Kun aika oli poissa saranoiltaan

Jotaarkka Pennanen, Orjatsalo – Taiteilija politiikan kurimuksessa. 439 s. Sanasato.

 

Orjatsalo -teos on saanut väkevän kansikuvan. Siinä on kuvattuna viime vuosisadan suuriin nimiin kuuluvan taidemaalarin Antti Favénin maalaus silloisesta Kansan Näyttämön näyttelijästä Aarne Orjatsalosta vuonna 1912. Museovirasto.

-Harva taiteilija on omassa ammatissaan päässyt niin pitkälle kuin Orjatsalo ja toisaalta pudonnut niin korkealta, toteaa isoisästään Jotaarkka Pennanen, kirjailija ja teatteriohjaaja.

-Kansalaissodan alkamisesta on kulunut 100 vuotta. Eikö olisi jo aika tehdä oikeutta tälle ihaillulle ja parjatulle taiteilijalle?, hän kysyy.

 

Pennanen (s. 1946) on tehnyt merkittävän kulttuurihistoriallisen työn tutkiessaan suomalaista näyttämötaidetta ja itsenäisen Suomen syntyä oman sukunsa kautta, yhtä empaattisesti kuin vannoutuneen teatterimiehen vaistolla. Lukija jää miettimään yksittäisen ihmisen henkilökuvaa, johon eri valaistuksessa syntyy erilaisia sävyjä. Ja sitäkin, miten ajan tuoma patina on jo arvo sinänsä.

Riddelinit olivat vanhaa porvarillista virkamiessukua Simosta, Perämeren rannikolta. Vuonna 1883 syntyneen Aarne Alarik Riddelinin (myöh. Orjatsalo) isä oli ammatiltaan metsänhoitaja (kuten myös puolisen vuosisataa myöhemmin syntynyt niin ikään simolainen, Veikko Huovinen, rakastettu kirjailija.) Teos vilisee silloisia tunnettuja taiteilijanimiä Eino Leinosta nuoreen Tauno Paloon.

Aarne Orjatsalo oli komistus, pitkä ja näyttävä. Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen häntä pidettiin bolsevikkina ja punapäällikkönä, joka johti kuuluisaa ”Orjatsalon joukkoa”. Kun Orjatsalo v. 1929 palasi maanpaosta, hänet pidätettiin ja haastettiin oikeuteen. Hovioikeus kuitenkin vapautti hänet murhasyytteistä, ja kapinaan yllyttäminen oli jo vanhentunut. Mutta maine jäi.

Maamme historia on Aarnen tarinassa koko ajan läsnä. Samana vuonna – 1899 – kun koulupojasta tuli näyttelijäoppilas Suomalaiseen Teatteriin Helsingissä, kuultiin Sibeliuksen Finlandian ensimmäinen versio sanomalehdistön päivien juhlanäytöksessä 1899. Päivälehdestä saatiin lukea arvostelu Hamletista – kriitikko Eino Leino huomioi Aarnen Gyldensterninä, ja Uusi Suomikin kiitti nuorta tulokasta. Pian puhuttiin myös saman näyttelijän komeasta Lemminkäisestä.

Sisäänrakennettu tragedia

Suomessa oli käynnissä suuri rakennemuutos, ja sosialistiset ajatukset alkoivat levitä Saksasta ja Venäjältä. 1903 Suomen Työväenpuolue pitää kokouksensa Forssassa ja muuttaa nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Kirjoittaja toteaa, että työväenluokkaan samaistuminen tuntui varmaan Aarnesta hienolta, mutta työläisille Riddelin oli edelleen herra. Tuolloin näyteltiin osuvasti Maksim Gorkin Pohjalla -näytelmää, vaikuttavaa köyhälistökuvausta, jossa samainen ”herra” keräsi sulkia hattuun nuorena Aljoshkana. Seurasi juhlahumua ja kolttosia ja pahaksi onneksi ensimmäiset potkut. Niitä mahtui Orjatsalon uralle useampia, kuten pakomatkojakin. Eka kerralla merille, Pietariin ja Odessaan, jossa yhteyksiä venäläisiin vallankumouksellisiin. Kotiin palattua Tampereen Teatteriin, nyt nimellä Arne Karpio.

