USAsuomeksi kulttuurikatsaus

Touko 21, 2016

Vankina kotisaaressa

Filed under: Kirjallisuus,Sota — kulttuuriusasuomeksi @ 11:42 pm
Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. - Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.

Risto Anttila, Seiskarin sotavangit 1939-1940, Oy Nantucket Ab KR-Kirjat, 172 s. Ulkoasu Leena Röynä-Anttila. Kantta koristaa talvisodan sotavankimerkki. – Teos tarjoaisi erinomaista elokuvamateriaalia. Dramatiikka ei puutu, ei taustoittavia eikä keventäviäkään aineksia. Viimemainittuja on mm. se, kun nimismies Iisakkala suutari Robert Hovia jahtasi Lavansaaressa. Mies oli nukkunut pitkään ja päässyt unohtumaan ainoana virallisista evakuointikuljetuksist.a. Ja muistetaanko sitäkään, että alkuvuodesta 1940 valittiin Miss Seiskariksi Anna-Helena Rytkölä, kaikilla tuomariäänillä.

Ei ollut kokonaan tyhjänä enempää Seiskari kuin Lavansaari 30.11.1939, kun aamulla herättiin siihen tosiasiaan, että sota oli alkanut. Rantavedet olivat jäässä, mutta taivas tulessa. Oli jouduttu äkkihyökkäyksen kohteeksi.

Seiskarin merivartijat, joiden oli määräys poistua saaresta viimeisinä ja ottaa mukaansa majakkamiehet, lähtivät yllätyksellisessä tilanteessa merivartioaseman veneellä ensimmäisinä heti jätettyään poistumisilmoituksen ja tuhottuaan radiolähettimen. Ajoivat kiireessä kiville. Majakkamestari ja majakanvartija vangittiin, ja he tulivat näkemään, miten omaan majakkatorniin ”sattui” kranaatin osuessa siihen ja mikä vieläkin katkerampaa, miten venäläiset nostivat punaisen lippunsa majakan huipulle Seiskarin valtaamisen merkiksi.

Mannosen talon aitan alla ja perunakellarissa Lavansaaressa elettiin samaan aikaan kauhun hetkiä. Yksi joukosta oli saanut pommin sirpaleen rintaansa ja menehtynyt.Venäläinen vartiolaiva upotti merivartioaseman veneen, jossa oli neljä merivartijaa ja yksi siviili. Kellarissa piileskelleet

ajettiin näkysälle, kaikki pelästyksissään, muutama verissään. Aitan alla olleita neljää miestä ei huomattu, ja tilaisuuden tullen – kun vangittuja lähdettiin kuljettamaan – he hakeutuivat veneelle. Kokeneet merenkävijät, joilla oli paikallistuntemus apunaan, lähtivät viivyttelemättä ja mahdollisimman ”näkymättöminä” soutamaan. Kuudenkymmenen kilometrin pituisen vaarallisen pakomatkan lopputaival taittui rannikkotykistön moottoriveneen hinauksessa. Kotkan satamassa odotti välttämätön poliisikuulustelu ja tarpeellinen voileipätarjoilu.

Autenttista aineistoa

Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita - niistähän ei tiedetty - ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.

Vankien kuulustelut 1939 tapahtuivat Rampovan tutkintavankilassa, joka oli monelle seiskarilaiselle tuttu jo ennestään johtuen kalavesien erilaisesta tulkinnasta. Seiskarilainen Anton Rytköläkin (kuvassa) oli käynyt siellä aikaisemmin kahdesti. Sotilaalliset kysymykset kiinnostivat nyt kuulustelijoita – niistähän ei tiedetty – ja suojeluskunnat, niistä vaiettiin. Anton oli ollut Seiskarin suojeluskunnan päällikkönä 1917-22. Se ei käynyt ilmi, yhtä vähän kuin se, että monet ulkosaarelaiset osasivat venäjää. Anton Rytkölä (s. 1878) oli saanut venäjänkielen oppinsa palvellessaan vuosisadan vaihteessa Viipurissa Tarkka-ampujapataljoonassa. Hän oli kokenut Pietarin purjehtija ja omistanut useita aluksia.

