-Eihän elämän tarkoitus ole olla onnellinen, toteaa filosofi Ilkka Niiniluoto. -Ihmisen ensisijainen tehtävä on omien kykyjensä kehittäminen ja käyttäminen, muiden hyväksi toimiminen.
Henkilökohtainen onni ei Niiniluodon mukaan ole päämäärä vaan tulos siitä, että on tehnyt työnsä ja elänyt vastuullisesti.
Niiniluoto kirjoittaa elävästi, pitää seinät leveällä ja ilmaisun tuoreena. Uusin teos Hyvän elämän filosofiaa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) evästää lukijoita paitsi elämän laadun myös sen entistä pidemmän keston varalle, sillä niin kuin tiedossa on, kansalaisten eliniän odote on noussut. ”Fiksuuden odotteesta” samassa suhteessa tutkija sanoo, ettei viisaus ole puhtaasti älyllinen hyve, vaan perinteessä yhdistettynä korkeaan ikään sillä viitataan laajenevaan elämänkokemukseen ja sitä kautta suvaitsevaisuuteen ja muihin luonteenhyveisiin. Edeltäjien ajattelun ja työn kunnioittaminen on paikallaan, mutta jokainen uusi sukupolvi joutuu kyseenalaistamaan ja hakemaan viisauden tukirakenteita itse.
Eritoten nyt 2000-luvulla, kun kehitys on nopeata ja elämä hektistä, ihmiset joutuvat arjessa huomaamaan, miten asiantuntijasuositukset eri elämänalueilla poikkeavat usein toisistaan. Viisaskin saattaa mennä vipuun. Esimerkiksi liikunnasta on monenlaisia mielipiteitä. Teoksessa otetaan esille hyvään tilastolliseen näyttöön pitäytyen, että riittävä säännöllinen liikunta vähentää riskiä sairastua moniin vaikeisiin tauteihin ja että suomalaisten fyysisen kunnon huononnuttua tarvetta olisi jopa kansalliselle liikuntaohjelmalle eri ikäryhmät ja elämäntilanteet huomioiden. Mutta toisaalta terveysliikuntaan voi sisältyä holhoavaa ylilyöntiä. Olisiko ylipaino leimattava sairaudeksi ja pitäisikö rekrytoitavat työnhakijat panna Cooperin testiin? Hakiessaan potkua lääketieteestä ja talousmarkkinoista liikunta on vaarassa medikalisoitua ja ekonomisoitua.
Tiede ja moraali
Lääketieteen uudet keinot saavat ammattiajattelijan miettimään myös niiden moraalista ulottuvuutta. Ihmisruumiin varaosista, kloonauksesta ja kuolemattomuustekniikoista puhuttaessa herää kysymys, miten kauan – kukaties aivoja myöten – varaositettu ihminen on edelleen sama yksilö, miten käy hänen koetun minuutensa ja muistinsa jatkuvuuden.
Lukijakin pohtii, ketkä olisivat kuoleman, ketkä arveluttavilla ”huolloilla” pitkitetyn elämän valtuutettuja asiamiehiä. Ja miten toimisi priorisointi?
Kirjassa käydään läpi myös sellaisia ikuisuuskysymyksiä, kuten rikkautta onnellisuuden tuojana sekä hyvän ja pahan ongelmaa. Tekijä ottaa esimerkiksi hyvinvointivaltion pohjoismaisen mallin, jota on kehitelty 1960-luvulta lähtien. Se on pyrkinyt yhdistämään markkinatalouden tehokkaaseen toimintaan yksilön vapautta kunnioittavan demokratian, poliittiset oikeudet, tasa-arvon, yhtenäisen sosiaaliturvan ja progressiivisen verotuksen. Ohittaen ”rikkauden” hän nostaa tilalle em. mallin hengessä hyvinvoinnin (welfare), johon sisältyvässä onnellisuudessa on (Erik Allardtin nimeämät) kolme ulottuvuutta: having, loving ja being.
Jokainen elämä on tärkeä
Humanistinen etiikka on kirjoittajan mukaan mahdollista ilman uskontoakin. Ihmisellä on tahdon vapauteen liittyvä kyky tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä, hän kantaa vastuuta luontoa kunnioittavasta kestävästä kehityksestä ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta. Kuolevaisuuden tiedostaminen on osa ihmisen elämän mielekkyyttä. Uurastus ei mene hukkaan, työn tulokset siirtyvät kulttuuriperintönä jälkipolville.
Ilkka Niiniluoto on samaa mieltä taiteilija Veikko Lavin (1912-1996) kanssa siitä, että jokainen ihminen on laulun arvoinen ja jokainen elämä on tärkeä. Ja roomalaisen runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa) kanssa siitä, että kuolemista seuraavassa olotilassa ei ole mitään pelkäämistä. Mielenrauhan evankeliumia, eikö vain?
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 