Räjähdysherkkää lastia Saigoniin ja Armi valokuvauksellisena Filippiineillä

 

 

Radioamatööri kerran, radioamatööri aina.Raimo Karjalainen "aitiossaan".
Radioamatööri kerran, radioamatööri aina.Raimo Karjalainen ”aitiossaan”.

Jos joku luuli, että meripoikia kasvaa vain satamakaupungeissa, niin väärin meni. Raimo Karjalainen esimerkiksi syntyi ja varttui Kiihtelysvaarassa Pohjois-Karjalassa. Maantieteellisesti merelle oli matkaa, mutta mielikuvituksessa vain yksi hujaus.

   Kun 2000-luvun viikarit sukeltavat suorin vartaloin tietotekniikan uumeniin, monia 1930- ja 1940-luvun  tulevaisuuden toivoja kiinnosti lyhytaaltoradio.  Niin Raimoakin, joka 14-vuotiaana alkoi rakentaa itselleen amatööriaaltopituuksilla toimivaa vastaanotinta. Muuhun maailmaan saatu yhteys merkitsi elämänikäisen seikkailun alkua.  Siihen kuuluivat tärkeältä osin myös vuodet merillä.

  Ja nyt, kun 80 ikävuoden rajapyykki on sivuutettu, on tavallaan palattu lähtöpisteeseen, ei sentään Kiihtelysvaaraan mutta aktiiviseen radioamatööritoimintaan. Mukavahan se on sanoa  hyvät huomenet muillekin kuin naapureille. Vaikka Australiaan asti.

 

 

Raimo Karjalainen (s. 1933) on amerikansuomalaisia, asunut nyt jo pitkään Floridan suomalaisalueella ja tunnetaan ”mukavana miehenä” , karjalaisyhteisöön kuuluvana sekä mm. valmiudestaan vapaaehtoistyöhön Suomi-talon jäsenistössä.

Karjalaisen lapsuuskoti oli siis Kiihtelysvaarassa. Hänen isänsä kuului Joensuun suojeluskuntaan. Toisen maaimansodan aikana suojeluskunnat toimivat integroidusti osana Puolustusvoimia, ja armeijan leivissä isä toimi myöhemminkin, ylikersanttina. Raimo tarvitsi vilkkaana poikana virikkeitä ja liittyi kymmenvuotiaana partiopoikiin. Yleisurheilu ja hiihto kuuluivat harrastuksiin, marjanpoiminta oli kuin tervanjuontia, eikä saanut kiitosta äidiltä, mutta ongella hän olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.

1949 perhe muutti Kivijärvelle eteläkarjalaiseen elämänpiiriin. Raimo suuntasi ensin merille 1956  ja muutama vuosi myöhemmin pikkuveli Olavi, joka toimi sähköttäjänä, kävi sittemmin Ahton Kotkassa ja oli satamapomona pitkälti neljättäkymmentä vuotta. Raimon ensimmäinen työpaikka oli Merenkulkuhallituksen tutkimusalus Nautiluksella. Sittemmin hän aloitti Kotkassa merikoulun, joka jäi kuitenkin kesken, sillä varhainen avioituminen 1956 kotkalaistytön kanssa sekoitti tulevaisuudensuunnitelmat. Finnlinesille oli helppo palata.

Finnboardilla lähdettiin Kotkan satamasta 1959 ja New Yorkiin saavuttiin heinäkuun neljäntenä. Kauniin suomalaisaluksen ei tarvitse hävetä hiukkaakaan pilvenpiirtäjien seurassa.
Finnboardilla lähdettiin Kotkan satamasta 1959 ja New Yorkiin saavuttiin heinäkuun neljäntenä. Kauniin suomalaisaluksen ei tarvitse hävetä hiukkaakaan pilvenpiirtäjien seurassa.

