USAsuomeksi kulttuurikatsaus

huhtikuu 20, 2017

Muualla on elämä eletty, eikä työtä ole pelätty

Filed under: Ulkosuomalaiset — kulttuuriusasuomeksi @ 3:10 pm

Siirtolaisten vaiheita

Olisipa tässäkin äkkinäiselle urakkaa. Etttä jos valmiiksi asti. Mutta Elias Rajaniemi on haka näissä hommissa. Kyseinen foto sopisi kuvittamaan vaikkapa lastenlaulua: ”Rakennetaan taloa, ystävyyden taloa. Riittää siellä valoa…”

 

Seisottiin siinä matkatavarahihnan luona iät ja ajat odottamassa Paasun Katrin laukkua, kunnes New Yorkin lentokenttävirkailija ymmärsi, että sitähän se Katrin päänpudistelu tarkoitti: ei hänellä pakaasia ollutkaan. Nyt oli virkailijan vuoro pyörittää päätään. Kielitaidottomuus ei ollut ihme, mutta että nuori suomalaisnainen oli lähtenyt – vuonna 1959 – siirtolaiseksi ilman mitään matkatavaroita!!

Niin vain selvisi kuitenkin lentomatkasta ja perille isoon maailmaan tyttö, joka oli Tohmajärven Kutsun kylässä kulkenut vain tuvan ja navetan väliä, käynyt kerran Joensuussa, ja kerran Savonlinnassa. Heti passintarkastuksessa oli käyty pieni näytelmä; neitonen puristi Pan American -lentoyhtiön kassia niin tiukasti kainalossaan, että väkisin se oli sieltä tempaistava. Passin löydettyään näyttivät tyytyväisiltä. Lääkärintodistus oli myös kassissa, rahaa tuskin nimeksi.

Elias Rajaniemi puolestaan päätti laajentaa maailmankuvaansa yksin tein vieläkin isommaksi, Australian kautta Yhdysvaltoihin. Kyläyhteisöstä Pyhäjoelta Pohjois-Pohjanmaalta läksi 1956 ja Mount Isan kaivoskaupunkiin päätyi jatkaakseen sieltä vielä matkaansa viiden vuoden kuluttua Amerikkaan ja kohti uusia seikkailuja.

 

Rajaniemen pariskunnan voi tavata nyt Floridassa, jossa he ovat viihtyneet seniorivuosinaan 2000-luvun taitteesta asti. Amerikansuomalainen yhteisö on heidän kiinnekohtansa, Lake Worth asuinpaikkansa. Jotkut naapurit ovat tuttuja jo vuosien takaa pohjoisesta. Siirtolaisia yhdistävät samantyyppiset ja silti jokaisen kohdalla ainutkertaiset vaiheet. Kaikki tietävät reippaan Rajaniemen pariskunnan Suomi-talon tilaisuuksista tai vaikkapa petankkikentältä – hyväntuulisen, pohjoiskarjalaisia sutkauksia tai kirjallisuudesta otteita laskettelevan Katrin ja hänen siippansa Eliaksen, joka harkitun painokkaalla ilmaisutavallaan tekee huumoristaan omaleimaisen.

On siitä aikaa kulunut, kun ”Molotovin kartiineista” haastettiin, mutta hyvin ovat Rajaniemen pariskunnalla muistissa nuo sota-ajan pimennysverhot. Monin verroin tärkeämmät ovat kuitenkin muistot rakkaista ihmisistä ja kotimaisemista. Tässä Katrin vaakunataustaa Floridan terassihuoneessa. Ikää myöten molemmat ovat ottaneet oppia rovasti Matti J. Kurosen kirjoittamasta Karjalaisii katkismuksesta, vaikkapa sen kolmannesta ”rotokollasta”, jossa kehotetaan pyhittämään lepopäivä: ”Muista pittää rokuliikii”.

