Kantaesityksiä 100-vuotistunnelmissa

 

Teatterit ympäri Suomea ovat huomioineet ohjelmistossaan maan juhlavuoden. Niin Kansallisteatteri kuin Helsingin Kaupunginteatteri esimerkiksi ovat nostanet estradeilleen tematiikkaan hienosti istuvia kotimaisia kantaesityksiä. Kansallisessa lähdettiin liikkeelle Koivusta ja tähdestä, Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä vetää yleisöä Mannerheim ja saksalainen suudelma ja pienellä näyttämöllä Suomen hauskin mies. Maan historialla on kaikissa suurin rooli, mutta tulkitsijat pitävät huolen yllätyksellisyydestä ja siitäkin, että balanssi pitää. Teatteritaiteen historian siipien havinaa tuovat mukaan tunnettujen näyttelijäsukujen toisen tai kolmannen polven edustajat Palosta Salmiseen, Raniniin, Rinteeseen…

Jukka Puotilalla ja Tiina Weckströmillä on paikkansa Koivun ja tähden keskiössä, niin myös tässä Mitro Härkösen symbolisessa kuvassa.

Suomen Kansallisteatterissa kantaesityksensä saanut Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama Koivu ja tähti on näyttämökuvaltaan vetovoimainen. Satumetsän kauneus kiehtoo, ja yhdistettynä lyyriseen dialogiin vaikutelma on syvästi esteettinen. 1800-lukulaisen Sakari Topeliuksen satu koivusta ja tähdestä on ollut niin suomalaisille kuin ulkosuomalaisille symbolisuudessaan merkityksellinen. Se juontaa isonvihan ajoista ja kertoo kasakoiden Venäjälle ryöstämistä sisaruksista, jotka lopulta löytävät tiensä kotimökkiin johtotähteään seuraten.

Myyttiset ja realistiset tapahtumat etenevät rinta rinnan, kansallismielisyys ja kansallisen yhtenäisyyden rakoileminen kohtaavat näytelmässä. Muistutetaan, että suomalaisia on lähtenyt myös vapaaehtoisesti synnyinmaastaan pysyvästi tai palatakseen joskus ja huomatakseen, että kotipihalle on tullut vierasta väkeä leikkimään. Mitä he ovat odottaneet uuden asemamaan tarjoajilta ja miten suhtautuvat nyt ollessaan itse isännän asemassa? Tarinan keskiössä ovat sisarukset Hagar ja Kristoffer (uljaasti eläytyvät Tiina Weckström ja Jukka Puotila) eri aikakausissa liikkuen ja kantaa ottaen.

Metsällä on vahva osuus roolinimistössä, on mäntyä, koivua, kuusta, korppia ja sutta. Nykypäivän luonnonsuojelun voi kuvitella saavan pontta tuosta ajasta, jolloin luontoa todella kunnioitettiin, jolloin niin puulla kuin kaikella elävällä uskottiin olevan sielu. Myös alkuperäiskansojen asemaa ja oikeuksia kerronnassa sivutaan. Metsäsuomalaisten muuttuminen urbaaneiksi nykyihmisiksi on ollut pitkä prosessi. Nyt muinaisen mökin tilalla on kesämökki rapujuhlineen ja tyhjäkäynnilla olevinen vieraineen. Jumittuminen ja kaiken turhuus kertonevat mielen metsästä, jota ei ole hoidettu. Tulevaisuus ei näytä valoisalta. Mihin on maa ja oikeastaan koko ihmiskunta menossa?

Yksinäinen soturi

Mannerheim huolehti siitä, ”ettei Suomi katoa”. Roolissa Helsingin Kaupunginteatterin pääjohtajan tehtävästä hiljattain eläkkeelle siirtynyt ansioitunut näyttelijä Asko Sarkola, joka epäilemättä oli sisäistänyt roolinsa myötäiset sotilaan velvoitteet ”ryhdin, tahdin ja etäisyydet”.