Finnkraft, Finnboard, Finnmerchant, Orion, laivojen nimet suihkivat Karjalaisen kertoessa; milloin mentiin Kotkasta Rioon, Buenos Airesiin tai pieneen suomalaiseen kylään Paraná-joen varrella,  siirtokuntaan joka oli suomalaisten kommunistien aikanaan Etelä-Amerikkaan perustama.   -Kivahan siellä oli katsella auringonlaskua, myhäilee merikarhu ja jatkaa, että Rosariossa sen sijaan venyivät maisemankatselut liiankin pitkään, satamalakon takia siellä jouduttiin olemaan kolme kuukautta. Rosario on kaupunki Argentiinassa Santa Fen maakunnassa.

Bisnestä ja tulevaisuutta

 

Nuorilla sailoreilla on kiusaus  tehdä bisnestä, ja kerran heitä oli neljä kappaletta – Karjalainen mukaan luettuna –  liikkeellä pienveneellä Haminassa.  Jostain se putkahti, hinaaja joka joutui väistämään nopealla käännöksellä jäälauttoja ja osui samalla poikien veneeseen. -Onneksi hinaajan konemestari oli juuri noussut kannelle ja kuullut pimeästä huutomme. Kipparille kiireesti tieto ja saman tien apuun.

Pojat pelastettin jääkylmästä vedestä viipymättä ja vietiin saman tien takaisin laivaan ja kuumaan höyrysaunaan.

-Kallis lasku tuli, lastausyhtiön vene upposi tupakkakeisseineen. 6000 vanhaa markkaa oli maksettava oppirahoina.

Nuori vaimo, joka oli patistanut miestään lopettamaan merikoulun, ei kuitenkaan kestänyt ainaista odottelua, ihastui toiseen ja otti eron. Karjalainen ei käynyt suremaan vaan rupesi Taavetista kotoisin olevan kaverinsa Raimo Rusasen kanssa puuhaamaan Amerikkaan muuttamista. Molempien takaajaksi lupautui New Yorkissa asuva Olavi Kortelainen.

-Ei Kortelainen nyt sentään ihan ilman palkkiota – sovittiin että aina kulloisenkin reissumme ulottuessa New Yorkiin, kävisimme tervehtimässä häntä troikkavodkapullon kera. Ja niin tehtiin.

Raimo mallia 1951.
Raimo mallia 1951.

Mutta siirtolaisprosessi vaati paljon muutakin, paperisotaa oli  käytävä ja lähetystöön oli toimitettava kaikki vaadittava röntgenkuvia myöten. Tiedossa oli, että siirtolaispapereita joutui odottamaan 3-4 vuotta, jonossa oli 350 henkilöä per vuosi. Joka tapauksessa, kun Finnboard kiinnittyi laituriin Yhdysvaltain kansallispäivänä heinäkuun neljäntenä 1959, oltiin jo lähempänä tavoitetta. Vastassa olivat suomalaiset Unto Aro ja Pentti Sirén, jotka ystävällisesti neuvoivat tulokkaita. Alkuun leipä oli tienattava kirvesmiehen hommissa ja maalarina.

-Olin silloinkin Sirénin kanssa maalaamassa, kun virolaiset veljekset putosivat Rockefeller Centerissä 55. kerroksen kohdilta ja saivat surmansa.  Verinen lakana peittona kadulla kertoi mitä oli tapahtunut. Olivat pojat haaveilleet pääsevänsä kalastajiksi Itämerelle…

Sitten baarimikoksi ja laivanmuonittajaksi. Näiltä ajoilta on Karjalaisen muistissa sellaiset amerikansuomalaiset voimahahmot kuin ravintolanpitäjä Tyyne Kalervo ja  George Mäki, joka omisti tosi hyvän saunan Harlemissa.  ”Junion” asioissa toimi neuvonantajana vanhempi ja arvostettu suomalainen merikarhu Reino Naski, Suursaaren puosun lempinimellä kulkeva iloinen veikko.

