USAsuomeksi kulttuurikatsaus

maaliskuu 4, 2017

”Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle…”

Filed under: Musiikki — kulttuuriusasuomeksi @ 11:46 am

 

Pietarsaarelainen konsertoija  Etelä-Floridassa

 

Warghin eläytyminen St. Andrew´n  Luterilaisessa Kirkossa Floridan suomalaisalueella oli kokonaisvaltaista urkujen kesyttämisestä ja hallinnasta vahvaan musiikin tulkintaan.

Warghin eläytyminen St. Andrew´n Luterilaisessa Kirkossa Floridan suomalaisalueella oli kokonaisvaltaista urkujen kesyttämisestä ja hallinnasta vahvaan musiikin tulkintaan.

Markus Wargh ei ”puhu kuin ruuneperi” vaikka onkin lähtöisin samasta kaupungista kuin kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Mutta päästäpä Pietarsaaren poika urkujen ääreen, niin pikemminkin mieleen tulevat musiikin isot maestrot. Urkutaiteilija Wargh konsertoi ahkerasti Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, ja nyt hän on soittanut amerikansuomalaisten iloksi Floridassa.  Yleisö St. Andrew´n Luterilaisessa Kirkossa Lake Worthissa kuunteli hiirenhiljaa ja antoi auliisti aplodeja. Moni pyyhki silmänurkkaansa eritoten Finlandia-hymnistä virinneen improvisaation aikana, samoin kuunnellessaan Vanhaa virttä Taalainmaalta.

Kulttuuritarjonta kesämaassa on ollut runsasta kuluvana talvena Suomen juhlavuoden kunniaksi, ja puheena oleva konsertti kuului klassisen puolen kärkeen. 1969 syntynyt Wargh suoritti Sibelius-Akatemiassa A-tutkinnon parhain arvosanoin vuonna 1991,  Vuoden nuoreksi urkutaiteilijaksi hänet valittiin seuraavana vuonna, jonka jälkeen hän opiskeli Ruotsissa Piteån musiikkikorkeakoulussa ja suoritti konserttiurkurin tutkinnon. Sittemmin hän on myös opettanut samassa oppilaitoksessa. Tällä hetkellä hän toimii sekä konserttiurkurina että Luulajan tuomiokirkon urkurina Ruotsissa. Taiteilijan erikoisalana on improvisaatio, jossa vapaalla spontaanilla musisoinnilla on keskeinen merkitys.

Tulkitsijana hän esittää usein Bachin ja suurten romanttisvirtuoottisten mestareiden teoksia, kuten nyt Amerikassakin. Bachin Toccata F-duurissa BWV 540 ja Preludi ja fuuga G-duurissa BWV 541 vyöryivät mahtavina  kohti kirkon lakea.  Ne otettiin vaikuttuneina vastaan, mutta tunnelma nousi yhä, kun päästiin imrovisaatio-osuuksiin. Sibeliuksen Finlandiassa mahtipontisuus muuntautui persoonallisin vaihtelevin juoksutuksin ja tunnelmoinnein lyyriseen heleyteen: ”Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa…” Myös Karibian Merirosvot olivat  löytyneet ohjemiston innoituksen lähteeksi –  ymmärrettävästi kun lähimaisemissa oltiin – ja urkurin ilmaisuvoima osoitti laaja-alaisuutensa. Ylimääräisenä yleisön pyynnöstä kuultiin Oskar Lindbergin (1887-1955) säveltämä Vanha virsi Taalainmaalta (alun perin Taalainmaan karjamajoilta).  Se on hartaankaunis ja Suomessa hyvin suosittu mm. surutilaisuuksien musiikkina.

Jälkeenpäin antamassaan haastattelussa Markus Wargh sanoi, että nykyään konsertoijalta vain harvoin halutaan kuulla virsiä. Joskus sentään Jumala ompi linnamme. Urkurilla itsellään on moniakin lempivirsiä, ei kuitenkaan yhtä ylitse muiden.

 

Pohjanmaalta on aina lähdetty rohkeasti minne lähteä on pitänyt, sotahan tai Amerikkahan. Ja harvoin on sanottu, että tootta raakasti myähäs. Markus Wargh piipahti ensin Ruotsiin, josta tuli hänen asemapaikkansa, ja on jatkanut edelleen eri tahoille, nyt yli Atlantin. Ja aina soi.

Pohjanmaalta on aina lähdetty rohkeasti minne lähteä on pitänyt, sotahan tai Amerikkahan. Ja harvoin on sanottu, että tootta raakasti myähäs. Markus Wargh piipahti ensin Ruotsiin, josta tuli hänen asemapaikkansa, ja on jatkanut edelleen eri tahoille, nyt yli Atlantin. Ja aina soi.

