Kun vuosi sitten Floridassa ihmettelin ja ihailin monen muun ohella taivaalle ilmaantunutta ”uutta ” tähteä, joka sumeilematta kilpaili kuun kanssa, suuntasin välittömästi pienen kamerani kohti yönmustaa taivasta. Otin kuvan ja ajattelin vasta jälkeenpäin, että nyt taisi olla mahdoton tehtävä. Mutta mitenkäs? Hyvällä tahdolla mustasta palttoosta erottuivat kiiltävät napit, isompi ja pienempi. Ja kun vielä ystäväpiirissä on digisormisia osaajia, kuvan ehostajia, niin siinähän ne olivat silminnähden, kuu kavereineen!
Luottaen visusti siihen, että moni tuntemani ammattikuvaaja pystyy nauramaan yritykselleni hyväntahtoisesti, aloitin kertauskurssin ajankohdan mediaan. Että mistä ilmiöstä nyt olikaan kysymys?
- helmikuuta 2017 nähtiin todellakin Aurinkokunnan suurin planeetta Jupiter ja Kuu koristamassa taivasta ilman että kumpikaan vähensi toisensa loistoa. Asiantuntijat tietävät, että vaikka ne samaan kuvaan mahtuivatkin, välimatkaa on itse asiassa miljoonia kilometrejä. Näky on harvinainen, ja yksi selitys se, että ne sattuivat samaan linjaan meidän tarkastellessamme niitä Maasta.Jos olisi omistanut kaukoputken taikka edes kiikarin, olisi erottanut lisäksi neljä pientä pistettä Jupiterin ympärillä. Ne ovat Jupiterin suurimmat kuut. Ei ollut. Mutta ainahan voi kuvitella melkein erottavansa vaikka mitä, esimerkiksi Kuun kraatterit.
Jupiterin erityisesiintymisen myötä joka tapauksessa heräsi mattimeikäläistenkin kiinnostus kyseistä planeettaa kohtaan. Ihmetellen he lukivat mm. avaruusluotain Junosta, joka on kuvannut Jupiteria läheltä viidellä ohilennolla. Toukokuun lopulla tiedelehti Science julkaisi asiaa koskevan raportin, jota puolestaan hyödynsivät mm. Helsingin Sanomat (8.6). ja Tiede (7/2017). Saatiin tietää esimerkiksi , että Jupiterin pinnalla sataa lunta tai rakeita. Kukapa olisi sitäkään arvannut ja vielä vähemmän sitä, että kysymys on ehkä jäätyneestä ammoniakista. Ja että kaasuplaneetta Jupiterin revontulet ovat kuulemma huikea valoshow, ja ne palavat pysyvästi, eivätkä vain Auringon myrskyisinä aikoina kuten Maan revontulet!
Suomalaiset kehissä
Senhän me suomalaiset tiedämmekin, että vaikea on löytää tieteenalaa, jolla maanmiehemme ja -naisemme eivät olisi kunnostautuneet.
Otetaanpa vaikka tämä Kajaanista lähtenyt, vähän päälle nelikymppinen Antti Pulkkinen, joka – eipäs vähä mitään – johtaa avaruussään tutkijaryhmää Yhdysvaltain avaruustutkimuskeskus Nasassa. Vasta väitelleenä hän tuli Yhdysvaltoihin vuonna 2004, ja kansalainen hän on ollut vuodesta 2012.Pulkkisen ryhmä ennustaa auringon oikkuja Nasalle, sillä auringon purkaukset aiheuttavat ilmakehässä magneettisia myrskyjä, jotka ovat vaaraksi esimerkiksi sähköverkoille, satelliiteille ja öljyputkille. Merkittävä luonnonuhka siis, mutta mitä sanoo Pulkkinen? Lupaa päätyä eläkkeellä Floridan hiekkarannoille. ”Rakastan aurinkoa!”(Saska Saarikoski HS 21.12.2015)
Sitten vielä kun opetellaan tuntemaan komeetta Oterma, voidaan olla ylpeitä suomalaisesta tiedenaisesta, ensimmäisestä laatuaan. Ennen Liisi Otermaa (1915-2001) ei maassamme ollut naisia tähtitieteilijöinä. Hänestä tuli 1950-luvulla tähtitieteen tohtori ja 1960-luvulla fysiikan professori miespuolisten kollegojen ja muittenkin ihmeeksi. Oterma aloitti jo opiskeluaikana työskentelyn Turun observatoriossa Yrjö Väisälän, sittemmin akateemikkona tunnetun tiedemiehen apuna. Yli kahdensadan pikkuplaneetan lisäksi Oterma löysi kolme komeettaa eli pyrstötähteä, Yksi niistä kantaa hänen nimeään.Oterma kiertää radallaan Jupiterin ja Saturnuksen välissä. (Mari Heikkilä Tiede, kesäkuu 2017).
Liekit ja hiillokset
Taivaan tähdilllä ja erilaisilla tulilla on tavallisenkin ihmisen elämässä ja ajatusmaailmassa oma paikkansa. Niissä on mystistä vetovoimaa. Uskonnollinen merkitys, perinteet ja rituaalit, talven ja kesän juhlat, iltaruskot ja aamuruskot, kokot, nuotiot, takkatulet, ilotulitukset. ”Tuijotin tulehen kauan”, sanoo runoilija Eino Leino.”Hiilet hehkui, kuvat kulki, ajat armahat samosi.” Ei ihme, että säveltäjä Toivo Kuula intoutui noin kauniista sanoista. Lauluntekijät niin klassisella puolella kuin kevyessä musiikissa ovatkin löytäneet romanttisia, jopa intohimoisia kielikuvia taivaasta, tulesta, liekeistä. Melodiat ja sanat ammentavat samoista lähteistä. Esimerkkinä vaikkapa Petri Laaksosen mieliinpainuva ”Täällä Pohjantähden alla/ taivas täyttyy purppuralla/ siitä suojakseni peiton minä itselleni saan…”
Kaarina Naski
USAsuomeksi kulttuurikatsaus 