Juha Vakkuri on zoomannut näytelmässään Suomen tasavallan 6. presidenttiin, marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimiin. Eikä sovi epäillä, etteikö hän, maamme kautta aikojen tunnetuin sotilas sitä kestäisi, kun on kestänyt aiemmatkin arviot, jotka ovat tehneet hänestä milloin etäisen aristokraatin ja epäonnistuneen poliitikon milloin ylivertaisen myyttisen maansa pelastajan. Suomen teatteriohjaajien ykkösketjuun kuuluva Kari Heiskanen tarkentaa ’ìhminen-Mannerheimiin’. Ja nimihenkilöä tulkitseva Asko Sarkola hallitsee yhtä lailla sumeilemattoman ison ilmaisun kuin hienovaraiset nyanssit. Hänen marsalkkansa hämmentää, ärsyttää ja ihastuttaa. On vastuullinen ja lopulta yksinäinen.

Ohjaajan sanoin tarina etenee ”asia edellä”. Mutta vaikka episodit seuraavat toistaan jokseenkin kronologisesti, niin mitä tekee yleisö, se seuraa esitystä keskittyen ja hiirenhiljaa. Kun kyse on oman maan vaiheista, 1918 sodasta ja toisesta maailmansodasta, niin fiktiiviset sivupolut tuskin toisivatkaan esitykseen lisäarvoa. Dramatiikka on sisäänrakennettu, ja huipputekniikalla toteutettu videointi kuljettaa tapahtumia lähemmäs tätä päivää ja sen arvottamaa kerrontaa.

Vallan estradeilla piipahtaminen ja ennen muuta ylipäällikön esikunnassa vierailu on hieno näyttämöntäyteinen ohjelmanumero satavuotiasta Suomea juhlittaessa. Ristiriitoja ilmentävä dialogi on parhaimmillaan repliikkien kärjistyessä. Pertti Sveholm suurmaanomistaja Hjalmar Linderinä, Etelä-Suomen teollistajana puhaltaa ilmoille suuttumuksensa laantumattomasta luokkavihasta, kansalaissodan jälkeisistä vankilaoloista sekä hänen entisten työmiestensä leirillä kohtaamista kärsimyksistä ja perheiden ahdingosta. Ja toisessa ajassa, Wilhelm Keitelina, raivostuneena saksalaisena sotamarsalkkana irrottelee Eero Saarinen

Paljonpuhuva ilme saksalaisen sotamarsalkan Wilhelm Keitelin (Eero Saarinen) kasvoilla. Marski (Asko Sarkola) pysyy tiukantyynenä.

Näytelmässä kahdet muistikuvat täydentävät toisiaan, Mannerheim-muistojen kirjaajan eversti Aladár Paasosen ja nimihenkilön. Enemmän tilaa olisi suonut annettavan vastavoimana maineikkaalle nasevasanaiselle kenraalille Aksel Airolle. Sarkola joka tapauksessa onnistuu välittämään arvostetusta, joskin myös käsityksiä jakaneesta esikuvastaan inhimillisen miehenä, joka vaikka joutuikin ehkä tinkimään periaatteistaan puun ja kuoren välissä, ei koskaan niistä pohjimmaisista. Kokeneena sotilaana ja vastuunsa tuntien hän tiesi, ettei apua tarvittaessakaan vieraan valtion sotilaita ja valtaintrigejä pitänyt päästää liian lähelle.Tulkitsijan omaksuma yksinäisen soturin käytös ja ilmeet puhuvat paljon. Roolisuorituksen nähtyään on helpompi uskoa siihen, miten ehdoton luottamus rintamalla vallitsi suhteessa Mannerheimiin.

Rajua leikkiä

Kun kahdessa edellämainitussa näytelmässä komiikkaa on rajatusti, ei uskoisi sitä löytyvän senkään vertaa näytelmästä, joka käsittelee vankileiriä. Mutta Helsingin Kaupunginteatteri onnistuu tehtävässä ja vieläpä loistokkaasti. Rooleja tehdään sydänverellä, ja katsomo vastaa – se on niin mukana, että varoo antamasta edes ilmaisun oikeuttamia väliaplodeja.

