Jälleenrakennusvuodet nähdään valoisina, vaikka sota merkitsi isät

 

Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin on aliotsikkona Antti Malisen ja Tuomo Tammisen teoksessa Jälleenrakentajien lapset (493 s., Gaudeamus). Kattavan teemakuvauksensa myötä se tulee avanneeksi myös suomalaisten kuuluisaa talkoohenkeä, joka ilmeni naapuriapuna yhtä hyvin kuin eläke- ja avustusjärjestelyissä ja lukuisten yhdistysten ja kerhojen toiminnassa sodasta kärsineiden perheiden hyväksi. Esim vuonna 1943 sai sotakummiavustusta Mannerheimin Lastensuojeluliiton välityksellä yli 58 000 lasta ja vielä vuonna 1950 noin 23 000 lasta. – Kirjan kansi Jukka Aalto/ Armadillo Graphics.

”Sodankäyneistä miehistä” puhutaan eri sävyillä: kunnioittavasti, ymmärtäväisesti, rakkaudella mutta joskus myös katkeruudella. Erityisen tunnelatauksen sanapari saa, kun punnitsijana on jälkipolvi vuosikymmenten etäkatsannolla: ”Sellainenhan se oli meidänkin isä, sodan satuttama”.

Tutkijatohtori Antti Malisen (Jyväskylän yliopisto) ja hämeenlinnalaisen tiedetoimittajan Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen tietoteos Jälleenrakentajien lapset (Gaudeamus) on aikalaistutkimusta koskettavimmillaan. Tekijäkaksikon tausta on Etelä-Karjalassa mutta tutkimus tuloksineen on valtakunnallinen. Jälleenrakentaminen on ollut Suomelle sydämenasia.

Paitsi, että iso joukko isistä ei koskaan palannut sodasta, eivät nekään joiden henki säilyi, kotiutuneet samanlaisina kuin he olivat rintamalle lähteneet. Fyysisten sotavammojen ohella tuomisina oli mm. eri asteisia mielenterveysongelmia. Toisen maailmansodan aikana psyykkisen sairauden tai häiriön vuoksi hoidettujen sotilaiden määrä oli tutkijain mukaan noin 18 000.

Itsehoitokeinoista tunnetuin lienee ollut ryyppääminen. Kosteissa illoissa kavereiden kesken jaettiin kokemuksia ja lievitettiin paineita. Alkoholin liikakäyttö on kuitenkin salakavala selviytymiskonsti. Mies jota kylillä saatettiin pitää valoisana ja hauskana seuramiehenä, olikin usein kotona hiljainen jurottaja tai helposti kiivastuva lastensa kurittaja.

Teosta varten systemaattisesti läpikäytyjen keruiden lisäksi tekijät ovat hyödyntäneet laajalti Suomessa aiemmin kerättyjä mustitietoaineistoja, materiaalia on saatu mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta ja Museovirastolta.

Huomio ei ole kohdistunut vain suuriin ikäluokkiin, vaan mukana ovat myös ne lapset, joilla oli muistoja sodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Näin kokemus- ja samaistumispohja laajenee. Aineistoa on eri ympäristöistä, maaseudulta ja kaupungeista, asutustiloilta ja tehdasyhteisöistä. Monipuolinen kuvagalleria havainnollistaa kansakunnan ”entisten lasten” yhteistä muistia. Tasokkaat SA-kuvat siivittävät tapahtunutta, ei vähiten se kuva, jossa karjalaispoika Jussi istuu levollisena sotilaan vieressä. Jalkaväkirykmentti 56 oli ottanut orvoksi jääneen Jussin kasvatikseen pyrkimyksenään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Valoisampi huomen nousi paljolti urheilun ja leikkien kautta. Tässä haetaan sananmukaisesti tasapainoa, kuvaannollisesti oikeata perspektiiviä. -Jälleenrakentajien lapsia on kuvannut Ahti Rytkönen.

Kotien tunnistettavan ilmapiirin sekä leikkien maailman myötä monen lukijankin kenties kuormitettu mieli päästää vapaalle. Eihän kellään ollut sen paremmin, mutta leikeissä mielikuvitusta oli jaettavaksi asti, rosvosta ja poliisista intiaaneihin ja kirkonrottaan, kymmeneen tikkuun laudalla, jäälautoilla keikkumiseen…

Työtä ja kuria

Jälkeenrakennusvuosia elettäessä isät paiskivat töitä perusturvallisuuden eteen. Ja äidit, joilla oli jo kovat ajat vastuunkantajina takanaan, jatkoivat samalla lailla, nyt myös sodanrikkomien miestensä hoivaajina.

Lastenkin elämä oli työntäyteistä. Eräs muistelija kertoo, miten heidän naapurustossaan oli kattotalkoita pitkin kesää monena iltana viikossa, kun talot olivat päässeet sodan aikana rappeutumaan. Apupojille oli tarvetta, ja talkoohenki oli vallitsevana. ”Kun siikajokinen, kuusamolainen ja karjalainen naulasivat päreitä yhdessä ilta toisensa jälkeen, vieraudentunne hävisi, juttu luisti ja kattoa syntyi”, toteaa kertoja.