Sotakirjailija Risto Anttila (s. 1941) on kirjoittanut useita teoksia, jotka käsittelevät monipuolisesti valotetulla tavalla luovutettujen alueiden paikallishistoriaa. Erityisesti häntä ovat kiinnostaneet Suomenlahden ulkosaarten vaiheet. Hiljattain Anttilalta on ilmestynyt kirja Seiskarin sotavangit 1939-1940 (Oy Nantucket Ab /KR-Kirjat), joka tuo esiin vähemmän tunnettua sotatietoutta. Syksyllä 1939 sodan uhatessa Suomea valtiovalta pyrki siirtämään siviiliväestön ajoissa turvaan itärajan tuntumasta. Sodan syttyessä joutui kuitenkin eri puolilla rajaseutuja paikallista väestöä – isossa mitassa Hyrsylästä ja Petsamosta – vihollisen vangiksi. Se että Suomenlahden ulkosaarilla tapahtui vastaavaa, on monelle uutta. Seiskarissa ja Lavansaaressa otettiin vangiksi paitsi virkatehtävissään olleita merivartijoita myös kalastajia, jotka olivat noutamassa saarista valtion, kuntien ja yksityistä omaisuutta. Osin noutotoimet tapahtuvat viranomaisten määräyksestä.

Merivartijoita, toista vartioaseman emäntää ja siviilinaista käsiteltiin sotavankeina, kun taas – jollakin logiikalla – siviilisotavankeja olivat majakanvartijat, toisen merivartioaseman emäntä ja 24 siviilimiestä. Yhteensä vangiksi jäi 31 henkilöä, joista osa haavoittui pidätystilanteessa ja joutui sotavankisairaalaan. Ulkosaarelaisia siviilisotavankejaan venäläiset säilyttivät ensin Seiskarissa, josta heidät siirrettiin helmikuussa 1940 Terijoelle. Merivartijat puolestaan kuljetettiin Grjazovetsin vankileirille.

Anttilalla on ollut lähteenään harvinaista autenttista aineistoa. Haastateltavana oli yksi vangeista, nyt 93-vuotias Yrjö Rytkölä, joka hyvämuistisena ja poikansa Pekan myötävaikutuksella auttoi tarinan kokoamisessa. Anton Rytkölän päiväkirjat olivat niin ikään arvokasta materiaalia. Ne luovutti kirjoittajan käyttöön Antonin pojanpoika Tuomo Rytkölä, innokas kotisaarensa historian tuntija ja tallentaja. Kirjan kerronta onkin aidon vetävää, lukijan on helppo samaistua ihmisten tuntoihin.

Aaroko desantti!

Anton Rytkölän taloon Seiskarissa majoitetuilla vangeilla oli lupa liikkua saaressa vapaasti, ei kuitenkaan iltaisin ja öisin. Ruoka valmistettiin itse venäläisten toimittamista raaka-aineista. Talven edetessä muona heikkeni, mutta saaren talojen kellareista haetut perunat kelpasivat jäätyneinäkin, ja talvikalastus paransi tilannetta. Joulu oli Anton Rytkölän päiväkirjamerkintöjen mukaan ”mitä suruisampi”, vaikka oli sentään saatu laittaa joulupuu ja lämmittää sauna. Vuoden viimeisenä päivänä sotasairaalasta parantuneina tulleet lavansaarelaiset toivotettiin tervetulleiksi. Uusia juttukavereita jo kaivattiinkin.