-Hänen kanssaan kävimme Union Hallissa, hienossa talossa Manhattanilla. Naski painotti, että Merchant Unioniin oli syytä liittyä hetimmiten ja piti myös hankkia kuvallinen rannikkovartioston, Coast Guardin kortti. Kun viisi vuotta tuli täyteen, sain kansalaisuuden. Ensimmäinen laivani oli US Victory vuonna 1964.

Välillä piti ”helluttaa” tyttöjäkin sillä seurauksella, että taas tuli mennyksi naimisiin. Nuorikko oli nytkin suomalainen.

Tässä ei mennä soutuvenheellä Kiinaan vaan laivasta maihin Bombayssä 1969.
Tässä ei mennä soutuvenheellä Kiinaan vaan laivasta maihin Bombayssä 1969.

Ja sitten saunaan!

 

Amerikkalaisista laivoista hohdokkain oli Raimon sailorivuosina United States. Se oli aikanaan maailman nopein matkustaja-alus, johon mahtui runsaat tuhannen matkustajaa ja peräti 700 hengen miehistö. United States kulki Yhdysvaltain itärannikon ja Euroopan väliä. Sillä matkusti mm. Mrs Wallis Simpson, sittemmin Windsorin herttuatar, Yhdistyneen kuningaskunnan kruunusta luopuneen Edvard VIII:n puoliso. SS United States on viimeisten tietojen mukaan laiturissa lähellä Newport News -kaupunkia Virginiassa ja sitä ollaan säätiöittämässä turistinähtävyydeksi. US Lines poisti ”komeuden” liikenteestä syystä, että laivalla operoiminen tuli liian kalliiksi.

Karjalaisen unohtumattomiin reissukohteisiin kuului Saigon, jonne vietiin Vietnamin sodan aikana räjähdysainelasteja. Kun amerikkalaiset alukset saapuivat satamaan, oli suuri vaara joutua onnettomuuteen, sillä militääripoliisin ahkerasta partioinnista huolimatta sissisukeltajat onnistuivat joskus asentamaan räjähdyspanoksia alusten kylkeen ja laukaisemaan ne. Mitä lähemmäksi määränpäätä tultiin, sitä enemmän miehistölle maksettiin. Ensin palkka nousi kaksin- sitten kolminkertaiseksi.

Saigonissa pojat törmäsivät myös kylttiin ”Sauna”. Voi, mikä riemu! Mutta saunan merkitys oli  Vietnamiin päätyessään ehtinyt muuttua. Merimiehillä oli sille finglishin kielellä aika ruma nimi – painokelpoisempi on ilotalo.

Filippiineillä puolestaan oltiin 1956, kun Armi Kuusela-Hilario tuli  vierailulle. Miehet olivat siivonneet laivan viimeisen päälle, mutta näkivät kaikkien aikojen kaunottaren vain kävelevän ohi. Kapteeni ja ensimmäinen perämies veivät hänet suoraan vip-tiloihin.

Joskus mies pääsee elämässään korkealle. Norjan vuonot rekvisiittana.
Joskus mies pääsee elämässään korkealle. Norjan vuonot rekvisiittana.

 

”Koit nuorena sen kaiken”

 

Oikeaoppiseen merenkävijän kertojatyyliin Karjalaisen puheessa vilisevät vieraat maat, laivat ja lastit. Propsilasti Loviisasta, sanomalehtipaperia Kotkasta, ratakiskoja Gdyniasta Kantoniin, sulaa rikkiä… Merimiesvuosien tuomisiin kuuluu myös yhä muistuttava selkävaiva. Mies kannatteli New Yorkin satamassa 300 paunaa painavaa vaijerirullaa toisesta päästä kun vastapäässä ote lipsahti kavereilta ja paino jäi kokonaan Karjalaisen käsiin.