Millaisia mahtavat ruotsalaiset olla kirkossakävijöinä, kun asiaa katsellaan suomalaisena ja Luulajan näkökulmasta? -Ruotsi on aika sekularisoitunut, maallistunut maa, ja minusta siellä näyttää olevan aina vain vähemman ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet kirkosta. Valitettavasti, toteaa Wargh, joka seuraa asioita muutoinkin kuin urkuparvelta. Hän kuuluu musiikkisukuun. Lapsuudenkodissa laulettiin paljon vanhempien ja sisarusten kanssa. Ensiesiintymiseksi on kirjattu soittaminen 15-vuotiaana serkun häissä, ja ensimmäisen konserttinsa tuleva urkuri piti jo vuoden päästä kotikaupungin, Pietarsaaren kirkossa. Se oli tietysti omakohtaisesti ikimuistoinen tilaisuus. -Urut olivat hyvät, mutta vuosien mittaan on ilmennyt, etteivät instrumentit kaikkialla ole suinkaan samanlaisia.  -Yhdet parhaimmista ovat mielestäni nykyisessä työpaikassani Luulajan tuomiokirkossa.

Myös siinä miten yleisö ottaa musiikin vastaan on suuria eroja. -Esimerkiksi Amerikassa ollaan hyvin avoimia. Ihmiset näyttävät tunteitansa ja vieläpä puhuvat kokemuksistaan. Se on minusta tosi kivaa.

Taiteilija lomailee ja käy tapaamassa ystäviään jo ennestään tutulla seudulla eteläisessä Floridassa. Mukana ovat niin koko kolmilapsinen perhe kuin isänpuoleiset isovanhemmat.

Kaarina Naski

maaliskuu 1, 2017

Mistä maasta on mies, joka puhuu ”sammakko suussa”?

Filed under: Kirjallisuus,Tiede — kulttuuriusasuomeksi @ 8:11 pm
Katja Kettu - Meeri Koutaniemi - Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat  esittää vastakysymyksen: "Kuka oli The Flying Finndian?" Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Katja Kettu – Meeri Koutaniemi – Maria Seppälä, Fintiaanien mailla (316 s. WSOY) Kannessa fintiaanivelljekset Shyloh Lussier ja Tyser Jaukkuri. Koutaniemen kuvaamat pojat elävät kahden kulttuurin välissä Keweenaw Bayssa ja tietävät jotain kummastakin. Arvatenkin myös sen, keitä olympiavoittajia tarkoitetaan sanaparilla Flying Finns. Voisivat esittää vastakysymyksen: ”Kuka oli The Flying Finndian?” Lentäväksi fintiaaniksi kutsuttiin ko. teoksen mukaan Warner Wirtaa, joka juoksi suomalaisen juoksujoukkueen jäsenenä Minnesotan mestaruudet 1951-52. Tällä suomalaisen Samuel Wirran pojalla oli ojibwa-äiti.

Jokainen suomalainen tietää, että joskus voi sää olla niin jäätävä, että siinä on meikäläiselläkin geenivarustuksella pärjääminen. Mutta amerikkalaiset laajentavat käsitettä: ”No, nyt on kyllä niin hirveän kylmä, ettei siellä selviä kuin suomalainen ja intiaani!”

Ojibwan kielessä on suomalaisia kuvattu sanoilla ”madududuwinini” ja ”omakakiiwinini”, jotka kuulostavat mukavasti korviinkäyviltä. Ensimmäinen määritelmä tarkoittaa höyrykylpyihmistä ja toinen miestä joka puhuu sammakko suussa. 2000 -luvulta katsoen voidaan sanoa, että hullumpiakin analyysejä meistä on tehty.

Yhteisenä piirteenä huomataan huumori ja hiljaa olemisen taito ja erottavana tekijänä vaikkapa se, että valkoiset tekevät suuren nuotion ja istuvat kaukana toisistaan, kun taas intiaaneille riittää pieni nuotio, jonka ääressä he istuvat lähekkäin.  Molemmille on metsä tärkeä, ja sieltähän se alkoi myös suomalaisten ja intiaanien yhteinen tarina, se jossa on sanansa sanottavana myös ”fintiaaneilla”.