Mutta moniko on perillä siitä, että Katri on urallaan ompelijana korjannut Ethel Kennedyn samettihousut, ollut työntekijäjoukossa vastaanottamassa iloista tervehdyshuikkausta Marilyn Monroelta ja käsitellyt taidokkaasti Diorin ja Chanelin kankaita? Tai että Elias on rakentanut talon poikineen amerikkalaisille, ostanut ja myynyt tonttimaata, ei ole kokenut fobiaa syvällä kaivoksissa, eikä päätä ole huimannut katoille kiivetessä. Ja isoa lännen maata on samalla opittu tuntemaan kantilta jos toiselta.

Lyyti-tädin huomassa

Pienviljelystilan tyttönä Katri tottui tarttumaan työhön kuin työhön jo pienestä. Perheessä oli 8 lasta, ja kun äiti kuoli vuonna 1942, lapsista vanhin oli 11-vuotias ja nuorin 3 kuukauden ikäinen.

-Äiti olisi tarvinnut välttämättä lääkäriä, mutta sodan aikana oli siviilien lähes mahdoton päästä syrjäkyliltä vastaanotolle, Katri kertoo. -Liikenne ja muutkin yhteydet takkuilivat, ja kun juna tuli, se oli täynnä sotilaita. Apu ei ehtinyt ajoissa, ja äiti menehtyi.

Onneksi talossa oli myös isän naimaton sisar Lydia, joka vaikkakin oli itse ollut lapsesta asti sairaalloinen ja luukkasi toista jalkaansa, otti hoitaakseen veljensä lapset ja talouden. -Rakas, rakas Lyyti-täti, toteaa Katri lämpimällä äänellä. Kodissa vallitsi järjestys ja rytmi. Karjalainen ruoantekotaito oli kunniassaan, 8-vuotiaasta asti Katrikin oli tehnyt piirakoita, ja lauantaisin niitä rypytettiin ja paistettiin runsaan sadan piirakan vauhtia. Lyyti-täti piti huolen siitä, että pellavat loukutettiin juuri oikeaan aikaan ja että kudonta kankaiksi tapahtui sekin aikataulussa. Hän myös taikoi vanhasta uutta, ja ”moni ihmetteli, kenen nuo nätisti puetut ipanat mahtavat olla…”

Luultiin, ettei Lyytistä ole pitkään eläjäksi, mutta saatuaan uuden tehtävän hän koki itsensä tarpeelliseksi, jätti pois lääkkeetkin. Ja epäilijöiden ihmeeksi eli lopulta 81-vuotiaaksi.

Katri kävi, kuten koko ikäluokkansa, koulun sodan varjossa. Kansakoulu oli saanut uudet tilat juuri ennen sotaa 1938, mutta sodan aikana se toimi supistetusti. Levotonta oli, sota oli todella lähellä, rintamamiehet tulivat jo Jänisjärven taakse. (Jänisjärvi on noin 50 km Tohmajärveltä kaakkoon, nykyisessä Karjalan tasavallassa Venäjällä.) Opettajat joutuivat sotaan, eivätkä jotkut heistä koskaan palanneet; tilalle saatiin ”milloin mitäkin tuuraajia”. Tuohon samaan kouluun Katri pyydettiin myöhemmin vahtimestari-keittäjäksi. Se oli suuri luottamuksenosoitus nuorelle tytölle.Koulu oli kasvanut 100-oppilaiseksi, ja rakennuksessa oli puulämmmitys. Yhdeksästä isosta uunista oli huolehdittava illoin aamuin. Kun lapset tulivat, piti huoneilman olla puhdasta, ja vasta sitten pääsi ”lämmittäjä” ruuan tekoon.

Amerikka otti hyvin vastaan

Sitten tuli se yhteydenotto suurlähetystöstä. Yksi Paasun tytöistä, Maija, oli Amerikassa ja laittanut Katri-siskonsa odotuslistalle. Nyt vain paperit kuntoon. -Kun kerroin isälle, tämä meni ihan mykäksi, Katri sanoo ja liikuttuu vielä, kun muistelee sitä. -Asiasta ei puhuttu, ja kun kirkkoherranvirastosta olisi pitänyt hakea paperit, totesi siihenkin vain hiljaa: ”Onko se ihan tähellistä?” Mutta opettajan rouva otti asian hoitaakseen, ja paperit jätettiin viime tipassa.

