”Kun rupee sua vähän katteleen nyt, niin olet jo hiljakseen heräämässä eloon, mutta odotahan kun silmät on maalattu…”
Nukketaiteilija Pipsa Mannoja istuu työpajassaan, pitelee kevein sormin miniluomustaan ja juttelee sille. Ennen pitkää tulokas voi avata silmänsä ja tarkastella peilistä punaisia mohairkiharoitaan.
”Mutta kyllähän asia on niin, että varsinaisesti nuken elämä alkaa vasta sitten, kun joku muu sen kohtaa. Siis joku muu kuin nuken tekijä.”
Entäpä jos nukke olisi heti syntyissään ollut jättiläinen, vaikkapa viisimetrinen vauva? Sellainen on näytteillä Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella (16. 10. asti). Ehkäpä australialaistaiteilija Ron Mueck lähetti vuonna 2006 ystävilleen viestin: ”Tyttö tuli!” Juuri tuona vuonna lasikuituveistos A girl valmistui.
Mikä yhdistää Mannojaa ja Mueckia? Se sama mikä yhdistää nukketaidetta ja kuvanveistoa tai tai taiteen eri muotoja ylipäätään. Luovuus.
Ron Mueckin (s. 1958) molemmat vanhemmat olivat saksalaistaustaisia nukentekijöitä ja veivät eteenpäin synnyinmaassaan arvostettua käsityötaitoa. Ammattilaisten vaikutuspiirissä kasvaessaan poika imi itseensä tietoa ja menetelmiä, joita on semmin käyttänyt luontevasti hyväkseen ensin niin filmi- ja mainosteollisuudessa kuin edelleen kuvanveistossa. Hän työskentelee Lontoossa ja teki taiteellisen läpimurtonsa pari vuosikymmentä sitten, mutta nyt teoksia nähdään ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa. Kaikkialla ne hätkähdyttävät katsojaa sekä koollaan että teknisellä taituruudellaan. Kuin olisi käytetty mahtizoomausta tai -luuppia. Hahmot ovat hyperrealistisia ryppyineen, pigmenttiläiskineen, parransänkineen, ”jenkkakahvoineeen” kaikkineen. Ydin on kuitenkin tunteiden ja ajatusten välittymisessä. Katsoja tunnistaa ilmeet ja asennot; ihmiselämän arki ja pettymykset ahdistavat, yhtä hyvin kuin jotkut tuokiot valaistuvat tai pyhittyvät. Mueck on kuvataiteen tunnettujen mestareiden peesissä, tutkii äitiyttä, olevaisen alkua ja loppua, muistuttaa yhteisestä elämänveneestä ja siitäkin, mitä on kokea itsensä pieneksi ja turvattomaksi.
Taiteilija tekee ensin savesta tai vahasta pienoismallin ja sitten täysikokoisen saviveistoksen. Ennen lasikuitumuottia tarvitaan vahvoja tukilankoja ja työskentelyssä vakinaisia avustajia. Hiukset, vaatteet ja muu rekvisiitta kuuluvat aikaa vievään viimeistelyosioon.
Nalle kauneusleikkaukseen
Monet nukketaiteilijat ovat vierailleet Mueckin näyttelyssä, niin Mannojakin. Mikromittakaavassa moni asia tuntui hänestä tutulta. Ja elämyksellisyys todentui mm. siinä, että näyttelytilasta ei olisi oikein osannut lähteä pois.
-Kuin olisi syntynyt vuorovaikutusta teosten ja muiden yhtä hämmentyneiden näyttelyvieraiden kanssa, hän sanoo.
-Ihmettelin, miten luonnikkaasti lapsiyleisö käyttäytyi. Olisi luullut että järkyttyvät, mutta ei. Kiinnostuneina ja ihailevasti he tutkivat veistoksia, mm. jättimäistä vastasyntynyttä, vielä pesemätöntä vauvaa, sen silmiä ja korvia, sormia ja varpaita. ”Hei mitä tuossa on, jotain likaa, ei kai se ole verta?..”
Vantaan Askistossa asuvalla Pipsa Mannojalla (o.s. Asikainen) ei ollut mitään erityistä lempinukkea lapsuudessaan. Että nukkeja oli, siitä kertoo jo sekin, että ne saivat oman sängyn.
-Isäni teki sen minulle, ja se oli hieno. Taustaltaan ja mielenlaadultaan karjalaisena isä noudatti vanhakantaista elämänasennetta: jos jotakin tarvittiin, se tehtiin itse. Isä osasikin vaikka mitä, rakensi talot ja tokeet. Ammatiltaan hän oli urakoitsija. Isoisälläni oli Hiekan saha Viipurissa. Se siirrettiin sitten Lahteen työväkineen ja toimi nimellä Hiekan Rakennus ja Puu.
