaaninsa osoittaa, että rajan ylitys kannatti, jos nyt mitään rajaa oikeasti on olemassakaan. Rönkä on suomalaisille tuttu televisiosta. Hän työskentelee uutisjuontajana Ylen uutisissa. – Kuva Marek Sabogal.

Einolla on muistisairaus, ja sen oireiluun havahtuessaan hän tuntee hämmennyksen kipuna, jomottavana paineena päälaella ja ärtymyksenä. Mutta näitten tuntemusten lomasta kimpoavat myös ne ainekset, joista tarina on rakennettu.  Muistilla on pitkät jäljet. Pohjoiskarjalainen maalaispoika Eino oli sodan aikainen kaukopartiomies, jota pyydettiin tekemään tiedusteluretki myös sodan jälkeisissä oloissa. (Suomen kaukopartiotoiminta oli Suomen armeijan lähinnä päämajan johdolla tai sen käskemänä tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Vielä 1950-luvulla suomalaiset tekivät Neuvostoliittoon tiedustelumatkoja, joista maksettiin hyvin. Tuolloisen vakoilun Naton hyväksi ovat tutkijat todenneet olleen oletettua laajempaa.)

Muistin jäljet

Einon salainen retki itänaapuriin sodan jälkeen on jännityksen täyteinen. Ja verinen. Miehen kohtalona oli haavoittua sodan jo päätyttyä! Asiasta vaiettiin. Edes vaimo ja poika eivät olleet perillä siitä mitä tapahtui. Vasta  pojanpojalla Joonaksella on oikeus esittää ukilleen kysymyksiä sodasta, tappamisesta ja millaista se oli. Veteraani vastaa rehellisesti surmanneensa muutaman. Ja ettei ”taivaaseen ole asiaa senkään puolesta”. Velvollisuuden- ja synnintunnon välinen ristiriita ja ahdistus olivat sen jälkeen elämänmittaisena seuralaisena. Eino myös selvittää, ettei kaikista ollut tappohommiin. Ei kovimmista, kuten luulisi, pikemminkin sitkeimmistä.

Että mies koki kohtalokkaalla, lähes hengen vieneellä viimeisellä retkellään myös elämänsä rakkauden, sen hän kertoo meille lukijoille, etuoikeutetuille. Syyllisyydentunnon silloinkin painaessa. Sukulaisilla oli nielemistä jo pelkästään oudon pitkäksi venyneessä katoamisreissussa. Perheystävä,  aina iloinen evakkokarjalainen Hilja kuitenkin laittoi palikat paikalleen selvittäessään tiedonjanoiselle Joonakselle:  ”Se oli ukillas liian valmis maailma, kun tuli soasta. Ei ollu herkkua hälläkään nuoruus. Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja  – – – Se pannahisen sota!

Kaarina Naski