Maija oli uudessa maassa vastassa ja auttoi työnhaussa. Ensimmäinen työpaikka antoi varsin positiivisen kuvan tulokkaalle. Työnantaja oli kaunis juutalaisnainen, mannekiini Mischel Daily, joka näytti itse miten hän toivoi asunnossaan siivottavan, opetti konkreettisesti millä aineilla, välineillä ja miten täällä oli tapana lattiat, uunit, kaakelit jne puhdistaa.

-Ja kun koko urakka oli ohi, minä sain 5 taalaa. Katsomisesta!, nauraa Katri. Siitä paikasta hän päätti viihtyä. Työtä pelkäämätön oli tavannut toisen samanlaisen. Mischelin asunto kiilsi puhtauttaan vastakin, ja siivooja sai palkanlisänä sieviä mekkoja, joita hän tarvittaessa muokkasi omikseen näppärästi ja joista riitti myös Maija-siskolle.

Elias ja Katri olivat nuorina paitsi nättejä myös aikaansaapia. Kun Elias suoritti asevelvollisuutensa rannikkotykistössä, hän jo sihtasi Kuuskajaskaria paljon kauemmas. Sen jälkeen tarvitsi enää vain tehdä haaveista totta. Katri taas sujahti uuteen maahan ”ihan omalla painollaan” ja tuli pian huomaamaan, että osaa se olla amerikankielikin erilaista eri valtioissa ja kaupungeissa. Jos puhut sujuvasti ”bostonia”, niin vähätpä ymmärtävät Nykissä, ja Minnesotassakin voi moni asia mennä arvailun puolelle.

Seuraava työpaikka oli hieno naisten vaatetusliike Jax, jossa oli neljä ompelijaa ja asujen sovittaja. Katri toimi sekä ompelijana että sovittajana. Kuuluisuudet kävivät ostoksilla, mm. Marlene Dietrich bongattiin ja Harry Belafonte, joka kuten monet muut miestähdet toimi naisseuralaisensa makutuomarina. Kennedyn perheen jäseniä nähtiin usein, ja Katrin asiakkaaksi tuli Ethel Kennedy, jonka valitsemat hienot mustat samettihousut hän korjasi viimeisen päälle istuviksi. Pitkät rekit vaatteita oli sijoitettu liikkeen etuosaan, eivätkä asiakkaat juuri peremmällä olevia työntekijöitä huomioineet. Poikkeuksen teki Marilyn Monroe, joka tervehti aina koko talon väkeä kuuluvasti ja iloisesti. Maidonvaaleine ihoineen ja mustine aurinkolaseineen hän oli kaikkien mielestä häkellyttävän kaunis. -Jaxilla myytiin korkealaatuisia valmisvaatteita, usein kääntöpukuja, joita voi pitää molemmin puolin tai jakkua ja hametta eri päin, oli kääntökauluksia ja -hihansuita ja hienoja väriyhdistelmiä, Katri kertoo. Liikkeen ompelijat tekivät saman tien toivotut muutokset.

Bostonista Katrin mieleen on jäänyt se, miten häneen aluksi suhtauduttiin noviisina, jolle muutamat asiakkaat eivät halunneet uskoa kalliita vaatteita ”pilattaviksi”. Mutta hyvä kello kuului kauas. Kiitosta tuli mm. eräältä tohtorinrouvalta ylellisestä silkkisestä peitosta sommitellusta puvusta. Kuluneiden palasten tilalle piti hakea lujemmat ja värien sopia toisiinsa. Se oli designia se.

Sovittajan oli myös osattava neuvoa valinnoissa. Kerrankin asiakas, joka oli sievä mutta hiukan raskastekoinen, oli ihastunut vaaleanvihreään shifonkiluomukseen. Asu ei ollut hänelle paras mahdollinen. Katri neuvoi rouvaa hankkimaan lähimyymälästä korsetin, ja niin hän teki. Sillä seurauksella, että nyt puku istui kuin valettu. Ja nainen pyörähteli peilin edessä lumoutuneena ja huokaili: ”Miten ihmeessä mä voin olla näin nätti!”Leninki oli tarkoitettu hänen tyttärensä 16-vuotissyntymäpäiville, jotka olivat samalla kertaa kihlajaiset. Äiti, joka oli vielä itsekin nuori, halusi tietysti näyttää juhlassa mahdollisimman edustavalta.