Vuoden 1918 sota vaati surullisen paljon uhreja, ja miltei puolet heistä kuoli vankileirillä. Suuri osa menehtyneistä oli alle 30-vuotiaita miehiä, kuutisensataa vieläpä alle 18-vuotiaita. Toistatuhatta ammuttiin, ja 13 446 suomalaista kuoli aliravitsemukseen ja sairauksiin. Lisäksi sadat menehtyivät leireiltä vapauduttuaan.

Teloitusten varjossa lavalla hullutellaan kuin viimeistä päivää. Jääkäriluutnantti Alfred Nyborg, vetoavasti osansa vievä Heikki Ranta (vas.) on valmis esiintymään vankiensa kanssa, jos tarvitaan. Ja näyttelijöinä näyttelijäin rooleissa Martti Suosalo ja Pekka Huotari.

Kahden lahjakkaan teatterimiehen, Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään näyttämöteos on paitsi aihepiiriltään totta, uskottava myös siksi että ketkä paremmin kuin taiteilijat pystyisivät samaistumaan toistensa tuntoihin myös silloin kun puhutaan poikkeusolosuhteista. Niihin joutui mm. komedialle nimensä antanut ”Suomen hauskin mies”, teatterinjohtaja punapäällikkö Toivo Parikka. Jo ennen häntä Isosaaren linnakkeelle, Helsingin ulkosaarelle on päätynyt koko pienen työväenteatterin näyttelijäkunta henkirikoksesta syytettynä. Että Parikka pidätettiin – ilmiannettuna – vasta jälkeenpäin, sitä eivät omat katsoneet hyvällä. Mutta ”petturi” yllättää koko leirin uhkarohkealla asennoitumisellaan ja luovuudellaan. Hän näkee traagisuudessa naurettavuutta, vastakkaisessa asetelmassa tilannekomiikkaa. Naapurinpojat valmiudessa teloituksiin; miten tässä näin kävi? Parikka, jonka roolin vetää täysillä ja rakastettavasti tähtinäyttelijä Martti Suosalo, heittelee huomioitaan ilmaan ja saa nauramaan niin hyvikset kuin pahikset – määrittelyn ollessa katsojan silmässä. Vankileirin komendantti, kapteeni Kalm pyytääkin Parikan porukkaa järjestämään ohjelmaa arvovierailleen. Nälkiintyneet näyttelijät saavat tilaisuutensa – jos onnistutaan, henki saattaa säästyä. Ja parhaansa he tekevätkin. Karkeaa alatyyliä vaikka paikoin mennäänkin, teatterisalissa istuva yleisö tietää, ettei vulgaareinkaan leikki ole mitään, jos sitä peilataan vuoden 1918 tositapahtumiin.

Kapteeni Kalmin roolin vie viileäntyylikkäästi pokerinaama Rauno Ahonen, ”hauskimman miehen” vastavoima. Etualalle nousee kuitenkin Heikki Rannan sisäistämä jääkäriluutnantti Alfred Nyborg. Tämä herkkä nuorukainen taistelee omantuntonsa ristipaineissa. Hän tuntee vangit ennestään, arvostaa heidän lahjojaan ja on siksi valmis rikkeeseenkin, järjestämään salaa heille ruokaa. Kaunis, satuttava roolityö. Ja miehitys kokonaisuudessaan on onnistunut. Näyttämöllä viivähtää historiallisia henkilöitä, siinä valtionhoitaja P.E.Svinhufvud missä Saksan Itämeren divisioonan komentaja Rüdiger von der Goltz. Episodit ovat näiltä osin näytöskappaleen luontoisia, satiirilla kyllästettyjä. Näyttämökuvassa on hyödynnetty puuta ja sen veistoksellisuutta. Puu materiaalina on suomalaisista tuttu ja turvallinen ja kantaa tässäkin kehyksinä – elävän musiikin ohella – tarinaa ihmeteltävästi.

Aikamoisesta alhosta on uuden kasvun täytynyt lähteä liikkeelle, ajattelee katsoja näytännöstä poistuessaan ja kiittää teatteritaidetta, joka ohjaa meidät naurun kautta itkemään vuoden 1918 nuorison ja koko haavoitetun yhteiskunnan puolesta.

Kaarina Naski

Helsingin Kaupunginteatterin kuvat Tapio Vanhatalo

Mainokset