Olympialaiset, Tuntematon, Kekkonen ja Kalle

Murroksen aika

”Kyllä se joutilaella jottae tiettää! Hyppiä renkutaan ja nakellaan ja juosta vohlistetan kieli ulukona. Poejille, perkele, pittää jatkoa työpäeviä, kun niitä nuin hypityttää ja pittää juosta tolvata.”

Tämähän on ilmiselvästi selkosten kirjailijan Kalle Päätalon tekstiä ja alustaa hyvin teosta, joka on laadittu Helsingin olympialaisten ja viisikymmentäluvun eikä vähiten Päätalon läpimurron hengessä. Kirjan nimi on Murroksen aika (Gummerus) ja se on kolmas sarjassaan, johon Päätalo-tuntija Eero Marttinen on kerännyt tekstit mestarin romaaneista ja jäsentänyt niistä sekä yhteiskunnallisista merkkipaaluista kiintoisan ajankuvan. Kuin uudesta perspektiivistä nousee lukijain silmiin unohtumaton viisikymmenluku ja ”tosijaanni”, kuten Kalle sanoisi, eräänkin kirjailijantien tärkeä pysäkki. Marttinen on tehnyt pitkän uran toimittajana ja tarttuu varmalla otteella historiallisesti olennaiseen niin valitsemissaan romaaneissa kuin monissa muissa aikalaisteksteissä.

Kalle Päätalo rakensi suomalaista yhteiskuntaa sekä konkreettisesti että kirjoillaan. Eero Marttisen teoksessa Murroksen aika (318 s.) ovat – kytkyssä tematiikkaan – tilaa saaneet niin kirjailijan hienosti hallitsemat murreilmaisut kuin hänen avoimuutensa. – Kannen suunnittelu Markus Paajala. Gummerus.

Suomi on kuten tunnettua urheilumaa, ja jo sotia ennen poikaset syrjäseuduillakin treenasivat ja järjestivät omia kilpailujaan, senkin uhalla, että ärsyttivät isäntämiehiä: ”Hypittä maanpinnan pottupelloksi!”

Jos sotakentät olivatkin omiaan vaimentamaan urheiluhulluutta, niin uutta puhtia toi olympiatulen sytyttäminen Helsingissä 1952. Radion ääressä istuttiin ahneesti; niin teki rakennusmestari Päätalokin, joka yritti järjestää työpäivänsä olympialaisten ohjelman mukaisesti. Kalle perusteli toisenhenkisille – niitäkin oli – miksi ”olumpialaiset oli iso assia”. Hänen mielestään Suomi sai näyttää ulkomaalaisille, ettei jääty itkemään sotakorvauksia ja että on pystytty hoitamaan Karjalan siirtolaisten asutus. ”Vaikka jouvuttiin polovilleen sottain lopussa, kanotetaan taas jalollaan.”

Ja vuosi 1952 oli myös Armin vuosi – Suomen Neito, maailman kaunein nainen. Marttinen kirjaa, miten ajalle oli kuvaavaa, että yksikään suomalainen toimittaja ei ollut lähelläkään Kaliforniaa koko Miss Universum -kilpailun aikana. Armi Kuuselan voitosta raportoi Suomeen ensimmäisenä Max Jakobson, joka toimi tuolloin Uuden Suomen kirjeenvaihtajana Lontoossa. Hän oli saanut tietonsa Daily Mail -lehden uutissähkeestä. Hauskana yksityiskohtana mainitaan Armin yhteydessä hänen tapaamisensa kirjailija Ilmari Kiannon kanssa. Iki-Kianto omisti Valitut teoksensa kaunottarelle ja halusi tietää, millaista kieltä Manilassa puhutaan, miten sanotaan esimerkiksi ”minä rakastan sinua”. Armin antama kielinäyte kuulosti Kiannon korvissa tältä: ”Maha halki kakaralta kitalaki loksahti…”

Krokotiilinkyyneleitä

Vuonna 1953 tapahtui Kalle Päätalon mukaan maailmassa ja Suomessa paljon merkittävämpiä tapahtumia kuin että Vesilahden kirkonkylä sai uuden kansakoulun. Maaliskuun viidentenä kuoli Neuvostoliiton johtaja, generalissimus Josif Stalin. ”Hallitustason virallisia surun ilmauksia syvällisemmin surivat Suomessa Stalinin kuolemaa Neuvostoliiton olojen aatteelliset ihailijat”, kirjoitti Päätalo.