”Yks nappi oli irti, hän ompeli sen kiin…”

Luxustavaratalo Bergdorf Goodman Fifth Avenuella puolestaan on jättänyt muistijäljen ammattiliiton voimasta. Ompelijoita oli 11 ja sovittajia viisi. Katri ei arvannut tehneensä sovittajana virheen, kun ompeli pääsovittajan pyynnöstä yhden irronneen napin asiakkaan takkiin. Käytäntönä oli, että sovittaja vei ompelijoille näiden työt seuraten tarkasti kunkin työlistaa. Tiukkaan unioniin kuuluvat työntekijät eivät tykänneet säännöistä poikkeamisista ja kostivat tulokkaalle; Katrin viedessä ompeluksia, kenelläkään ei ollut niille aikaa. Katrilla puolestaan ei ollut enää aikaa tälle työpaikalle. Terve maalaisjärki kun puhui joustavuuden puolesta. Sellaista toteutettiinkin sitten ranskalaisen Bichet´n pariskunnan ompelimossa. Omistajat olivat designereita mutta myös taitavia ompelijoita, jotka samalla kouluttivat työntekijöitään. Jakoivat niksejä, joista jotkut ottivat opikseen, toiset eivät. Katri on niistä kiitollinen vieläkin. Kaikki toimi, kaavojen tekijät, leikkaajat ja ompelijat tulivat hyvin toimeen keskenään. Diorin ja Chanelin kankaista loihdittiin hienoja luomuksia, ja omistajien kiitos näkyi palkanmaksussa, 30 dollaria joka viikko extraa, ja ylijäämäkankaista sai jokainen vielä itselleen.

Eliaksensa Katri kohtasi New Yorkissa tansseissa, ja häitä vietetiin 1964. Esikoispoika Glen syntyi seuraavana vuonna ja toinen lapsi, Asko 1968. Perheen vaihtaessa asuinpaikkakuntaa Katrin oman alan työ jatkui kulloisessakin kohteessa, kunnes vuonna 1977 muutettiin pysyvästi Minnesotaan. Sen jälkeen ”työmaa” muuttui ja vakiintui kotiin. Ja ompelukone lauloi edelleenkin, nyt vanhojen hyvien aikojen muistoksi.

Kohtalo ei käytä aina lyhintä tietä

Lyhyempi matka olisi ollut Elias Rajaniemellä Katria kosimaan Pyhäjoelta Tohmajärvelle kuin konsaan kiertoteitä New Yorkiin, mutta kohtalolla onkin eri tiet. Siirtolaisuus on jollei nyt maailman sivu, niin varsin pitkään poltellut Pohjanmaan miehiä. -Meidän kylältäkin eräs Amerikkaan lähtenyt kaveri tuli käymään Suomessa ja kehui, miten paljon suomalaisia rakennusurakoitsijoita Connecticutin valtiossa on, Elias kertoo. -Sinne rupesi tekemään mieli. Mietittiin serkkupojan kanssa, että lähteäkö setämiehen jäljille Amerikkaan vaiko Australiaan, jossa jo serkuista yksi oli. -Ensi hätään Australia voitti.

Seuraavat viisi vuotta hupenivat nuorillamiehillä käytännöllisesti katsoen maan alla. Mount Isa Queenslandin osavaltiossa on yksi Australian tärkeimmistä kaivoskaupungeista. Siellä on Australian suurin suomalaisyhteisö. Kaivosalueella sulattamoineen päivineen on satoja työntekijöitä. Kaivostunneleita on syvimmillään 15 kerrokseen asti, ylemmissä haetaan lyijyä, alemmissa kuparia.