Toinenkin avioliitto päätyi eroon, ja kolmannen ehtona oli  ”joko vaimo tai seilaaminen”. Yhdessä lähdettiin Anjan kanssa 1979 Floridaan. Anja oli alun alkaen Säkkijärveltä ja sitten ”ruukin tyttöjä” Ruotsinpyhtäältä. Jo New Yorkin ajoilta tutuksi tullut yhteydenpito amerikansuomalaisten kesken oli myös kesämaassa itsestäänselvyys. Vakituinen työpaikka Karjalaiselle löytyi Palm Beachin kunnallisesta liikennelaitoksesta, jossa hän toimi bussikuskina lähes parikymmentä vuotta.  Hankki talot ja tokeet ja katselee nyt tyynesti elämäänsä. Kuten Juha Vainion laulussa Albtrossi sanotaan:

”sinä pidit oman pääsi

säädit itse elämääsi

koit nuorena sen kaiken

mistä turhaan uneksin”

Moni seikka Karjalaisilla Lake Worthin-Lantanan suomalaisalueella paljastaa talon isännän ammatin. Kotkan satamaravintola Kairosta muistuttaa kyltti olohuoneen seinällä. - On sitä huonompiakin tauluja nähty!
Moni seikka Karjalaisilla Lake Worthin-Lantanan suomalaisalueella paljastaa talon isännän ammatin. Kotkan satamaravintola Kairosta muistuttaa kyltti olohuoneen seinällä. – On sitä huonompiakin tauluja nähty!

Kaarina Naski   (teksti ja kuvat)

(vanhat kuvat Karjalaisen arkistosta)

 

 

 

 

 

 

 

Mainokset

Juhlavuoden saldo: Tähdet eivät himmene

Eino Grön nauraa, että jos jokin on hänen työssään vime aikoina muuttunut, niin se on se, että hän ei tee enää keikkoja omalla autolla, van kuten aikansa tenoreiden ykkönen ruotsalainen Jussi Björling, junalla. Hän ei kuitenkaan myöhästele niinkuin Björling. Kun muu seurue meni junaan ja huuteli, että "Jussi, Jussi, juna liikkuu jo", vastasi tämä elämäkerran mukaan vain, että "eihän liikkuvaan junaan saa nousta". Tähdellä oli yleensä aina seuraa ja joskus tapana kadota harmittavasti niille teilleen. - Kuva on otettu keskellä talvea kesämaassa Floridassa.
Eino Grön nauraa, että jos jokin on hänen työssään vime aikoina muuttunut, niin se on se, että hän ei tee enää keikkoja omalla autolla, van kuten aikansa tenoreiden ykkönen ruotsalainen Jussi Björling, junalla. Hän ei kuitenkaan myöhästele niinkuin Björling. Kun muu seurue meni junaan ja huuteli, että ”Jussi, Jussi, juna liikkuu jo”, vastasi tämä elämäkerran mukaan vain, että ”eihän liikkuvaan junaan saa nousta”. Tähdellä oli yleensä aina seuraa ja joskus tapana kadota harmittavasti niille teilleen. – Kuva on otettu keskellä talvea kesämaassa Floridassa.

 

Kukapa ei näkisi sielunsa silmillä Olavi Virtaa kiidättämässä lavayleisöä Yli aaltojen tai Tapio Rautavaaraa tunnelmoimassa Päivänsäteestä ja menninkäisestä. Samaan musiikintekijäin joukkoon lukeutuvat itseoikeutetusti myös Toivo Kärki ja Reino Helismaa, jotta pojilla olisi ollut mistä laulaa.

   Kaikkien mainittujen syntymästä on tullut kuluneeksi sata vuotta. Helismaata juhlittiin 2013, kollegoita viime vuonna. Laulaja Eino Grönillä yhtenä manttelinperijöistä on ollut ilo todeta, että tähdet eivät himmene. Päinvastoin. Grönillä on takanaan lukemattomia loppuunmyytyjä konsertteja em. merkeissä.

  -Suurille musiikkitapahtumille on usein vaikea löytää teemoja, mutta nyt sellainen ojennettiin ihan tarjottimella, Grön sanoo. -Yksi unohtumaton nimi kerrallaan tai yhdistelmänä. Melodinen musiikki on kansakunnan yhteistä muistia.