 

 

Naiskolmikon, kunkin alallan menestyneen taiteilijan yhteistyönä syntynyt teos Intiaanien mailla (WSOY) on herättänyt ansaittua huomiota Suomessa, eikä epäilystäkään, etteivätkö sille avautuisi myös kansainväliset markkinat. Lähdeaineiston keruu ja kirjan työstäminen ovat olleet pitkä ja rankka prosessi, ja tulos arvokasta ja eloisaa, vanhoja käsityksiä tuulettavaa informaatiota. Kirjailija Katja Ketun, valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja-ohjaaja Maria Seppälän isossa hankkeessa yhdistyvät voimakas tiedonhalu, luovuus, ihmisoikeuksien ja ilmaisuvapauden kunnioittaminen.

Fintiaanien maa – Finndian land ulottuu Pohjois-Minnesotasta Kanadan rajalta yli Wisconsinin ja Yläjärven eli Lake Superiorin rantaa aina Ylä-Michiganin niemimaalle asti ja edelleen Ontarioon Kanadaan. Suurten järvien takamaat peilaavat erästä mielikuvaa Suomesta kyläpahasineen ja elintärkeine luontoyhteyksineen. Suomalaiset saivat palstoituslain (1887) perusteella toiseksi huonointa maata tultuaan paikalle vasta kun muut olivat jo vieneet parhaimmat palat. Mutta Finnit osasivat ojitukset ja selättivät rämeiköt. Ja vielä kurjempia olivat reservaattien maat rämeineen ja pajukkoineen. Mainittu palstoituslaki vauhditti keinottelun,  ja reservaattien maita kuuluu havitelleen kyseenalaisin aikein myös jokunen suomalainen, oikein nimeltä mainiten muuan Sugar Islandilla häärännyt Sinkkonen.

Fintiaaneksi kutsutaan Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvan intiaanin ja amerikansuomalaisen jälkeläisiä. Liitot yli etnisten rajojen eivät olleet harvinaisia sitä ennenkään, ranskalaiset ja skotit edelsivät suomalaisia puolisovalinnoissa. Mutta fintiaanikulttuurin, sen ovat luoneet yhdessä anishinaabeihin kuuluvat ojibwa-intiaanit ja amerikansuomalaiset. Teoksen mukaan suomalaiset ja intiaanit kohtasivat savotoissa ja kaivoksissa. Haalit olivat tutustumispaikkoja. Suomalaiset saattoivat jakaa ruokansa intiaanien kanssa, joilta metsästys ja kalastus olivat pitkään kiellettyjä, ja avioliittojen kyseessä ollen avustaminen oli vielä tuntuvampaa. Kun republikaanipresidentti  Richard Nixon vihdoin huomioi  virkakaudellaan 1969-74 vaille itsemääräämisoikeuksia jätetyn alkuperäisväestön ja otti  sen Yhdysvaltain lainsäädännön piiriin, muutos oli suuri.  Reservaattien nautintaoikeuksien palauduttua alkoi pikkuhiljaa niiden elpyminen.

Ja ne raskaat huvit

Suomalaiset omaksuivat intiaanien metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heille uusia eläinlajeja sekä viljelykasveja ja opastivat vastavuoroisesti intiaaneja hirsirakentamisessa ja tuohivirsujen  punonnassa. Yhdysvaltojen väestönlaskenta ei tunne fintiaani -nimitystä, eikä tämän väestönosan määrää näin ollen pystytä laskemaan. Kyse on sadoista, luultavimmin tuhansista. Alkuamerikkalaiset juuret ovat fintiaaneille suomalaisia lähempänä selittyen haastateltavien mielestä sillä, että amerikansuomalaisuus on jo kuuden sukupolven mittaista ja monien siteet vanhaan maahan katkenneet. Toisaalta intiaaniheimoon kuulumisesta seuraavien etujen merkitystäkään ei voitane väheksyä.

Raskaat huvitukset, kuten juomingit ja uhkapelaaminen olivat niin ikään omiaan yhdistämään suomalaisia ja intiaaneja. Monilla, myös kyseisen teoksen fintiaaneilla on tuntuma alkoholismiin. Yksi heistä on Fond du Lacin reservaatin lääkäri Arne Vainio, joka nykyisin taistelee reservaattien alkoholismia ja diabetestä vastaan. Hän kantaa lapsuutensa traumaa, kun suomalainen isä teki itsemurhan pojan ollessa viisivuotias. Juhliin Arne pukeutuu mustaan Got sisu -paitaan, samanlaiseen, joka hänen isällään oli yllään, kun tämä juuri em. sanoilla yllytettynä teki itsemurhan.  Sisua tarvittiin myös Minnesotan valtion yliopistoon, jossa Arne Vainio opiskeli lääkäriksi. Olla omiensakin joukossa vääränlainen on tunne, joka on tuttu monelle fintiaanille, ja siitä puhuminen sai haastattelijan mukaan kyyneleet nousemaan tämän rotevan intiaanimiehen silmiin

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. - Kuva Veikko Somerpuro.