Käden taitoja oli Pipsallakin ja opiskeluhaluja aina kotitalous- ja käsityönopettajaksi asti. Nuket tulivat hänen elämäänsä vasta paljon myöhemmin hänen jäätyään vuorotteluvapaalle. Petäjävedellä Keski-Suomen Käsi-ja taideteollisuusoppilaitoksessa oli kouluttajana Piitu Nykopp, arvostettu nukkealan ammattilainen.
-Tehtiin posliininukkeja ja nallekarhuja. Tekeminen oli hauskaa, mutta posliini ei ollut oikein minun juttuni, ja nallenikin joutui heti korvaleikkaukseen, koska korvista tuli liian isot, nauraa Mannoja. Säärihaavat – hurjat saumat – hän sai piiloon villahousuilla.
Paperisavi, paper clay, tuntui sen sijaan kiinnostavammalta materiaalilta. Sitä on miellyttävä käsitellä, se kovettuu itsestään ja viimeistellään esim. mehiläisvahalla. Nukeista tulee ihmisen näköisiä erilaisine ilmevariaatioineen. Tekniikka houkuttelee myös liioitteluun ja huumoriin. Neulahuovutus on niin ikään ”pehmeä” ja taipuisa tekniikka. Kangasnuket saavat kovetukseksi ja suojaksi laminoinnin.
Kiva nimi se Möhkö
Noihin vuosien takaisiin Petäjäveden kursseihin pohjaa myös Suomen Nukketaiteilijat ry:n perustaminen vuonna 2000. Se on järjestänyt näyttelyitä eri puolilla Suomea ja esittäytynyt myös
Ruotsissa ja Norjassa. Yhdistyksen sadannes näyttely on pystytetty Pohjois-Karjalaan Ilomantsiin, joka on Suomen ja Euroopan unionin manneralueen itäisin kunta. Lähempi osoite on Möhkön kylä, joka muodostui aikanaan maamme suurimpiin kuuluneen järvimalmiruukin ympärille, ja näyttelypaikkana on Möhkön ruukki.
Jo nimensä perusteella Möhkö pytinkeineen tuntuu sopivan hyvin nukkien kesälomakodiksi. Siellä heräävät nyt (31.8. asti) henkiin 1950-luvun lavatanssit, ennenvanhainen maatalon elämä ja kirjojen maailmasta tutut fiktiiviset henkilöt. Tilateoksissa yhdistyvät perinteen kunnioittaminen ja oman taiteenalueen arvostuksen nostaminen. Yhdistyksen kotipaikka on Jyväskylä, mutta jäseniä on eri puolilta maata; niin Hämeestä kuin Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalta, Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta ja Uudeltamaalta. Ruukilla voi tutustua tämän kesän aikana myös karjalaisen kulttuurin pitkään traditioon Möhkönvirta-näyttelyssä, jossa on esillä maalauksia, veistoksia, grafiikkaa ja ympäristötaidetta. Monet taiteilijoista asuvat Pohjois-Karjalassa tai heidän juurensa ovat siellä.
Kaikilta yhdistyksen jäseniltä, joita on parisenkymmentä, vaaditaan koulutuksen kautta saatua ammatillista osaamista, ja monet ovat päätoimisia taiteilijoita, joukossa myös mm. kuvanveistäjiä.
Prosessiin kautta linjan kuuluu tietysti roolinmyötäinen vaatetus nukeille. Nukketaiteilijan onkin oltava monena, mm. muotoilijana, taidemaalarina, ompelijana, kampaajana/peruukintekijänä ja suutarina.
-Samanhenkisten ihmisten yhteydenpito virkistää, kannustaa ja asettaa haasteita, toteaa Pipsa Mannoja. Jokaisella tekijällä on oma kädenjälki. Ns. koeponnistus on merkittävä vaihe valmistauduttaessa ison koosteen esillepanoon.Yhdessä teoksessa voi samalta tekijältä olla joko yksi tai useampi nukke. Kuljetuksista näyttelypaikakunnille on huolehdittava itse. Eivätkä näyttelytilatkaan järjesty aina helposti, kyseessä kun on voittoa tuottamaton yhdistys.
Mielikuvitus pääsee laukkaamaan, kun aihepiiri muuttuu. Rekvisiitan hankkiminen tai sen valmistaminen on aikaa vievää mutta palkitsevaa. Rautalangastakin joskus väännetään, sananmukaisesti. Ennenkuin Sirkus -teoksen klovnit Gustaf ja Erik saivat symbaalinsa soimaan, oli niille haettava vimmatusti minikokoa olevia ”lautasia”. Ja ennenkuin Jorma Uotinen puki
yllensä nahkafrakin Linnanjuhliin, olivat räätälintaidot kovilla.
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 
Taidetta se näkyy olevan tuo nukketaidekin.