Erilaisia töitä riitti, urakoista merkittävimpänä oli venäläisten ruokalan keittiön muuraus. Vaikka siviilisotavankeja kohdeltiin asiallisesti – ei ollut piikkilanka-aitoja ja vartiokoiria – suomalaiset kalastajat tunsivat olevansa vankeudessa.Yrjö Rytkölän mukaan moni joukosta miettikin pakoa, ja yksi teki aikeesta totta. Hän oli kolmikymppinen Aaro Suomalainen. Matkaa Koivistolle – tuolloin jääkenttää edeten – oli neljäkymmentä kilometriä. Karkulainen päätyi Anton Rytkölän antamaan kompassiin turvautuen Saarenpään linnakkeen rantaan ja hyväksi onneksi suomalaisten huomaan. Pahaksi onneksi taas Viipurin poliisi arveli miestä desantiksi. Kuukausi putkassa, ennen kuin Lavansaaren entinen nimismies Märsky kävi sanomassa, että eihän tämä Aaro mikään pahalaisen desantti ole! Ja Seiskarissa muut vangit juijasivat vartijoita ja keksivät sanoa, että kadonnut Suomalainen oli lähtenyt sekavassa mielentilassa puolipukeissaan jäälle ja varmaan sinne paleltunut.

Ryyppy ja vaihtoehto

Sairaalaan joutuneet, mm. kaksi naista, kertoivat saaneensa hyvää hoitoa. Enempää Siestarjoen vankien vastaanottopisteessä kuin Grjazovetsin vankileirillä, joissa olot olivat huonommat kuin kotisaareen jääneillä, ei vankeja määrätty pakkotyöhön – leirin huoltoon ja siivoukseen kylläkin. Ohjeiden mukaan sotavankeja ei saanut käyttää missään tehtävissä vankileirin ulkopuolella. Mutta neuvostopropagandamielessä heistä kyllä pyrittiin hyötymään vähemmän pidätellysti. Näkemänsä poliittisen valistuselokuvan Anton Rytkölä ”suomensikin” seuraavasti: ”Pirtis käytii elävissä. Leenin ja Stalin söivät perunoita”.

Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.

Talvisodan aikainen suomalainen propagandapostikortti.

Helmikuussa 1940 vangit siirrettiin Seiskarista Terijoelle, jota kaavailttiin jonkinlaiseksi avovankilaksi. Ulkosaarelaisten lisäksi väkeä oli mm. Raudusta, Kanneljärveltä, Kivennavalta, Terijoelta ja Uudeltakirkolta. Töitä järjestyi neuvostokaupasta ja leipomotyömaalta, ja palkkaakin luvattiin 21 ruplaa päivässä. Kukaan ei kuitenkaan sitä määrää saanut, ja tilit olivat erisuuruiset.

Propagandakoneisto toimi koko talvisodan ajan täydellä höyryllä. Neuvostoliittoa ja Terijoen hallitusta ihannoivia lausuntoja sekä ”veljeilykuvia”metsästettiin.Vaikka kaikki Suomenlahden ulkosaaret, niin Seiskari ja Lavansaari kuin Suursaari ja Tytärsaari oli evakuoitu jo lokakuussa 1939, kertoi Moskovan radio marraskuun lopulla, että ”Urhoollinen Itämeren punalaivaston merijalkaväki voitti kaikki vaikeudet Suursaarta vallatessaan kärsien vain vähäisiä tappioita”. Kuitenkaan saaressa ei ollut enempää puolustajia kuin asukkaitakaan. Sotilaallisesti tyhjien saarten ankaraa pommittamista ja kylien tuhoa oli ja on edelleen vaikea ymmärtää. Ehkä sitä pitääkin katsella venäläisten suomalaisjoukoille laatiman antautumiskehotuksen pohjalta: ”Sotaa te ette käy Suomen puolesta vaan sitä vastaan. Englantilaisten ja ruotsalaisten teollisuusmiesten agentit erkot ja tannerit on karkotettava omiensa luokse Suomen kansan verta imemästä.” Kun rauha sitten tuli ja vankien paluu sovittiin tapahtuvaksi 25.5. -3.6.1940, tarjottiin vapautuville komendantin viraston pihalla vodkaryyppy sekä parempi vaihtoehto, jääminen Neuvostoliittoon. Yrjö Rytkölä kuittasi koko paketin sanomalla, ettei eläissään ollut viinaa juonut eikä joisi nytkään.

Kaarina Naski

(kuvat po. kirjasta)

Pidä blogia WordPress.comissa.