Kolme kaunista naista, fintiaani -kirjan tekijät, vas. Maria Seppälä, Katja Kettu ja Meeri Koutaniemi. Julkisuuteen on jo ehättänyt ennakkotietoja mahdollisesta kirjan aiheeseen palaamisesta dokumenttifilmin muodossa. – Kuva Veikko Somerpuro.

Koulutuksessa on voimaa, ovat monet havainneet. Duluthin yliopistossa opiskeli myös Lyz Jaakola, jonka äiti on ojibwa ja isä suomalainen. Suoritettuaan musiikin maisteritutkinnon hän palasi reservaattiin ja toimi  sen hyväksi perustamalla mm. naisten rumpuryhmän. Jaakolan tuotantoon kuuluu mm. levy Finndian Summer, jossa hän sanoo näin kauniisti suomalaisista ja intiaaneista: ”Oh the Finns and the Indians/ they get along so fine/ Just look at all the Finndians/ and this family o´mine.”

Kirjassa tutustutaan moneen fintiaaniin, mm. reservaatin luonnonvaroista vastaavaan Marcus Ammesmakeen, taidemaalari Carl Gawboyhin, Jim ja Rebecca Gawboyhin, jotka vastaavat autististen hyväksikäytettyjen intiaanilasten orpokodista, torontolaiseen karaokelaulajaan Jenny Blackbirdiin ja ylämichiganilaiseen  mehiläistilalliseen Sue Rakeriin joka puhuu oikeanlaisen ruokavalion ja perinneruokien puolesta.  Lukijassa herättää ihastusta  fintiaanien yhteisöllinen aktiivisuus, jossa voi kuulla kaikuja amerikansuomalaisten toiminnan parhaista puolista.

Ristiriitainen suhtautuminen koulutukseen

Intiaanien piirissä ei koulutukseen kielteisesti suhtautuminenkaan ole harvinaista.. Minnesotan Bemidjin yliopiston professori Anton Treuer tietää sen kumpuavan siitä traumasta joka syntyi, kun intiaanilapset vietiin vanhemmiltaan pakolla sisäoppilaitoksiin, erotettiin kielestään ja kulttuuristaan. Professori itse joutui lapsuudessaan opettajan mielivallan kohteeksi, kun tämä puki hänen ylleen mekon luokan edessä; pitkät hiukset kuuluivat intiaanipojille mutteivät opettajan mielestä hänen oppilailleen.

Teos Fintiaanien mailla antaa kattavan kuvan intiaanien historiasta uskontoineen ja poljettuine kulttuureineen. Haastatteluin on huomioitu mm. Suomessa tehty ja tehtävä akateeminen intiaanitutkimus, jonka edustajien asiantuntemus  on kerännyt mainetta maailmalla, ei vähiten Yhdysvalloissa. Myös amerikansuomalaisten vaiheita kerrataan historiallisesti tärkeiltä osin.

Reservaattien pelastuksena nähdään kasinot, joita pyörittää  nykyisin yli 200 Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvaa heimoa. Se että reservaateissa tapahtuva liiketoiminta on verovapaata, ei ollut verottajan mieleen osavaltioissa, joista esimerkiksi Florida ja Kalifornia halusivat sulkea intiaanikasinot kokonaan. Heimokuntien vastarinta esti kuitenkin aikeet. Kasinoiden mahdollistaman kansalaispalkan avulla voidaan taistella köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa monenlaista yhteiskunnallista problematiikkaa vastaan. Alkuperäiskansojen voimakkaaksi virinneen ympäristöaktivismin näkyvimmäksi saavutukseksi puolestaan mainitaan Keystone Pipeline XL -kaasuputkihankkeen tyrmääminen.  Sen teki loppuvuodesta 2015 presidentti Barack Obama, jota kiitetäänkin ymmärtäväisestä suhtautumisesta alkuperäiskansoihin.

Katja Ketun viisaat ja hauskat sadut tai sadunomaiset pikku kertomukset keventävät kerrontaa ja korostavat kirjan empaattista henkeä. Hänen ansiostaan tulevat tutuksi siinä kuhmolainen Hermanni ja raumalainen Einari missä merkillinen Ovennuppi, Huijari-Kojootti, tosi Tyhmät tytöt ja Mokkasiini-Maik. Maik oli, tiedättehän, sellainen ”vitsi suussa syntynyt vilkkusilmä, johon on helppo rakastua mutta vaikea pitää.”

Kaarina Naski

 

 

 

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.