Varjonyrkkeilyä itsensä kanssa

Näyttelijän yökirja on omistettu kaikille teatteria rakastaville. Eikä vähiten teatterityöntekijöille. -Kuva naamiosta Mari Ropponen, kansi Tarja Kettunen. Kustantaja Avain.

Jos suuria diivoja vielä olisi, Eila Ilenius voitaisiin nähdä sellaisena. Ilmaisuvoimainen kaunis nainen. Mutta ei hän tähteyteen ole tähdännyt. Hän on asettanut riman korkealle voidakseen edustaa ammattiylpeydellä rakastamaansa alaa. Suomessa on lukemattomia lahjakkaita ja uutteria, mutta suurelta julkisuudelta piiloon jääviä teatterintekijöitä, joiden puolestapuhujaksi Ilenius on kuin vahingossa – oman projektinsa puitteissa – noussut. Myös ns. auktorisoitujen teatterikaupunkien ulkopuolella tehdään totista työtä, ja ”taiteessa vain harvat nerot ovat ainutkertaisia; hyvänkin täytyy riittää”, kuten maineikas virolainen teatteriohjaaja Mikk Mikiver on todennut. Niinpä.

Eila Ileniuksen uransa aikana pitämät työkirjat ovat olleet pohjana ”yökirjalle”, johon nimeen päädyttiin sanaleikkinä ja siksi, että muistiin merkitsemiset tosiaan tapahtuivat öisin. Ja miksi tällainen kirjaaminen, roolien tutkiminen niin ohjaajan kuin oman intuition kautta on sitten ylipäätään ollut tärkeätä? Asianomaiselle se on ollut tietysti osa työmetodia, ja varsin kunnioitettavaa sellaista, mutta lukijalle se tulee avaamaan ihan uusia maailmoita. Moniko teatterin ystäväkään tajuaa miten kokonaisvaltaista kuhunkin rooliin paneutuminen ja keskittyminen on, kun euforia ja riittämättömyyden tunne vuorottelevat?

Maailma on niin väärä

-Täytyykö olla kyllin vahva näyttääkseen heikkoutensa?, pohtii kirjoittaja. Hän on ollut ahne oppimaan upeilta dramaatikoilta ja ohjaajilta, hän on kuunnellut siinä lähimpiään missä kollegoita ja kriitikoita; hän on hakenut ja saanut tilan kasvaa. -Jututin erästä punkkarityttöä, joka sanoi, että maailma on niin väärä, ettei kukaan oikeasti piittaa, mitä tälle pallolle tapahtuu, kun vain itsellä menee hyvin

Eila Ilenius, näyttelijä FIA, on työskennellyt useissa Suomen teattereissa, pisimpään Kotkan kaupunginteatterissa, vieraillut kymmenen vuoden ajan Suomen Kansallisteatterissa sekä tehnyt roolitöitä televisiolle ja radiolle. Ileniuksella on niin ikään takanaan vuosi Yhdysvalloissa kutsuttuna vierailijana Oregonin ylioppilasteatterissa, ja hän oli mukana myös Kotkan kaupunginteatterin väkivahvassa tiimissä, joka vei ulkosuomalaisille esityksensä Viisi naista kappelissa, Arto Seppälän kirjoittaman omaleimaisen ja komediallisen näytelmän. Sitä esitettiin menestyksekkäästi Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. – Kuva Katja Jalkanen.

Edellämainittu tapahtui siinä vaiheessa, kun Ilenius ja koko tiimi Kotkan kaupunginteatterissa etsiytyivät juurakkopoluilta sotapoluille. Bertolt Brechtin `Äiti Peloton ja hänen lapsensa` nuoren Rauli Jokelinin rohkean näkemyksellisesti ohjaamana tarjosi kiintoisan roolialustan Ileniuksen tulkitsemalle mykälle Kattrinille, jota voitiin nyt katsomossa peilata niin ikään vahvaan Juurakon Huldaan, edelliseen roolityöhön. Kattrinin kehityskaari äidintytöstä hippivaiheen kautta oikeuden omiin käsiinsä ottavaksi soturiksi on hämmentävä. Miten niin pääsi käymään, uskottavasti? Näyttelijän oli se perusteltava, ja arvosteluista päätellen hän myös onnistui tehtävässään.

Samalla tavoin teoksessa jäljitetään yhtä vilpittömästi kuin tuskaisesti vastauksia muutaman muun draamankulun ja roolikuvan kanssa. Kun esimerkiksi Tshehovin Kolmen sisaren Olga traagisessa kohtauksessa puhuu kärsimyksen jalostavasta tarkoituksesta ja sitten yhtäkkiä muistaa, että nyt täytyy elää, kun musiikkikin soi niin iloisesti, se voi herättää kuulijoissa hämmästystä. -Mutta eikö ihminen juuri noin käyttäydy, kun tapahtuu liian suuria asioita käsitettäväksi heti, päättelee Eila Ilenius ja sanoo vuosien myötä yhä enemmän ihmetelleensä Tshehovin tarkkaa röntgenkatsetta.

Pitäkää ittestänne kiinni

Tekijän viisas asenne vaki- tai vierailevia ohjaajia kohtaan tulee hyvin näkyviin, ohjeet otetaan vastaan mutta ei suodattamatta. Lauri Väärästä Kurt Nuotioon, Hans-Georg Simmgenistä Jouko Turkkaan, erilaisia työtapoja, mutta yhtälaisia tavoitteita.

Teatterikorkeakoulun jatkokurssilta on jäänyt mieleen maneereitten kartoittaminen ja karkottaminen. Professori Turkka yllytti luottamaan ”monotonisuuteen” turhanaikaisen elävöittämisen tai värittämisen sijaan. Hän myös jakoi tukevia eväitä: ”Tehkää työstä elämäntapa ja pitäkää ittestänne kiinni”.

Teattereita ja näyttelijöitä voi arvostaa eri lailla, mutta joka paikassa on ihmisiä katsomassa; ovatko jotkut sitten parempia, jotkut huonompia?, siinäpä hyvä kysymys estradilta esitettäväksi.

Näyttelijän yökirjan kerronnassa on joitakin turhan pitkitettyjä jaksoja, eikä toistoltakaan ole täysin vältytty, mutta kieli on kaunista ja sisällön kokonaisanti voittaa em. miinukset. Harvinainen teos pinnallisessa nykymaailmassa, ”opiksi ja ojennukseksi” näyttelijöille ammattilaisista harrastajiin; teatteriopiskelijoille kurssikirjan veroinen. Puhtaat unelmat kannustivat usein sotien jälkeisessä Suomessa nuorisoa yrittämään rehellisesti eteenpäin. Näin kävi Eila Ileniukselle, joka sanoo olleensa onnekas ja muistuttaa myös tämän päivän nuoria oikeutuksesta uneksimiseen.

Kaarina Naski

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s