Teoksen toimittaja lainaakin pääministeri Urho Kekkosen radiopuhetta, jossa tämä totesi mm.:”Stalinin maailmanhistoriallinen merkitys on jokaiselle nykypäivän ihmiselle kiistämätön tosiasia”, ja ottaa vertailukohteen vuodelta 2003, jolloin Helsingin Sanomat otsikoi sunnuntailiitteessään: ”Stalinin kuolema 50 vuotta sitten sai suomalaiset krokotiilinkyyneliin.”

Seuraavana vuonna ilmestyi kirja, jonka kirjoittajasta tuli kansallishahmo, merkkimies. Kyseessä oli tietenkin Tuntematon sotilas. Paitsi että kansa kohisi ja ihasteli, myös taidepiireissä syntyi vipinää. Elokuvatuottaja T. J. Särkkä evästi ohjaaja Edvin Laineen tämän mennessä kirjailija Väinö Linnaa tapaamaan ja elokuvaoikeuksia kysymään: ”Miljoona markkaa et sitten maksa.” Mutta kun Linna pyysi, niin Laine maksoi. Tuntemattoman sotilaan heijastusvaikutukset eivät olleet vähäiset kulttuurimaailmassa ylipäätään. Monen kirjoittajan Linnan esimerkki rohkaisi uskomaan itseensä ja tekemään lujasti töitä haaveensa eteen. Vasta nyt Kalle Päätalokin vapautui oikeasti kirjoittamaan. – Käsitän olevan eduksi omalle romaaniyritykselleni, että Linnan uusimmassa kirjassa on painettuna käytetty poikkeavan karskia kieltä. En aio mässäillä kirosanoilla mutta jos esimerkiksi muurari pudottaa tiilen jalkapöytänsä päälle, en kirjoita hänen sanovan: ”Aijai, kun pudotin tiiliskiven varpailleni! Koskee!”

Väärät rätingit

Kallen esikoiskirja Ihmisiä telineillä ilmestyi kirjailijan 39-vuotispäivänä 11.11.1958, samana vuonna jolloin Suomessa alkoivat televisiolähetykset. Mutta jo sitä ennen vuonna 1956 oli tri Urho Kekkonen valittu presidentiksi, Porkkala palautettu ja koettu yleislakko.

Murroksen aika on kuva suomalaisesta yhteiskunnasta yhdellä kymmenluvulla mutta monin takautumin ja toisaalta jälkiviisaudella. Sen keskiössä on sodat käynyt mies, tuleva kirjailija parhaissa miehuusvuosissaan. Tämän poikkeuksellisen lahjakkuuden yksityiselämä avio- ja muine ongelmineen, tappioineen ja voittoineen, kannattelevine lähtökohtineen täyttää ”näyttämön”. Päätalo-faneille teos tarjoaa muistumia tutuista vaiheista toisenlaisessa kontekstissä. Ja niissä, joille maestron tuotanto on jäänyt etäiseksi, se taatusti herättää uteliaisuutta.

Kun Kalle Päätalo piipahtaa esikoiskirjailijana synnyinseudullaan Taivalkoskella, siitä ei tule mitään kunniakierrosta. Vanhempi väki, Riitu -äitikin, päivittelivät kirjan luettuaan närkästyneinä rakennuksilla työssä olevan Iitan puheita. -Noituu kuin lohilappalainen ja puhuu roisia!

Nuoret puolestaan hankkivat kirjaa kilpaa, ja joihinkin ikämiehiinkin niinkuin Hiltu-Jakkiin vaikutuksen olivat tehneet väärät rätingit, erehdyttiin luulemaan kirjailijoita ”pontsareiksi”. -Eihän, helevetissä, Ameriikassa käyneetkää ole päässeet tuommosiin rahoin käsiksi, vaikka ovat vuosia jylymäneet kultakaivoksissa maahisissa!, sanoi Jakki.

Kaarina Naski