Ruumiillinen kuritus kuului tuolloisiin kasvatuskeinoihin, ja jos siihen vielä liittyi isän humalatila, muistikuvia leimasi ahdistus vielä vuosien päästä. Ihmeteltävää onkin se miten oikeutusta hakien monet ovat ikäviä muistoja työstäneet. 1946 syntynyt keskisuomalainen Ulla esimerkiksi kuvaa isänsä kärsimättömyyttä tämän opettaessa Ullan pikkuveljeä uimaan. Vaikka oli luvannut pitää pelokasta opettelijaa vatsan alta kiinni, isä yhtäkkiä päästi irti. Kauhistunut lapsi vajosi pohjaan, joskin pääsi hetken päästä omin voimin ylös ja pakoon naapuriin. Luottamuksen pettämistä oli selittävinään lause: ”Ei isä pystynyt ajattelemaan järkevästi, häntä vain kiukutti…”

Pyrkimys ymmärtää kiteytyy ehkä parhaiten toteamuksessa: ”Minkäänlaista vihaa ja katkeruutta minulle ei jäänyt. Isä oli lapsi, kun lähti yllytettynä sotaan, menetti siellä lapsuutensa ja nuoruutensa ja kadotti itsensä.”

Sota otti ja antoi

Monilla miehillä oli sotavamma tai -vammoja, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta perheen arkeen. Tästäkin, tappioihin laskettavasta asiasta on löytynyt positiivista sanottavaa. Isän vamma sitoi usein perhettä entistä tiiviimmin yhteen. Sotainvalidien Veljesliiton muistitietokeruun satona tuli mm. se kertomus kun viisivuotias oli pohtinut yhdessä ystävänsä kanssa isän kädettömyyttä. Lapset päättivät, että kun he kasvavat isoiksi, he lähtevät Karjalaan etsimään isän pudonnutta kättä. Lääkäri sen sitten vain kiinnittäisi paikoilleen…

Jotkut ovat myös paikanneet musiikilla vajetta, jonka tunteista puhumattomuus on synnyttänyt: ”Näen sieluni silmillä isäni soittavan mandoliinilla ja opettavan nuorimmat lapsensa laulamaan, pienin sylissä, isommat vieressä.” Näin luotiin läheisyyttä, yhteisiä muistoja.

Esikoiset joutuivat toisinaan huolehtimaan sisaruksistaan, kun äidilla oli kädet täynnä työtä. Eräs heistä kertoo olleensa lapsenvahtina vaikkei ikää ollut itselläkään kuin neljä vuotta. Kaikki kolme taaperoa työnsivät yhdessä kelkkaa ja pihan toiseen päähän päästyään huusivat kuorossa: ”Äitiii, tuu kääntämään!”

Oli myös sotaorpoja, jotka kaipasivat isää ihan käytännön tasolla. Korjaamaan rikkinäistä polkupyörää, voitelemaan suksia, kannustamaan.

Sotavuosina syntyneitä aviottomia lapsia ja aviolapsiakin annettiin pois parempiin oloihin. Eniten adoptoitiin Ruotsiin sotalapsiksi lähetettyjä. Leskeksi jääneet solmivat joskus uusia liittoja, ja vaikka tämän on täytynyt olla vaikea asia herkässä iässä olleille lapsille, ei sekään kaikkia lannistanut. Talvisodassa isänsä menettänyt Aira kertoi, että kun äiti meni uusiin naimisiin, hän ja pikkusisko saivat kiltin isäpuolen, ihanan Ida-mummon – omat isoäidit olivat kuolleet – ja myöhemmin vielä vauvasiskon!

Ja Suomi nousi!

Sodanjälkeisen Suomen nousu merkitsi jättiloikkaa terveydenhoidossa – esim. penisilliinin, erilaisten muiden antibioottien, pienoisröntgenkoneiden, tuberkuloosilain ja poliorokotteen tuloa, neuvolajärjestelmän ja hammashoidon kehitystä – sekä koululaitoksen uudistumista. Sodassahan oli tuhoutunut satoja koulurakennuksia, ja niitä oli otettu myös puolustusvoimien käyttöön sotasairaaloiksi, sotavankien sijoituskeskuksiksi ja evakkojen majoituskäyttöön. Sisällöllinen uudistus oli kuitenkin ulkoisia puitteita merkittävämpi.

Hammasharjasta saatikka -tahnasta ei vielä 1950-luvulle tultaessa ollut monessa kodissa tietoakaan. Amerikan apuna saatu Tooth Powderkin tulkittiin lähinnä makeisiksi. Ei ollut tavatonta, että hammaslääri parkaisi risaiset hampaat nähdessään: ”Voi hyvänen aika, mitähän minä noillekin teen!” Näin kävi Varsinais-Suomen Marttilassa 1948 syntyneelle Antille, joka hilpaisi piinapenkistä vapauduttuaan suoraan munkille. Ja kuulee vieläkin joskus mielessään hammaslääkärin äänen, kun tämä aikeet arvattuaan huusi ikkunasta: ”Enkös minä sanonut, ettei kahteen tuntiin..!”

Kaarina Naski