Tehdastyöläiset marssivat, kuullaan”punainen julistus”, ja Karpio tai minkä hän nyt tällä kertaa onkaan, valitaan Tampereen Teatterin johtajaksi 1906 ja esittämään – lehtiarvostelujen mukaan unohtumattomasti – nimihenkilöä Alexandre Dumas vanhemman näytelmässä Edmund Kean. Ensimmäinen lapsi, tuleva kirjailija Jarno Pennanen (Jotaarkan isä) syntyy lokakuussa 1906, ja nuori isä valitaan Yhdenvertaisuus -lehden, Lounais-Hämeen sosialidemokraattien äänenkannattajan päätoimittajaksi. Lukija on hämmentynyt moisen monipuolisuuden edessä. Ei ihme, että jutuista tuli, kuten Laukon torpparihäädöistä, teatterimiehen dramaturgialla laadittuja.

Elli Tompuri, kaunotar mutta paljon muutakin. Hän oli 1900-luvun merkittävimpiä näyttämötaiteilijoita ja vuosisadan alkupuolen teatterikentän näkyisä toisinajattelija, Orjatsalon hyvä ystävä. Vuonna 2001 Helka Mäkinen väitteli Tompurista tohtoriksi Helsingin yliopistossa teatteritieteen alalta. Jo otsikko oli paljonpuhuva: Elli Tompuri – uusi nainen ja punainen diiva.
-Postikorttikuva (Paul Heckscher) on Tampereen Teatterin arkistosta, eikä kuulu ko. kirjassa julkaistuihin.

Orjatsalo oli naisten mies, avioliittojakin oli monta. Aikalainen – vahva vaikuttaja ja taiteilija itsekin – Elli Tompuri vertasi häntä Ibsenin ristiriitaiseen sankariin Peer Gyntiin. ”Sama oli mielikuvituksen voima, sama rajuus, sama hetkellisyys, sama mielen valoisuus, sama edesvastuuttomuus, sama persoonallisuuden ärsytys- ja valloitusvoima… Mutta kun Peer Gynt osasi jättää aina taakseen jonkin sillan polttamatta, Aarne Orjatsalo poltti kaikki.” Kiven Kullervo ja Järnefeltin Titus kuuluivat Orjatsalon hohdokkaimpiin taiteellisiin töihin. Kansallisen päänäyttämömme ovia hän joutui kuitenkin turhaan kolkuttelemaan. Pennanen mainitsee Jalmari Finnen arvostelun Kullervosta esimerkkinä oikeistopiirien kielteisestä suhtautumisesta Orjatsaloon.

Max ja Moritz ja karu todellisuus

Teoksen tekijä on itsekin teatterimiehenä oivaltanut hyödyntää kerronnassa vastakohtaisuudet ja komiikan. Niinpä mieleen tulee Max ja Moritz, kun Eino Leino ja Aarne Orjatsalo ovat Leinon 25-vuotisen runoilijantaipaleen lausuntakiertueella. Kirjailija Esko Piipon mukaan jo lähtö kangerteli, kun Leinoa ei saatu junaan vaan hän pyörähti Fenniaan. Hevoskyydillä oli mentävä Porvooseen. Mutta lausujat saavuttivat menestyksen, jonka siivittämänä jatkettiin siinä määrin rennoissa merkeissä, että runoilija jäi kerrassaan viihtymään Käkisalmeen. Orjatsalo keksi lopulta vetää oikeasta narusta kun sanoi, että Sortavalassa se vasta hieno karonkka odottaa. Toisaalta ei Leino semmin tullut Jyväskyläänkään, koska oli unohtunut Kuopioon…

Orjatsalon omaa 15-vuotistaiteilijajuhlaa vietettiin Koiton salissa Helsingissä. Ettei tilaisuutta pidetty Kansallisteatterissa, sen huomioimisesta syntyi merkittävä aikalaisarvio. Eino Leino ihmetteli, miksi Suomen kansan yleisillä varoillaan kannattamaan taidelaitokseen eivät mahdu saman taidelajin etevimmät edustajat, kuten Elli Tompuri ja Aarne Orjatsalo, vaikka talon johtajiksi mahtuu kuka hyvänsä.