 

Grön  toteaa kuitenkin, että nuoren polven osuus näiden konserttien yleisöjen joukossa oli vaatimattomampaa. -Tyylillisesti nykysäveltäjien tuotanto on kovin erilaista ja muokkaa tulevaisuuden toivojen musiikkimakua. Se on ymmärrettävää ja nähtävä arvona sinänsä. Monille tämän päivän nuorille bändi on tärkein, kun aiemmin tultiin kuulemaan ennen muuta solistia.

Toisaalta monet nuorempienkin ikäluokkien aikuiset ovat kertoneet tulleensa juhlakonserttiin musiikin melodisuuden ja muistojen takia. Pitemmillä automatkoilla, esimerkiksi perheen reissatessa huvilalle,  oli laitettu kasetti ja virtaa – usein isolla kirjaimella – autoradioon. Saatettiinpa laulaa täysin rinnoin mukana.

Myös yhä aktiivisesti esiintyvä Grön (s. 1939) on tehnyt jo tähän mennessä pitkän uran laulajana ja palkittu elämäntyöstään Iskelmä-Finlandialla. Hän voi hyvällä syyllä sanoa kuten kuplettikuningas J. Alfred Tanner aikanaan: ”Laulu se on ollut päivieni ratto ja laulu se on ollut minun työni.” Hänellä on henkilökohtaiset muistot jokaisesta edellämainitusta tähdestä, niin kuin työkavereista ainakin.  -Nämä artistit tosin kuolivat valitettavan varhain, Virtakin vain 57-vuotiaana.

Grön tuli huomaamaan, että muusikon ammatti vaikka onkin palkitsevaa, vie monen täydellisesti mukanaan – joskus tuhoon saakka.  Hänen omassa taiteilijanrepussaan on pysyvästi monia niistä lauluista joita kuultiin 100-vuotiskonserteissa. -Suhtautumiseni vanhoihin melodioihin on tosin siilaantunut. Laulan vain sellaista mistä itse pidän.

Kansainvälisestä musiikista hän oli kiinnostunut jo 1950-luvulla. Frank Sinatra oli  iso idoli, jonka live-esityksiä hän on käynyt katsomassa Yhdysvalloissa asti.- Sellaista fraseerausta ja artikulaatiota saakin hakea, Grön toteaa. My Way kuuluu Grönin omaan vakiohjelmistoon, ja sitä kuunnellaan tänä päivänäkin yhtä intensiivisesti kuin vaikkapa Poikaa varjoisalta kujalta tai hittibiisejä Seinillä on korvat ja Sä kuulut päivään jokaiseen.

Notta rupiaako

tangoa tulemahan

 

Yleisöt eri puolella Suomea eroavat laulajan mukaan toisistaan, länsisuomalaiset ovat hitaammin syttyviä, itäsuomalaiset rennompia. Erityisen vapautunutta on kuulijakunta Lappeenrannassa. Pohjalaiset tietävät mitä tahtovat ja menettävät helposti kärsivällisyytensä. Hesalaiset soittajat jammailevat aina jossain kohden iltaa, ja kerran ilmaantui orkesterin lähelle iso rinki topakoita painijan näköisiä poikia, jotka tiedustelivat uhmakkaalla ilmeellä: ”Moomma täs yhyres kysymäs, notta rupiaako pian tangoa tulemahan?”

Että Eino Grön tunnistaa painijan jo kaukaa johtuu tietysti siitä, että nuorukaisena hänkin harrasti painia menestyksekkäästi. -Äiti yllytti laulamaan, isä painimaan. Valitse siinä sitten! Mutta kyllä täytyy tunnustaa, että kivahan se oli lukea lehdestä, miten ”Grön seljätti”.