Katetussa terassitilassa on isännällä ja emännällä yhteiset ja omat nurkat. Pohjoisen pojan sukua ja vaiheita voi tutkia kuin kiintoisaa sukupuuta. Siellä on mm. sotilaskuvat Rajaniemen Lennestä ja hänen pojistaan Väinöstä, Vilhosta ja Eliaksesta. Etualalla on kolme kovaa kaveria Australiasta – Elias ja Toholammin pojat. Mainareiden työvuoro on juuri päätttynyt, ja taas ollaan ”ihmisten ilmoilla”.

Joku saattoi tuntea kammoa syvyyksiin mennessä, muttei Elias. -Käytössä kun oli naamareita, ja ilmaa pumpattiin paineella riittävästi.Täällä Leichardt -joen varrella saattoi kuitenkin joskus mieleen tulla Pyhäjoki, sen raikkaat ja rakkaat maisemat. Vapaa-ajalla tulivat kuitenkin tutuiksi myös tämän maanosan nähtävyydet, mm. itärannikon komeat ja vaikuttavat kaupungit Melbourne, Sydney ja Brisbane.

Asemamaan vaihtaminen Australiasta Yhdysvaltoihin merkitsi Eliakselle kokonaan uutta ammattia. Hänestä tuli rakentaja. Hänen kokemuksensa unionin merkityksestä oli myös kovin vastakkainen sen käsityksen kanssa, jonka Katri oli saanut oman alansa ammattiliitosta.-Rakennusalan ammattiliitto maksoi halukkaille 2-vuotisen kouluksen iltakoulussa, ja tartuin hienoon tarjoukseen. Pian olinkin jo itse urakoitsijana. Teimme talojen sisätöitä, ja aikanaan perustin Minnesotaan oman firman. Töissä minulla oli kaksi omaa poikaa ja kaksi vierasta työntekijää.Teimme avaimet käteen -taloja Fergus Fallsin kaupungin sisällä ja noin 10 mailin säteellä sen ympärillä.

Katri ei ole tässä kenellekään vilkuttamassa eikä liioin lentoon lähdössä, vaan petankkia (pétanque) pelaamassa John Prince -puistossa Lake Worthissa. Tässä Ranskasta lähtöisin olevassa kuulapelissä, jossa metallikuulia heitetään mahdollisimman lähelle pientä maalipalloa, tiedetään täällä kanadanranskalaiset erityisen eteviksi, ja peesissä tulevat heti niin kanadan- kuin amerikansuomalaiset. Rajaniemen pariskunnalla on taito hyvin hallussa, samoin kuin Arja Heinosella, joka on kuvassa odottamassa vuoroaan.

Kaupungissa oli vahva norjalais-saksalainen yhteisö, joista asiakaskunta muodostui. Suomalaiset olivat sijoittuneet enimmäkseen muualle, mm. Duluthiin, n. 300 kilometrin päähän. Rajaniemen firma teki pääasiassa omakotitaloja, yleensä vähintään kolmella makuuhuoneella sekä suoraan myyntiin että asiakkaan tilauksesta ja toivomusten mukaan. Elias viihtyi työssään erinomaisesti, ja vielä eläkkeelle päästyään hän osti ison farmin, jonka maat hän myi taktisesti alle viiden eekkerin tonteiksi, jolloin selvisi ilman tiettyjä lupia ja velvoitteita. Vuosituhannen vaihtuessa Eliaksesta ja Katrista tuli floridalaisia. Vanhempi pojista asuu Arizonassa ja toimii kiinteistö- ja rakennusalalla, nuorempi taas on sähköinsinööri ja työskentelee Otter Tail Companyn voimalaitoksella Minnesotassa. Tästä tulee Eliaksen mieleen, että Fennovoima suunnittelee Suomen kuudennen ydinreaktorin rakentamista Pyhäjoelle Hanhikiven alueelle. Rajaniemen lapsuuskoti on edelleen suvun hallussa, ja niinpä hän ei kauan mieti, kun kysytään ”puolesta vai vastaan?” -Vastustan. Absolutely.

Kaarina Naski, teksti ja kuvat

(vanhat kuvat Rajaniemen kotiarkisto

Pidä blogia WordPress.comissa.