Syksyn 1917 lehdistä voi lukea elintarvikepulasta, lakoista ja pian väkivallanteoistakin, mutta Orjatsalo näyttelee antaumuksella Hamletia ja tulee valituksi vasta perustetun Suomen Työväennäyttämöiden Liiton puheenjohtajaksi, suunnittelee teatterikoulutuksen järjestämistä ja haikailee uutta työväenteattereille suopeampaa yhteiskuntaa. Jotaarkka Pennanen sanoo, että Orjatsalon vallankumouksen tie kulkee enemmänkin kohti teatteria kuin rintamaa. Professori Heikki Ylikangas antaa hänen mukaansa realistisen kuvan ”Orjatsalon joukoista” ilman Orjatsaloa. Pennanen tarkisti vielä asian viipurilaisista lehdistä. Samaan aikaan kun ko. joukko kulki Hämeenkyrössä, suggestiivinen puhuja Orjatsalo vakuutti kuulijoitaan Viipurissa. Hänen lähtönsä Venäjälle kohti Muurmanskia oli paitsi pako varman kuoleman edessä myös viimeinen toivo saada punaisille apua briteiltä ja amerikkalaisilta. Orjatsalo ei kuulunut Pennasen mukaan itse legioonaan vaan oli suoraan päällystön alainen. Hän oli mukana legioonalaisten asioiden käsittelyssä vielä Lontoossa, jossa tapasi mm. Charlie Chaplinin päästyään vihdoin taas näyttelijänä estradille Winter Garden Theatressa 1921.

Pyssynpauketta finnien haaleista

Kesäkuussa 1923 amerikansuomalainen Raivaaja kertoi Orjatsalon päässeen vihdoin Yhdysvaltoihin. Hän näytteli sosialistipuolueen Fitchburgin ja New Yorkin osastojen näyttämöillä, jotka olivat itävaltioiden suurimpia, ja niissä esitettiin tuolloin varsinkin kansalaissotaan liittyviä tekstejä. Amerikkalaiset kuulemma ihmettelivät finnien haaleista kuuluvaa pyssynpauketta. Elli Tompurikin saapui Amerikkaan 1924 kiertueelle, mutta Orjatsalon, arvostamansa kollegan kanssa hän ei voinut esiintyä samoilla näyttämöillä amerikansuomalaisten poliittisen jakautuneisuuden ja haalien ”pesäeron” vuoksi.

Oltuaan kiertolaisena Amerikassa mm. Minnesotan, Virginian ja Mainen osavaltioissa ja johdettuaan New Yorkin työväentalon näyttämöä Orjatsalo sai vihdoin Suomen passin helmikuussa 1929 ja palasi Suomeen. Pian hän kävi taas turneella, mm. Itä-Suomen kaupungeissa Viipuri tukikohtanaan ja siirtyi sen jälkeen Helsingin Työväenteatterin johtajaksi epäonnisessa poliittisessa ilmapiirissä 1930. Pian Reviisorin ensi-illan jälkeen johtaja oli tullut vahvassa humalassa teatteriin: seurauksena potkut. Ja taas pakomatkalle, viimeisen kerran. Sisarelleen Orjatsalo kirjoitti Amerikasta Eino Leinoa lainaten: Uskoin mä ennen ihmisten sukuun/ nyt olen joutunut tähtien lukuun/ jotka ei aattele, jotka ei tunne…

Kaarina Naski

Mainokset