Oikeastaan ”Eikka” taitaa olla erinomainen esimerkki siitä, miten suuri merkitys ihmisen kasvussa ja valinnoissa on hänen taustallaan. Urheilu oli Reposaaren Gröneillä, kolmilapsisessa perheessä arvossaan.  Äiti oli piirinmestari rintauinnissa, mutta hän myös  lauloi Reposaaren kirkkokuorossa.

Eino viihtyi paitsi painimolskilla myös kotikirkon urkuparvella. -Minusta oli hienoa laulaa kirkossa ja on yhä, taiteilija sanoo.  ”Oi muistatko vielä sen virren”,  kuulosti niin kauniilta tuolloin vielä hennohkolla pojanäänellä, että monen silmä kostui ja esiintyjä sai vastaanottaa – hiukan nolona –  ”mummojen paijauksia”.  Eikä monikaan olisi osannut arvata, että sama naapurin poika olisi joskus pitävä kirkkokonsertteja suurille yleisöille ja tekevä hengellisiä levyjä (ensimmäisen Ilkka Kuusiston, toisen Jaakko Salon kanssa).

Myös mieltymys merellisiin lauluihin juontaa kotisaarelta ja vanhempien vaiheista. Lauri ja Sally Grön  tapasivat toisensa porilaisen Hacklinin Jussi H -nimisessä kauppalaivassa.

Laulan mitä olen

 

Lauri Grön sairastui merillä ollessaan malariaan. Hänet tuotiin Ranskan Quayanasta Etelä-Amerikan pohjoisrannikolta New Orleansiin Louisianaan ja internoitiin, koska Suomen talvisota alkoi. Sitten Liinahamariin Petsamoon ja jatkosotaan ja nostoväkeen keräämään viljaa rintamalle. Sittemmin isän työpaikka oli Reposaaren konepaja, jossa tehtiin koneasennuksia sotakorvausaluksiin. Reposaaren konepajalla oli Einokin kesätöissä koulupoikana. Esiintymisiä oli jo, harjannostajaisia  ja mm.  yhden proomun vesillelasku. Lukkarinrakkaus merimieskirkkoihin on isän ammatin perua, samoin hienoinen levottomuus, lähtemisen hinku. Juuret sykkivät myös vieraiden maiden musiikille. Laulaja on kertonut sekä estradeilla että levyllä, miten ”Taas kohti kaukorantaa käy meripojan tie”.  Ja laulanut iltatähdestä ”taivahalla kun se kimmeltää”. Hän on levyttänyt Jaakko Salon kanssa ruotsalaisia merimiesvalsseja, tangoja argentiinalaisten muusikoiden kanssa ja pitänyt konsertin Buenos Airesin yliopistossa, jossa sai taustatukea audiotekniikassa suomensukuiselta  professorilta Gustavo Stadiukselta.

Tulevan kesän esiintymistilaisuuksien lukumäärästä päätellen eläkkeelle jäämisajatukset on siirretty syrjään, jos niitä koskaan on ollutkaan. On risteilyjä, on kesäkonsertteja, häitä ja ties mitä kaikkea. Suomi herää eloon kesällä. Taiteilijan uusista hankkeista mainittakoon mm., että Erik  Lindströmin Manhattan-tango on nousemassa levylle Saukin sanoin, Kari Tuomisaaren englanninnoksena  ja Mika Tarkkosen sovituksena ja soittamana.  Ja syksyllä on edessä uudet haasteet. Niihin kuuluu mm. tunnetun nuoremman polven pianistin ja säveltäjän, Yhdysvalloissa opiskelleen Iiro Rantalan sekä Ihmisäänet-kuoron kanssa tehtävä ohjelmailta Kotkan Kaupunginteatteriin.

Osan talvikautta Grön viettää kakkoskodissaan Floridassa, eikä silloinkaan lepää laakereillaan. Hän on valmis vastaamaan J.H. Erkon sanoin ja Oskar Merikannon sävelin kehotukseen: ”Laula mulle, laula muille, maailmalle laulele/ ettei ennen aikojansa sydämemme vanhene.”

 

Kaarina Naski